Kilpailukyky – väärät tuotteet vai väärä hinta?

Suomen luottoluokituslasku Standard & Poor'silta (S&P) sekä yllätti, että ei yllättänyt. Suomen taloustilanne on jyrkässä pudotuksessa, ja se näkyy mm. vientiluvuista, vaihtotaseen melko kroonisesta alijäämästä, valtion velanottotarpeen suuruudesta sekä tietysti myös siitä, että Suomen talouskasvu on ollut punaisella jo kaksi viimeistä vuotta. Tästä vuodesta uhkaa tulla kolmas peräkkäinen pakkasvuosi.

S&P yllätti kuitenkin nopealla reagoinnillaan. Tällekin yllätykselle voidaan löytää selitys. Kun vuonna 2008 puhjennut finanssikriisi rävähti naamalle, niin moni AAA-reitattu arvopaperipaketti olikin täyttä mätää sisältä. Luokituslaitokset yllätettiin ns. housut kintuissa. Tähän ei yksityisillä firmoilla ole juuri varaa, vaan ne ottivat opikseen. Monen euromaan luokituksia alettiin tarkastella niiden tosiasiallisessa ympäristössä: maat kun käyttävät valuuttaa, joka toimii niille kuin ulkomaan valuutta. Ne ovat siksi luottoriskikohteita, koska ne eivät voi vain surutta posottaa setelikoneilla maksuvälinettä velkojensa hoitoon.

S&P ei myöskään yllättänyt siten, että juuri tämä firma kolmesta suuresta (muiden ollessa Moody's Investors Service ja Fitch Ratings Agency) luokittajasta avasi pelin Suomen päässä. S&P on näistä kolmesta ollut eniten "pessimisti" Euroopan suhteen. Tämä näkyi esimerkiksi Ranskan luokituslaskujen avauksessa.

Keskustelu on vellonut pirteänä, mitä pidän hyvänä merkkinä. Varoitusvalon tulisikin nyt vilkkua tiheällä frekvenssillä. Keskustelun parhaimpana palana pidän kilpailukyvyn palauttamistoimia. S&P nimittäin tarjosi "lääkkeeksi" vientivetoista kasvua. Milläs muuten se rauhanomaisesti onnistuu kuin vientiteollisuuden kilpailukyvyn kohentamisella?

Kilpailukyvyn kaksi elementtiä

Halutessamme Suomen viennin piristyvän tarvitsemme sopivan yhdistelmän tuotteen kiinnostavuutta, sekä sopivaa hintaa. Tämä on osoittautunut kuitenkin varsin vaikeaksi tekijäksi hahmottaa, valitettavasti. Siinä, missä samat kansalaiset osaavat itse vertailuttaa eri tuotteiden hinta/laatusuhdetta niin kansantalouden mittakaavassa sama asia ei onnistukaan enää kirveelläkään.

Tulee mielikuva, että hinnalla ei olekaan enää mitään merkitystä, pitää vain parantaa laatua. Tästä pitäisi siis ajatella niin, ettei esimerkiksi pienellä rock-clubilla soittava paikallinen bändi kiinnosta ketään, vaikka se soittaisi puoli-ilmaiseksi, koska lavojen pitää olla täynnä nightwishejä. Eihän tämä pidä paikkaansa.

Taloussanomien tämänaamuisessa annissa oli mielenkiintoinen artikkeli, joka koski myös tätä hintapuolta.

"Yhteisvaluutta euron pitäisi heikentyä ainakin yli kymmenen prosenttia – jopa 20 prosenttia lisää, jotta Suomen vientiteollisuuden kilpailukyky palautuisi", Harri Pietarinen kirjoittaa Taloussanomien artikkelissa (linkki ylempänä) otsikoltaan: "Euro halventuu vauhdilla – joko Suomi pelastuu?"

Artikkelissa käydään lävitse hinta/laatusuhteen toista osapuolta, hyviä tuotteita. Valitettavasti on niin, ettei tuotteet parane sormia napsauttamalla yhdessä yössä. Se voi vaatia vuosien kouluttautumista ja osaamistason lisäämistä. Erittäin hankalaa on, jos koulutus pitäisi hoitaa vielä muiden töiden päälle yhtä aikaa. Yhtä lailla voisin vaatia, että jokainen tuotekehityksestä paasaava rupeaa välittömästi sitten valmistamaan sellaisia tuotteita, joista maailmalla on kysyntää.

Suhteellinen etu

Suomi on erikoistunut isojen investointihyödykkeiden tuottajamaaksi. Esimerkiksi suuria teollisuusmoottoreita ja muita kojeita on vientipuolella merkittävästi.

Kansantaloudessa on osattava erottaa absoluuttinen etu, sekä suhteellinen etu toisistaan. Jos me tuijotamme pelkkää absoluuttista etua esimerkiksi Kiinaa vastaan, niin meidän ei todennäköisesti kannattaisi tuottaa yhtään mitään, koska Kiinassa pystytään vuorenvarmasti tuottamaan sama tuote paljon tehokkaammin. Absoluuttisella asteikolla kiinalaiset pesisivät suomalaiset täysin.

Maailmantalous ei kuitenkaan toimi tällaisen mallin mukaan. On havaittavissa, että tuotteita vaihtamalla ei tarvitsekaan olla ykkösenä joka paikassa, vaan jokaisen "valtion" kannattaa erikoistua johonkin ja kaupankäynnillä hoitaa sitten muillekin samoja tuotteita – sekä ostaa itselleen muiden erikoistuneet tuotteet.

Karkeasti ottaen tätä voidaan ajatella kuin pariskuntana, jossa toinen osapuoli on tehokkaampi tiskaamaan kuin imuroimaan, ja toinen viihtyy mielummin imurin imuputki kuin tiskiharja kourassa. On kokonaisuutena silloin etu, että työt tasataan. Näin molemmille jää aikaa esimerkiksi yhteiseen käyttöön.

Suomi ei tee "vääriä tuotteita"

On jokseenkin omituista kohdata väitteitä, joissa todetaan suomalaisten tekevän vääriä tuotteita. Mikäli tämä pitäisi paikkaansa niin tuotteillamme ei olisi ollut minkäänlaista kiinnostusta vuosikymmeniin. Ja jos tuotteistamme kukaan ei olisi kuunaan ollut kiinnostuneita, me emme olisi myöskään voineet tuoda tänne juuri mitään.

Tilanne on kuitenkin täysin toinen. Ulkomaankauppamme on ollut pirteää ja suomalaisten hyvinvointi on noussut kohisten maailman kärkipäähän asti. Tämä ei onnistu siten, että "teemme aivan kaiken itse", kuten aiemman pariskuntaesimerkin kohdalla sinkun pitäisi sekä imuroida, että tiskata itse.

Suomalaisten tuotteiden vähäinen kysyntä johtuu ennen kaikkea siitä, että maailmalla ollaan kriisivuosien myötä varovaisia. Näin aivan erityisesti euroalueella, jossa on ajateltu säästämisen olevan suuri hyve. Mutta kaikkien säästäessä yhtä aikaa joudumme siihen ongelmaan, ettei kukaan myöskään viitsi investoida, kun vanhoillakin laitteilla pärjää. Ja jos investoinnit ovat Euroopassa vähissä, on tuotteillammekin hyvin vähän kysyntää.

Ongelma poistuisikin sillä, että investoinnit muualla piristyisivät.

Yleisen varovaisuuden ilmapiirissä hinta/laatusuhteessa on katsottava siksi myös sitä hintapuolta. Ei euron devalvoituminen auta meitä viemään tuotteittamme vaikkapa Ranskaan tai Italiaan, koska heihin nähden euron ulkoisen arvon muutos ei näy millään muotoa. Ainoa, millä voimme tehdä tuotteistamme huokeampia on tehdä niitä huokeammalla kulurakenteella, jossa palkkakulut ja yritysten verotus nousevat tärkeimmiksi.

SDP:ssäkin on otettu käyttöön termi palkkadevalvaatio. Tällä voidaan saavuttaa se sama etu, mikä meillä olisi kansallisella valuutalla, jonka arvo heikkenisi suhteessa vientikohdemaan käyttämään valuuttaan. Mutta ilman, että meidän tarvitsisi ruveta saksimaan palkkoja.

Palkkajoustot alas päin ovat siitä ongelmallisia, ettei niissä huomioida millään muotoa palkansaajalle kertyneitä velkoja. Kansallisen kelluvan valuutan heikkenemisellä on myös se hyvä puoli, että ostovoiman supistuminen koskee ainoastaan tuontituotteita. Se on kuin ilmainen "suosi suomalaista" -mainos esimerkiksi vihannestiskillä.

Miksei tämä ratkaisuvaihtoehto kelpaa sitten millään? Ei se olisi kelvannut millään myöskään vuosina 1991-92, ennenkuin se oli pakko ottaa. Ja kiitoksena siitä lainakorot lähtivät laskuun, vaihtotase parani, työttömyys lähti putoamaan (työttömyyden helpottamisessa on lähes aina pieni viive) ja talouskasvumme oli yksi kansakunnan historiamme pirteimpiä, joskin näin yleensä on laman jäljiltä.

Saavutimme tuolloin kriisiä edeltäneen huipun muutamassa vuodessa. Nyt olemme edelleen vuoden 2007 tason alapuolella, ja suunta tuntuu tänäkin vuonna olevan erkaneva. Minusta tämä ei ole hyvä asia.