Euron pelastustalkoot

Euroalueen ongelmat oli kirjoitettu kiveen heti sen perustamishetkestä lähtien. Maailmantalous toimii aina tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Tällöin yhteisvaluutta olisi pitänyt mukauttaa talouden lainalaisuuksien kanssa sopusointuun. Niin ei tehty, ja ongelmat ehtivät kasaantua vuosikaupalla.

Olen kuullut ja lukenut monta erilaista väittämää siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä, mitä jättää tekemättä jne. Näitä näkemyksiä on laidasta laitaan, mutta miksi? Syy eriäviin mielipiteisiin johtuu näkemysten esittäjän omasta koordinaatistosta. Tyypillisin esimerkki voisi olla pienituloinen, jonka näkemyksen mukaan rikkaiden pitäisi osallistua verojen maksuun ahkerammin; kun taas rikkaan näkemys on, että pienituloinen ei tee tarpeeksi työtä menestyksensä eteen.

Kyse on em. esimerkissä kuitenkin tuloeroista. Niitä perustellaan siksi, että ilman niitä valtaosalla ihmisistä ei olisi motivaatiota olla ahkera. Niitä kritisoidaan siksi, että se vinouttaa ostovoiman niin, ettei köyhimmillä ole varaa kuluttaa – siis luoda kysyntää niille rikkaiden tehtaanomistajien tuotteille.

Molemmat pitävät paikkaansa. Siksi tuloeroja tulee olla, mutta niissä täytyy pitää järki ja tolkku mukana.

Entäpä euroalueen kriisiä koskevat väittämät? Tässä yleisimmät:

 

1) Eteläiset euromaat velkaantuivat liikaa, joten nyt on maksun aika.

Väite on intuitiivisesti tarkasteltuna oikein. Mutta väitettä tarkasteltaessa huomataan melko välittömästi, ettei siinä oteta mitään kantaa siihen miksi tätä (yli)velkaantumista on tapahtunut.

Velan lyhentäminen on deflationaarista.

 

2) Talousuudistuksilla tähdätään kilpailukyvyn palauttamiseen.

Kyllä vain. Sen sijaan väitteessä ohitetaan kokonaan se, miten yhteiskunta jaksaa kilpailukykyeron palauttamista pelkästään finanssipoliittisin keinoin. Tämä tarkoittaa kustannuskilpailukyvyn trimmaamista palkkoja laskemalla.

Kustannuskilpailukyvyn parantaminen kiinteässä valuuttakurssissa on deflationaarista.

 

3) Euroalue tarvitsee tulonsiirtomekanismit.

Niin tarvitsee. Tämä voidaan tehdä keskitetysti luomalla euroalueelle yhteinen finanssipolitiikka tai euromaiden erillisistä finanssipoliittista ylijäämistä tilkitään muiden alijäämiä. Väitteessä ei oteta kuitenkaan kantaa siihen, onko tähän todellista halukkuutta.

Yhteinen (liitto)valtiovarainministeriö kerää verot keskitettyyn kassaan ja myöntää näistä verovaroista (osa)valtioilleen tietyn määrän rahaa, jolla pitää tulla toimeen. Tämä on yhteisen finanssipolitiikan tie.

Tulonsiirrot tasaavat samalla inflaatioeroja. Tulonsiirron vastaanottajamaissa voidaan maksaa edelleen tuottavuutta korkeampia palkkoja, jolloin palkkataso harmonisoituu koko yhteisvaluutan alueella.

 

4) Euron hajoaminen olisi katastrofi.

Lyhyellä aikavälillä varmasti. Tällöin yhdessä hetkessä aktualisoituisivat kaikki toivottomat velat, ja niiden yhtäaikaisesta alaskirjauksesta johtuen talous saisi kunnon hikan.

Pidemmällä aikavälillä kustannuskilpailukykyerot kuitenkin tasaantuisivat joustavien valuuttakurssien kautta. Jokainen maa olisi vastuussa omille äänestäjilleen. Välttyisimme tukipaketeilta, eli tulonsiirroilta. Tukipaketit ovat muodollisesti luottoja, jotka joudutaan ajan saatossa kuitenkin suurelta osin antamaan anteeksi.

 

5) Määrällinen elvytys on virhe, sillä se vain rikastuttaa rikkaita.

Tavallaan oikein. Euroopan keskuspankki ei sääntöjensä vuoksi saa käyttää ns. helikopterirahoitusta, jossa kuvainnollisesti jaetaan seteleitä helikopterista suoraan eurokansalaisille.

Nyt EKP on aikeissa ostaa arvopapereita. Keskuspankki toivoo, että pankkien, eläkevakuutusrahastojen ym. myydessä arvopapereitaan nämä sijoittaisivat rahat edelleen reaalitalouteen. Tämä on kuitenkin hyvin epävarmaa johtuen euroalueen muista deflationaarisista linjauksista. Rahahan kasvattaa deflaatiossa arvoaan, joten sitä olisi mieletöntä "tuhlata" talouden muuten supistuessa.


Tarkemmin aukipureskeltuna väittämissä paljastuu seuraavaa:

 

Velkaantuminen on yksin velallisten vika?

Syitä tähän poskettomaan velkaantumiseen (1) olen listannut aiemminkin, tässä lyhyesti kertaus. Saksan yhdistyminen ja vuosituhannen vaihteen IT-kupla iski Saksaan ja muihin erittäin kehittyneisiin länsimaihin, mutta ei juuri Etelä-Eurooppaan. Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa sulateltiin kuplan puhkeamisen seurauksia. Maiden pankeilla ei ollut sisämarkkinoilla kysyntää, mutta IT-kuplan tietämillä luotu euro lisäsi kysyntää Etelä-Euroopassa.

Samalla EKP vakuutti kaikkien euromaiden olevan riskittömiä. Etelä-Euroopan korot olivat koholla, mutta ne alkoivat laksea EKP:n vakuuttelun vuoksi. Tämä mahdollisti suuremman velkaantumisen. Pankeille taas Etelä-Euroopan tuotto-odotukset olivat koholla korkoeron esim. Saksaan tai Ranskaan nähden.

Kyse ei siis ole pelkästään "holtittomista Välimeren maista", jotka kahmivat velkaa. Kyse on myös Länsi-Euroopan pankkien paremmasta voitontavoittelusta. Ongelmien ilmaantuessa euromaat päästivät nämä ongelmapankit pinteestä ja ottivat suuret velkavuoret eurokansalaisten piikkiin.

 

Deflationarinen säästöpolitiikka on epäsuosittua

Ihmiset eivät halua palkkaleikkauksia (2) monestakaan syystä. Päällimmäinen huoli on kuitenkin yksityisillä, joilla on velkaa. Suurin yksittäinen velkakuorma muodostuu asuntolainoista. Lainojen hoitaminen pienemmillä tuloilla käy vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

Mikäli veloista voi siitä huolimatta suoriutua, se pakottaa karsimaan muusta kulutuksesta. Se johtaa säästölinjalle, ja kulutuksen putoaminen taas johtaa deflaatioon.

Blogin alussa olevassa kuvassa on esitelty euroalueen inflaatioluvut vuodesta 2007 alkaen. Finanssikriisiin (loppukesä 2008) vastattiin elvytyspolitiikalla (vuosien 2008-09 vaihde), ja sillä taitettiin alun deflaatiosokki.

Uusi huolenaihe oli kuitenkin euromaiden velkaantuminen (vieraassa valuutassa, eli eurossa) ja mahdollinen maksukyvyttömyysriski. Se pakotti takaisin deflationaariseen säästöpolitiikkaan. Tämä näkyy vuodesta 2012 alkaneena inflaation vajoamisena.

Epäsuosio kyseistä politiikkaa kohtaan on nostanut radikaalimpia ajatuksia esittäneiden puolueiden kannatusta. Vielä vuonna 2012 Kreikassa "vältettiin" tällainen, mutta ei enää tammikuussa 2015. Muissakin euromaissa kritiikki on koventunut. Tällaisia maita ovat mm. Italia, Espanja ja Ranska. Ne ovat kokoluokaltaan hyvin paljon suurempia kuin Kreikka.

 

Status quo

Euromaiden tulojentasausmekanismia ei olla tietoisesti kehittämässä (3). Tietoinen ajatusmalli on jatkaa yksittäisten jäsenmaiden finanssipoliittista vastuuta ilman rahapolitiikan auttavaa kättä.

Tämä tuskin tulee onnistumaan, koska mitä kauemmin ja terhakkaammin epäsuosittua vyönkiristyslinjaa jatketaan, sitä suuremmaksi säästöpolitiikan vastustus kasvaa. Europarlamenttivaalien tulos kertoo tämän verraten selkeästi, em. Kreikan parlamenttivaalien lisäksi.

Tulonsiirtoja on toistaiseksi tehty häivemenetelmänä naamioimalla lahjoitukset luotoiksi. Jos vaikka Kreikan 240 miljardin tukirahat joskus 50-100 vuoden päästä maksetaankin nimellisesti takaisin, niiden sen hetkinen reaaliarvo on paljon pienempi. Luotottajat kärsivät luottotappiot siis hiljalleen, siksi termi "häivemenetelmä".

On sinällään ymmärrettävää, ettei luotottajamaiden politiikot halua myöntää tappioita, koska se vaarantaisi heidän oman uransa jatkumisen.

 

Mitä pitäisi tehdä?

Neloskohta on puhkijauhettu, viidennen kohdan vaikutukset taas jää nähtäväksi.

Sen sijaan kaikkien kohtien yhteenlaskettu summa kertoo kyllä sen, miten tästä eurolamasta toivuttaisiin parhaiten.

Tässä lyhyt listaus:

  • Säästöjä pitää saada kasaan.
  • Ylisuuria velkoja on järjestettävä uudelleen.
  • Tuloja pitää tasata.
  • Rahapolitiikkaa pitää löysätä inflaatiotavoitteen saavuttamiseksi.

Kuten huomataan, euroalueella on keskitytty vain ensimmäiseen kohtaan. Viimeinen kohta saattaa toteutua EKP:n aloittaessa valtiolainaostot, mutta sen teho jää mysteeriksi. Sitä vastustettiin liian kauan.

Sen sijaan kahta keskimmäistä kohtaa ei suostuta juuri harkitsemaankaan.

Näkemykseni mukaan kaikkia neljää kohtaa pitää kuitenkin käyttää, jotta kriisipolun kulkemisesta ei tule niin kuoppaista, että matkustajia (kuvainnollisesti euromaita) alkaa sinkoilla pois kyydistä.

Kaksi ensimmäistä kohtaa ovat deflationaarisia, ja neljännen kohdan suuruus määräytyy siten niiden mukaan.


Miten äänestää eduskuntavaaleissa?

Itse aion antaa oman ääneni sellaiselle ehdokkaalle, joka kannattaa euroalueen purkamista. Koska ääni menee jollekin suomalaiselle ehdokkaalle, tulee hänen kantansa olla se, että Suomi eroaa yhteisvaluutasta.

Mutta tiedän olevan sellaisiakin suomalaisia, jotka eivät halua Suomen eroavan yhteisvaluutasta. Silloin ääni kannattaa antaa ehdokkaalle, joka tarjoaa ratkaisuksi yllämainittuja neljää pallokohtaa.

Pitää huomioida, että eurokriisin ratkaisu (joko itse haluamallani tavalla tai tuolla vaihtoehtoisella tavalla) on kaikkien suomalaisten etu. Mitä nopeammin tämä kriisi ratkaistaan, sitä nopeammin Suomen vientiteollisuus toipuu.

Ja mitä nopeammin Suomen vientiteollisuus toipuu, sitä pienemmäksi käyvät oikeastaan kaikki muut talouspolitiikkamme murheet.

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu