Euro siirtää valtaa kansalta pankkiireille

Ekonomisti ja Policy Research in Macroeconomicsin johtaja Ann Pettifor käy kattavassa raportissaan Miksi euro on ilmiselvästi kuin kultakanta – ja kuten kultakanta, eurokin epäonnistuu (Why the euro is gold standard writ large – and like gold standard, it will fail) lävitse seikkaperäisesti havainnollistaen, miten valta ja vauraus siirretään yhteisvaluutta euron avulla kansalaisilta pankkiireille. Suomen Uutiset kävi jo aiemmin lävitse näkemystä, jonka mukaan euro on kuin 1800-luvun valuuttajärjestelmä. Tuolloin vertailussa oli niin ikään kultakanta.

Pettiforin mielestä euroa ja kultakantaa voi verrata hyvin toisiinsa. Yhden merkittävän eron hän kuitenkin löytää valuuttajärjestelmien väliltä: kultakannan pystyi aina katkaisemaan, kun taas euron edestä kaikki kansalliset valuutat on hävitetty, eikä palaaminen modernimpaan valuuttajärjestelmään onnistu niin helpolla.

 

Velkojien unelma

Kultakantaa käytettiin pääosin 1800-luvulla, kun maailman kauppamahtina silloin toiminut Iso-Britannia halusi suojata saatavansa niin sanotulla ”kovalla valuutalla”. Tällainen kova valuutta määräytyi kultakannassa eri maiden kultavarantojen mukaan. Se säilytti arvonsa. Velkojien kauhistus on korkotasoa korkeampi inflaatio, jolloin velkapääoman arvo käytännössä supistuu.

Maat, jotka eivät olleet kultakannassa pystyivät keskuspankkinsa turvin luomaan inflatorista rahaa. Tämä taas tiesi velkojille harmia. Velkojien unelmana olikin kultakanta, joka ennemmin johti deflaatioon, eli velan arvo nousi suhteessa kunkin maan palkkoihin.

Deflatorinen talouspolitiikka oli kultakannassa oleville maille käytännössä niiden ainoa tie saada pääomavirrat kulkeutumaan takaisin. Tällaisia toimia olivat muun muassa palkkojen leikkaus, joka piristi vientiä ja toi siten arvokasta valuuttaa takaisin keskuspankin holviin. Valtion työkalupakissa oli myös menojen leikkaus ja verojen korotus.

Samanlaisia lääkkeitä on nyt tarjottu kriisiin ajautuneille euromaille, myös Suomella on edessään tällainen tie. Ongelma on siinä, että kaikki nämä toimet kurjistavat kansalaisten elämää ja näiden toimien ”pakollisuus” käytännössä riistää kansalaisilta mahdollisuudet heille mielekkäämpään talouspolitiikkaan.

Toisin sanoen valta ja varallisuus siirtyy pakon sanelemana kansalaisilta velkojille, joita nykyaikana edustavat pääosin pankit ja muut rahoituslaitokset.

 

Kultakannan ja euron yhtäläisyydet

Kultakannan tunnusmerkistöön kuului lisäksi pääomien vapaa liikkuvuus. Näin kultakantaiseen maahan pystyi investoimaan helposti, mutta samalla vaikeuksien iskiessä pääoma lähti vauhdilla karkuun. Euronkin yhteydessä on nojattu pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. Se on itse asiassa yksi euron perusarvoista.

Pääomaliikkeitä on jouduttu eurokriisin aikana rajoittamaan jo kahdesti. Kyproksen ja Kreikan asettamat rajoitukset ovat toki vahingoittaneet maiden taloutta, ja siten heikentäneet näiden maiden mahdollisuuksia maksaa velkojaan takaisin. Toisaalta rajoitukset pienensivät muiden euromaiden tukipaketin kokonaismäärää. Jos Kreikan talletuspako olisi saanut jatkua kaikessa rauhassa, neuvoteltaisiin nyt vielä suuremmasta tukipaketista, koska pankkien pääomittamisen tarve olisi suurempi.

Kultakannassa ollessaan maa luovutti rahapolitiikkansa pois ja sitoi itsensä kovan valuutan reservien määrään. Euromailta on niin ikään riistetty rahapoliittiset vaikutusmahdollisuudet.

 

Miksi kansa luovutti valtansa pois?

Eri kyselyiden mukaan yhteisvaluutta euron kannatus on vahvaa, jopa kriisiä pahiten riepotelleissa maissa. Jos kansalaisilta eri euromaissa olisi aikanaan kysytty, että haluavatko he luovuttaa vallan ja varallisuuttaan pankkiireille, olisi vastaus ollut mitä ilmeisimmin tätä vastaan.

Kansalaisille myytiin mieluumin toisenlainen tilannekuva. Kultakannan aikoihin kultaa pidettiin lähes pakkomielteisenä vaurauden säilyttäjänä. Siitä tuli Pettiforin mukaan peräti eräänlainen fetissi.

Vastaavasti yhteisvaluutta euroa on markkinoitu terhakkaasti ”Euroopan yhdentymisen symbolina”, jolloin eurolle on muodostunut korkea itseisarvo. Eurosta poistumista on taas demonisoitu likimain kaikella ”impivaaralaisuudesta” alkaen. Kansalaisille tulee mielikuva paluusta jonnekin keskiajalle, jos euro lakkaisi olemasta heidän valuuttansa.

Toiseksi, kuten kultakannan aikoihin, kovaan valuuttaan siirtyminen luo massiivisen pääomatulvan. Kreikkalaispolitiikot pystyivät lupaamaan huokemmalla velkarahalla muhkeampia eläkkeitä kuin aiemmin. Kovempaan valuuttaan siirtyminen laski myös tuontitarvikkeiden hintoja. Reunamaiden katukuva muuttui katumaastureiden myötä. Lisäksi esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa kovaan valuuttaan siirtyminen muodosti valtaisat asuntokuplat.

Alun hurmoshenkeä pidetään edelleen euron edistyksellisyytenä. Tämä on omiaan ylläpitämään ”uskoa” euroon.

Valta on siirtynyt Euroopan keskuspankille, jonka johtokunnan koostumukseen kansalaisilla ei ole osaa eikä arpaa. Pettifor kirjoittaa raportissaan siitä, miten EKP vuosi etukäteen tiedon kreikkalaispankkien ELA-hätärahoituskaton pitämisestä ennallaan. Uutisen levittyä Kreikan talletuspako yltyi jo tunteja ennen kuin EKP julkisti päätöksensä. EKP:n tulisi huolehtia euromaiden rahoitusolojen vakaudesta – eikä keikuttaa venettä.

EKP:n motiivin arvellaan olleen puhtaasti poliittinen: EKP halusi painostaa Kreikan hallitusta taipumaan velkojien ehtoihin. Tässäkin mielessä valta siirtyi demokraattiselta Kreikan parlamentilta velkojille. Kreikassa järjestetyn kansanäänestyksen tulos kertoi, että 61,3 prosenttia kreikkalaisista hylkäisi velkojien tarjoamat ehdot.

 

Fasismin vaarallinen tie

Kreikan kansanäänestys, sekä viimeisten vuosien parlamenttivaalien tulokset osoittavat melko suoraan sen, että kreikkalaiset haluavat jonkinlaista muutosta. Ilman todellista valtaa he eivät ole tähän kuitenkaan kyenneet.

Kultakannan talouspolitiikka ehätti jo synnyttämään Euroopassa muun muassa maailmansodan. Kultakanta kävi mahdottomaksi ylläpitää ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, mutta se palasi taas ohjelmistoon 1920-luvulla pankkirien myötävaikutuksella.

Vuosikymmenen lopussa vuorossa olikin suuri lama ja pörssiromahdus. 1930-luvun alussa kultakanta murentui jälleen. Iso-Britannia toipui nopeasti, ja Yhdysvalloissakin presidentti Franklin D. Roosevelt pystyi esittelemään New Deal -ohjelmansa kultakannasta luopumisen jälkeen. Kultakanta ehti kuitenkin kylvämään fasismin siemenet Eurooppaan, ja tämä lopulta johti toiseen maailmansotaan.

Kreikan pääministeri Aleksis Tsipras esitteli ennen tammikuun vaaleja ajatusta Rooseveltin kaltaisesta uudesta talousohjelmasta. Roosevelt onnistui, koska kultakanta purettiin. Tsipras taas ei ole purkanut maan eurojäsenyyttä. Tsiprasin toiveet ovatkin suuremmaksi osaksi murjoutuneet kasaan.

Mitä tapahtuu, kun isot jäsenmaat joutuvat vastaaviin vaikeuksiin? Italia on esimerkkinä siitä, miten eurojäsenyys ei ehättänyt tuomaan monen muun reunamaan tapaista menestystä, vaan ainoastaan romahduksen. Italiassa eurolla on näkyviä poliittisia vastustajia.

Ranskassa talousvaikeudet ovat johtaneet siihen, että maa on toistuvasti joutunut anomaan myönnytyksiä talouspolitiikkaansa. Niitä on toki myönnetty, toisin kuin pienemmille jäsenmaille, mutta sekään ei ole estänyt Kansallisen rintaman voittokulkua. Puoluetta pidetään vaarallisena, mutta myös selkeän eurovastaisena.

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu