Euro siirtää valtaa kansalta pankkiireille
Ekonomisti ja Policy Research in Macroeconomicsin johtaja Ann Pettifor käy kattavassa raportissaan Miksi euro on ilmiselvästi kuin kultakanta – ja kuten kultakanta, eurokin epäonnistuu (Why the euro is gold standard writ large – and like gold standard, it will fail) lävitse seikkaperäisesti havainnollistaen, miten valta ja vauraus siirretään yhteisvaluutta euron avulla kansalaisilta pankkiireille. Suomen Uutiset kävi jo aiemmin lävitse näkemystä, jonka mukaan euro on kuin 1800-luvun valuuttajärjestelmä. Tuolloin vertailussa oli niin ikään kultakanta.
Pettiforin mielestä euroa ja kultakantaa voi verrata hyvin toisiinsa. Yhden merkittävän eron hän kuitenkin löytää valuuttajärjestelmien väliltä: kultakannan pystyi aina katkaisemaan, kun taas euron edestä kaikki kansalliset valuutat on hävitetty, eikä palaaminen modernimpaan valuuttajärjestelmään onnistu niin helpolla.
Velkojien unelma
Kultakantaa käytettiin pääosin 1800-luvulla, kun maailman kauppamahtina silloin toiminut Iso-Britannia halusi suojata saatavansa niin sanotulla ”kovalla valuutalla”. Tällainen kova valuutta määräytyi kultakannassa eri maiden kultavarantojen mukaan. Se säilytti arvonsa. Velkojien kauhistus on korkotasoa korkeampi inflaatio, jolloin velkapääoman arvo käytännössä supistuu.
Maat, jotka eivät olleet kultakannassa pystyivät keskuspankkinsa turvin luomaan inflatorista rahaa. Tämä taas tiesi velkojille harmia. Velkojien unelmana olikin kultakanta, joka ennemmin johti deflaatioon, eli velan arvo nousi suhteessa kunkin maan palkkoihin.
Deflatorinen talouspolitiikka oli kultakannassa oleville maille käytännössä niiden ainoa tie saada pääomavirrat kulkeutumaan takaisin. Tällaisia toimia olivat muun muassa palkkojen leikkaus, joka piristi vientiä ja toi siten arvokasta valuuttaa takaisin keskuspankin holviin. Valtion työkalupakissa oli myös menojen leikkaus ja verojen korotus.
Samanlaisia lääkkeitä on nyt tarjottu kriisiin ajautuneille euromaille, myös Suomella on edessään tällainen tie. Ongelma on siinä, että kaikki nämä toimet kurjistavat kansalaisten elämää ja näiden toimien ”pakollisuus” käytännössä riistää kansalaisilta mahdollisuudet heille mielekkäämpään talouspolitiikkaan.
Toisin sanoen valta ja varallisuus siirtyy pakon sanelemana kansalaisilta velkojille, joita nykyaikana edustavat pääosin pankit ja muut rahoituslaitokset.
Kultakannan ja euron yhtäläisyydet
Kultakannan tunnusmerkistöön kuului lisäksi pääomien vapaa liikkuvuus. Näin kultakantaiseen maahan pystyi investoimaan helposti, mutta samalla vaikeuksien iskiessä pääoma lähti vauhdilla karkuun. Euronkin yhteydessä on nojattu pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. Se on itse asiassa yksi euron perusarvoista.
Pääomaliikkeitä on jouduttu eurokriisin aikana rajoittamaan jo kahdesti. Kyproksen ja Kreikan asettamat rajoitukset ovat toki vahingoittaneet maiden taloutta, ja siten heikentäneet näiden maiden mahdollisuuksia maksaa velkojaan takaisin. Toisaalta rajoitukset pienensivät muiden euromaiden tukipaketin kokonaismäärää. Jos Kreikan talletuspako olisi saanut jatkua kaikessa rauhassa, neuvoteltaisiin nyt vielä suuremmasta tukipaketista, koska pankkien pääomittamisen tarve olisi suurempi.
Kultakannassa ollessaan maa luovutti rahapolitiikkansa pois ja sitoi itsensä kovan valuutan reservien määrään. Euromailta on niin ikään riistetty rahapoliittiset vaikutusmahdollisuudet.
Miksi kansa luovutti valtansa pois?
Eri kyselyiden mukaan yhteisvaluutta euron kannatus on vahvaa, jopa kriisiä pahiten riepotelleissa maissa. Jos kansalaisilta eri euromaissa olisi aikanaan kysytty, että haluavatko he luovuttaa vallan ja varallisuuttaan pankkiireille, olisi vastaus ollut mitä ilmeisimmin tätä vastaan.
Kansalaisille myytiin mieluumin toisenlainen tilannekuva. Kultakannan aikoihin kultaa pidettiin lähes pakkomielteisenä vaurauden säilyttäjänä. Siitä tuli Pettiforin mukaan peräti eräänlainen fetissi.
Vastaavasti yhteisvaluutta euroa on markkinoitu terhakkaasti ”Euroopan yhdentymisen symbolina”, jolloin eurolle on muodostunut korkea itseisarvo. Eurosta poistumista on taas demonisoitu likimain kaikella ”impivaaralaisuudesta” alkaen. Kansalaisille tulee mielikuva paluusta jonnekin keskiajalle, jos euro lakkaisi olemasta heidän valuuttansa.
Toiseksi, kuten kultakannan aikoihin, kovaan valuuttaan siirtyminen luo massiivisen pääomatulvan. Kreikkalaispolitiikot pystyivät lupaamaan huokemmalla velkarahalla muhkeampia eläkkeitä kuin aiemmin. Kovempaan valuuttaan siirtyminen laski myös tuontitarvikkeiden hintoja. Reunamaiden katukuva muuttui katumaastureiden myötä. Lisäksi esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa kovaan valuuttaan siirtyminen muodosti valtaisat asuntokuplat.
Alun hurmoshenkeä pidetään edelleen euron edistyksellisyytenä. Tämä on omiaan ylläpitämään ”uskoa” euroon.
Valta on siirtynyt Euroopan keskuspankille, jonka johtokunnan koostumukseen kansalaisilla ei ole osaa eikä arpaa. Pettifor kirjoittaa raportissaan siitä, miten EKP vuosi etukäteen tiedon kreikkalaispankkien ELA-hätärahoituskaton pitämisestä ennallaan. Uutisen levittyä Kreikan talletuspako yltyi jo tunteja ennen kuin EKP julkisti päätöksensä. EKP:n tulisi huolehtia euromaiden rahoitusolojen vakaudesta – eikä keikuttaa venettä.
EKP:n motiivin arvellaan olleen puhtaasti poliittinen: EKP halusi painostaa Kreikan hallitusta taipumaan velkojien ehtoihin. Tässäkin mielessä valta siirtyi demokraattiselta Kreikan parlamentilta velkojille. Kreikassa järjestetyn kansanäänestyksen tulos kertoi, että 61,3 prosenttia kreikkalaisista hylkäisi velkojien tarjoamat ehdot.
Fasismin vaarallinen tie
Kreikan kansanäänestys, sekä viimeisten vuosien parlamenttivaalien tulokset osoittavat melko suoraan sen, että kreikkalaiset haluavat jonkinlaista muutosta. Ilman todellista valtaa he eivät ole tähän kuitenkaan kyenneet.
Kultakannan talouspolitiikka ehätti jo synnyttämään Euroopassa muun muassa maailmansodan. Kultakanta kävi mahdottomaksi ylläpitää ensimmäisen maailmansodan sytyttyä, mutta se palasi taas ohjelmistoon 1920-luvulla pankkirien myötävaikutuksella.
Vuosikymmenen lopussa vuorossa olikin suuri lama ja pörssiromahdus. 1930-luvun alussa kultakanta murentui jälleen. Iso-Britannia toipui nopeasti, ja Yhdysvalloissakin presidentti Franklin D. Roosevelt pystyi esittelemään New Deal -ohjelmansa kultakannasta luopumisen jälkeen. Kultakanta ehti kuitenkin kylvämään fasismin siemenet Eurooppaan, ja tämä lopulta johti toiseen maailmansotaan.
Kreikan pääministeri Aleksis Tsipras esitteli ennen tammikuun vaaleja ajatusta Rooseveltin kaltaisesta uudesta talousohjelmasta. Roosevelt onnistui, koska kultakanta purettiin. Tsipras taas ei ole purkanut maan eurojäsenyyttä. Tsiprasin toiveet ovatkin suuremmaksi osaksi murjoutuneet kasaan.
Mitä tapahtuu, kun isot jäsenmaat joutuvat vastaaviin vaikeuksiin? Italia on esimerkkinä siitä, miten eurojäsenyys ei ehättänyt tuomaan monen muun reunamaan tapaista menestystä, vaan ainoastaan romahduksen. Italiassa eurolla on näkyviä poliittisia vastustajia.
Ranskassa talousvaikeudet ovat johtaneet siihen, että maa on toistuvasti joutunut anomaan myönnytyksiä talouspolitiikkaansa. Niitä on toki myönnetty, toisin kuin pienemmille jäsenmaille, mutta sekään ei ole estänyt Kansallisen rintaman voittokulkua. Puoluetta pidetään vaarallisena, mutta myös selkeän eurovastaisena.
Nyt pukkaa Pohjoismaiden yhteistä kruunua:
http://jounisnellman.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1995…
Ilmoita asiaton viesti
Niin, umpisurkea vaihtoehto vaihdettaisiin vain surkeaan vaihtoehtoon. Kun kerran muutos tulee vääjäämättä, niin kannattaisi silloin valita se paras ja modernein malli: kansallinen kelluva ja vapaasti vaihdettava valuutta.
Ilmoita asiaton viesti
Kreikan kohdalla menetettiin eka erä. Toivon mukaan toisessa erässä Kreikka asetetaan kahden valuutan tilaan.
Alkuun lähdetään tilanteesta 1Drakma = 1€. Drakmat Kreikalle painaa, lainaa ja hallinnoi EKP. Käytännössä EKP ei menetä mitään, koska Drakmaa ei voi käyttää missään muualla, kuin Kreikan sisäisessä maksuliikenteessä.
Jos ensimmäinen Drakma-anti saa aikaan epätoivottavia valuuttaliikkeitä, EKP muuttaa välittömästi Drakman kurssin alemmas laskemalla liikkeelle lisää Drakmoja, tai ilmoittamalla kylmästi 1 Drk = 0,8 € tietystä hetkestä alkaen.
Aikaa myöden Kreikan talous vakiintuu ja Kreikka voidaan ottaa takaisin Euroon samalla palauttaen Drakmat EKP:lle sovittavan ajan kuluessa.
K.o. tilanteessa Kreikan valtion velkojen pitää olla siveässä suhteessa kansantuloon.
Ja Euro on taas valmiina seuraaviin taistoihin muiden luopioiden Euroremontissa.
Ilmoita asiaton viesti
Muuten ihan hyvä muta:
– Kreikkaa kyllä tönittiin niin, että jos Drakhmaan menevät, eivät jätä itseään EKP:n armoille
– Kun Kreikka on saanut velkansa kuntoon, ei €uroa enää ole.
Henry
Ilmoita asiaton viesti
Miksi drakman pitäisi olla EKP:n valuutta? Eihän tilanne muuttuisi miksikään.
Drakman kurssipaine osoittaisi välittömästi massiivisia ja ”epätoivottuja” valuuttaliikkeitä: kaikki hamstraisivat Kreikassa euroja, ja pyrkisivät mahdollisimman nopeasti eroon drakmoistaan.
Väliintulomallisi olisi siten välttämätön jo ensimmäisten minuuttien aikana. Miksi antaa tällainen valta EKP:lle, kun sen voisi antaa markkinoille: eli kansalaisille itselleen?
Ilmoita asiaton viesti
Mikä instanssi, tai kuka Kreikassa jakaisi Euroja. Kreikan pankit eivät sitä voi tehdä. Jos jobbarit välittävät, niin hinta on jotakin muuta, kui 1/1.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä euroja? Kreikan keskuspankki huolehtisi drakmojen (tai mitä sitten ovatkaan) jakelusta. Ei asiaa tarvitse tehdä yhtään sen monimutkaisemmaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, onhan Kreikalle ”tarjottu” paketti aivan selkeästi Versailles II-sopimus ja sen hedelmänä tulee kyllä näkymään poliittisen kentän polarisoitumisena.
Ei ole näköpiirissä minkäänlaista aikomustakaan päästää ketään hallitusti pois €urosta, eli se tulee lähinnä romahduksena ja siitä seurannee eräänlainen joukkopako. Ja näin kaaos on valmis – ja ainoastaan joidenkin satojen politikkojen vuoksi. Siis niiden politikkojen, joiden turhamaisuus estää heitä myöntämästä virheitä(än).
Henry
Ilmoita asiaton viesti
”Euro siirtää valtaa kansalta pankkiireille” Tällaisessa otsikoinnissa ja kirjoittelussa minua kiusaa se, että eurosta tehdään itsenäinen toimija. Euro on vain rahan nimi. Sen takana on heikosti tai peräti väärin toimiva järjestelmä ja ihmisiä, jotka eivät ole olleet riittävästi perillä, mihin heidän päätöksensä johtavat. Uudistaa siis pitää euroa käyttävä rahalaitosjärjestelmä. Euro on pelkästään väline. Se ei tee mitään, mutta sitä käytetään esimerkiksi kestämättömien apupakettien rahoituksessa.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä on, tulen vastaan:
”Eurojärjestelmä siirtää valtaa kansalta pankkiireille”.
Sinua ei itsessään häiritse siis tämä vallan ja vaurauden siirtyminen kansalta pankkiireille, vain otsikointi? Sinähän oikein kunnon demari olet. 😀
Ilmoita asiaton viesti
Tuo on sinun määrittelysi. Kommentistani kyllä selviää, jos sen lukee, että en pidä epätasapainoisesta pankki- ja rahajärjestelmästä, ei varsinkaan sellaisesta, joka lyhyellä tähtäimellä hyödyttää varakkaita ja pitemmällä aikavälillä ei ketään.
Ilmoita asiaton viesti
Pettfor on kanssa euron uudistamislinjalla: luovutaan siitä kokonaan.
Toinen vaihtoehto on, että muodostetaan se tulonsiirtoliittovaltio, jossa esimerkiksi suomalaiseläkeläiset maksavat osan kreikkalaisten ja espanjalaisten eläkkeistä. Samoin työttömyyskorvaukset, pankkien yhteisvastuu jne.
Sitten niitä tuhoon tuomittuja vaihtoehtoja on yrittää jatkaa nykylinjalla niin, että vastuu on yhtäällä (valtioilla) ja valta toisaalla (pankkiirit) – päättyy esimerkiksi fasismiin, kuten 1930 luvulla kun tällaista järjestelmää pidettiin yllä väkisin.
Moni muistuttaa, että 90-luvun lama oli kaamea, eikä toivo sitä koskaan uudelleen. Samalla he ovat kuitenkin mielummin toistamassa 1930-luvun virheet, ja toivottavat tervetulleeksi vaikka maailmansodan.
No, jokainen tietysti omilla prioriteeteillaan on liikkeellä.
Ilmoita asiaton viesti
Kenelle, tai mille ryhmälle 90-luku oli kaamea. Minä satuin noina aikoina rakentamaan itselleni pesämunan, jota nyt nakertelen.
Pitää oikeaan aikana täyttää sukanvartta ja ravistaa sukasta, kun se aika koittaa. Olkoot sitten Euro, markka, tahi Drakma valtavaluutta.
Minun kuvitelmani kahden valuutan valtiosta on tarkoitettu vain väliaikaiseen käyttöön ja se päätetään heti, kun on luotu toimiva järjestelmä, mikä se sitten onkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Eiköhän eurolla viitattane tässä myös European Monetary Union’iin eli EMU:uun ja sen pykälistöön, ei pelkästään valuuttaan nimelta euro tai käytössä olevaan kahisevaan laihassa lompakossa?
Ilmoita asiaton viesti
Erinomaisen kiintoisa tiivistelmä. Tämä Social Europessa julkaistu lyhyt versio on myös lukijaystävällinen, saman henkilön kirjoittama – jos vain kantti kestää lukaista:
http://www.socialeurope.eu/2015/07/the-euro-like-t…
Poliittisesti taitaa olla niin, että ellei EU-parlamentin kirjo kykene tarjoamaan parempaa, seuraa lähes automaattisesti siirtymää kohti äärilaitoja. Kun äärivasen ja vihreä laita kuvittelevat pärjäävänsä nykysysteemissä tarjoamatta vaihtoehtoa isojen EU-ryhmien ajamalle politiikalle – mm. ”tiiviimmälle liittovaltiolle ja ikuiselle eurolle” – ei liene äänestäjien vika, että vaihtoehdot ovat vähissä.
Heille ei edes kansallinen tragedia näytä olevan suurikaan ongelma, kunhan valtaan pääsee käsiksi?
Siksi kai äänet menevät muihin laareihin vääjäämättä vähitellen, ellei sitten keikahtamalla rumasti. Tässä suhteessa Suomi on hyvässä asemassa, kun meillä ei tarvita äärireunaa euro-ongelmien käsittämiseksi. Jukuripäitähän täällä kyllä riittää viivytystaistelua käymään…
Ilmoita asiaton viesti
Minähän en linkannut tekstiäni Pettforin referaattiin, vaan siihen alkuperäiseen raporttiin (tai analyysi, miksikä kukin sitä nyt haluaa kutsua).
”Tiivistelmässäni” jätin pois ne vaihtoehdot, jotka olen mielestäni käynyt läpi sen kymmenen plus kertaa: tulonsiirtoinen liittovaltio tai kansalliset valuutat käyttöön.
Koska tämä projekti on jo sössitty niin, että kaikki ovat toisiaan vastaan niin se jälkimmäinen lienee enää ainoa realistinen vaihtoehto.
Ilmoita asiaton viesti
Kyl mää sen tajusisin…
Ilmoita asiaton viesti
-Mario Draghi on Goldman Sachin miehiä ja luultavasti osallistui Kreikan velkojen kaunisteluun, jotta Kreikka saataisiin mukaan euroon.
– Eikä euro ole vain rahan nimi. Euro on työkalu pankkiireille ja suursijoittajille, jotka ottavat ”leipänsä” suomalaisten työläisten ja työperäisten maahanmuuttajien selkänahasta.
Ilmoita asiaton viesti
Jos kerran euro on, tai sillä tarkoitetaan muuta kuin rahaa nimeltä euro, on selkeämpää käyttää euron sijasta nimikettä eurojärjestelmä.
Ilmoita asiaton viesti
poisto
Ilmoita asiaton viesti
Valitettavasti kommenttinne on ”peruuttamaton”. 😀
Ilmoita asiaton viesti
Virkistävä näkökulma: Euro(järjestelmä)muistuttaa kultakantaa.
Niinhän voi nähdä euroalueen pienen ja D-huumetta käyttämään tottuneen valtion vinkkelistä.
Mutta euro kokonaisuudessaan on vain entisen mallinen paperiraha. EKP:n Draghi pumppaa surutta euroja systeemiin, niin tekevät pankitkin, yhteys reaalitalouteen on katoamassa.
Nyt vain kaikki muutkin: USA, Kiina, Japani, tekevät omilla valuutoillaan samaa. Näin ”elvytys” on muuttunut valuuttojen kilpaheikennykseksi. Koska tässä juostaan vielä rinta rinnan, vallitsee jonkinlainen onnahteleva tasapaino valuuttojen välillä.
Mutta kuinka kauan maailman talous pysyy pyörimässä kaikkialla kuplivien velkanollien varassa? Tarkistan Pettiforin raportin, antaako hän mitään vihjettä.
Ilmoita asiaton viesti
EKP painaa rahaa… mitä sitten? Oletko huolissasi inflaatiosta, joka on 0,2 prosenttia vuositasolla nyt? Siis kymmenesosa siitä, mikä on EKP:n tavoite?
Ilmoita asiaton viesti
Mitä, etkö sinä ole huolissasi? Entä kun talous virkoaa ja hyytymät lährevät liikkeelle?
Ilmoita asiaton viesti
Tietysti tämä pitää osata lopettaa aikanaan (tai ainakin laittaa hanoja soukemmalle). Ja ajoitus voi olla tietysti vaikeaa.
Euroaluetta voi kokonsa puolesta verrata kuitenkin Yhdysvaltoihin (noin suurin piirtein): siellä pistettiin kaksi painantaohjelmaa päälle ja kolmannella hieman muotoiltiin korkokurvia.
Toimet kuitenkin purettiin asteittain ja nyt ollaan valmiita jopa pieneen koronnostoon.
En silti näe minkäänlaista hyperinflaation vaaraa Yhdysvalloissa. En edes rajun inflaation vaaraa.
Ilmoita asiaton viesti
Pahinta rahan painamisessa on tietenkin se rahan sopimuksenvaraisuuden tunnustaminen. Yhteiskunta voi menettää moraalin vain kerran.
Ilmoita asiaton viesti
Pankkien palkkalistoilla olevat tieteilijät tuijottavat tilastojen inflaatioprosentteihin ja taistelevat kuvittelemiaan deflaatio-tuulimyllyjä vastaan.
Nyt kuitenkin ollaan uudessa tilanteessa, eurosäännöt on tallottu maahan Euroopassa, rahan hallinnassa on koko maailmassa ajauduttu oppikirjoista ulos, rahaa painetaan kilpaa, matalapalkkamaat hallitsevat teollisuustuotantoa, entisissä teollisuusmaissa eletään työttömyyskorvauksilla tai kammataan toistensa hiuksia.
Eipä inflaatio käynnisty, kun palkkojen nostaminen vain siirtäisi lisää toimintoja Intiaan ja Kiinaan. Mutta jotain pinnan alla muhii. Vanhat oppikirjat ja muut keynesit eivät ole nähneet untakaaan siitä, missä nyt mennään. Tarvitaan uusia selityksiä, toimenpiteistä puhumattakaan.
Ilmoita asiaton viesti
Sanoisin, ettei inflaatio käynnisty sen vuoksi, että porukkaa on reippaasti työttömänä. Hyvin usein inflatorisessa politiikassa työllisyysaste nousee ja hipoo ”täystyöllisyyttä” – ja sen jälkeen inflatorinen politiikka nostaa inflaatiota.
Ja mitä deflaation vastustamiseen tulee, niin en minä pidä esimerkiksi toista maailmansotaa kuvitteellisena taisteluna. Kyllä se Saksan deflaatio sai silloin rumaa jälkeä ajoiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Luin sitten tarkemmin Pettiforin raporttia. Vaikka se on aika paketti faktaa ja fiktiota, en löydä vinkkiä, miten euro ja muut valuutta-alueet selviäisivät nykyisestä sekoilusta.
Näkökantojensa tueksi Pettifer syyttää tarpeen mukaan markkinavoimia toimimisesta tai toiminnan puutteesta. Vastaavasti ”demokraattisia” voimia asioihin puuttumattomuudesta tai puuttumisesta. Paljon keskusteltavia yksityiskohtia, mutta lopputulos on yhden puolen asemasotaa.
Löysin yhden lauseen, joka tosin sisältyy hänen kultakantamuisteloihinsa, mutta jotenkin sivuaa nykytilannetta: ”However, in the absence of international law governing and enforcing international financial relationships, cross-border financing can also be risky.” Eli ajatus kansainvälisestä laista hallitsemassa ja valvomassa rajat ylittäviä rahoitussuhteita: hyvä ajatus, johon TTIP pieneltä osin pyrkii, mutta laajemmin näillä näkymin vain haave.
Ilmoita asiaton viesti
Rajat ylittävä rahoitus ei ole ensi kertaa osoittautunut riskiksi. Näinhän on käynyt maailman sivu. Haetaan alhaisen tuoton ympäristössä jostain joku kaukainen kehittyvä maa ja ängetään sen markkinoille täysin hurmoksessa parempien tuottoprosenttien vuoksi, ja sataa kakkaa tuulettimeen muodostuneiden kuplien vuoksi.
Ilmoita asiaton viesti