Euroopan Kobayashi Maru – jossain rytisee

Pankeilla ja Euroopalla on iso ongelma: jos toinen osapuoli kaatuu, niin kaatuu se toinenkin. Tällä hetkellä uutisotsikoissa on eurooppalaisista pankeista Italian rahalaitokset, joiden kuntoa epäilevät sijoittajat. Sinänsä ymmärrettävää, kun muistaa EU:n uudet sijoittajavastuusäännöt. Eihän kukaan halua sijoittaa rahojaan pohjattomaan kaivoon?

Ehkä hitusen vähemmän palstamillimetrejä ovat nielleet saksalaiset pankit. Maan suurin pankki, Deutsche Bank, ilmoitti aiemmin tuloksensa suorastaneen romahtaneen. Ehkä se siitä? Itse asiassa katsoessani Euroopan Keskuspankin rahapolitiikkaa, uskallan väittää ongelmien pahenevan.

EKP sovittelee melko onnistuneesti samankokoisia lippalakkeja omenoille ja meloneille. Joskus olen kuullut sanottavan, että jos yhdelle pokkuroi niin tulee samalla pyllistäneeksi toiselle. Juuri tästä on kyse. EKP ei voi tehdä onnistunutta rahapolitiikkaa liian erilaisille euromaille.

EKP aiheutti eurokriisin pitämällä vuosituhannen alussa korkotasoaan (joka on rahapolitiikan perustyökalu) sopivaksi Saksalle, mutta häiritsevän matalalla reunamaille. Reunamaissa ilmeni talouskuplia: joissain asuntojen hinnat räjähtivät käsiin, toisaalla "tuhlattiin" ja "elettiin liian leveästi". Suomalaisetkin määrättiin maksumiehiksi.

Menneet ovat toki menneitä, mutta vanhoista virheistä pitäisi oppia jotain. Tämän vuoksi ajattelin kirjoittaa mietteitäni siitä, mitä EKP voi tehdä – tai olla tekemättä.

Perusajatus on, että kumman maan pankkien kaatumiset eurooppalaiset haluavat maksaa: saksalaisten vai italialaisten?

EKP on pitänyt korkotasoaan maailmanlaajuisen historiallisen alhaalla. Se on auttanut kriisimaiden pankkien toipumista, mutta samalla se sylkee saksalaispankkien vatiin. Saksalaiset finanssijätit – kuten vaikka eläkeyhtiöt – ovat luvanneet perustuoton. Se ei ole tavoite tai odotus. Se on lupaus.

Tätä lupausta on kuitenkin perin hankala lunastaa alhaisten korkojen yhteydessä. Heidän tuottokohteet, kuten eurovaltioiden velkakirjat, ovat toki arvokkaampia nyt kuin muutama vuosi sitten. Tulosta ei voida näin kuitenkaan jatkaa, koska jokainen varmasti ymmärtää, ettei velkakirjojen hinta voi nousta tästä ikuisuuteen.

Entä jos korkotasoa nostetaan?

Saksalaisinstituutioiden ongelmat tietysti kasvavat, jos korkotaso alkaa nousta ripeästi. Tuolloin (euromaiden) velkakirjojen arvo lähtisi laskuun. Toisaalta sama ilmiö koskisi italialaispankkeja. Entisten murheiden lisäksi tulisi niin sanottu ammottava aukko pääomissa. Pitäisi pääomittaa pankkeja. Kansantajuisemmin tätä kutsutaan sillä lailla, että taas pelastellaan suomalaisia työpaikkoja.

Joten sopiva kysymys suomalaisille eurointoilijoille on, että haluavatko he pistää meidät kaikki maksamaan sakslais- vai italialaispankkien pääomavajeet. Toki joku voi haaveilla yksityisestä rahoituksesta, jolla tappiot korvataan. Lehmätkin lentävät.

Ne, jotka eivät haluaisi maksaa muiden euromaiden pankkien tappioita voi todeta, että Euroopan Kobayashi Maru jatkuu… ja jatkuu… ja jatkuu. Onnittelut kaikille maksajille.

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu