Kultakuumetta vai vedätystä?

Luettuani Daily Telegraphin Evans-Pritchardin kolumnin kullan hinnan muutospaineista jäin aprikoimaan, josko ekonomiamme palautuisi eräänlaiseen Bretton-Woodsiin ja eri instituutioiden halu ja luotto kultaan ainoana oikeana maksuvälineenä syrjäyttäisi paperirahan. Vai onko sittenkin kyseessä vedätys, jolla pyritään vain saamaan ajoiksi kultakuumetta, jotta nyt keltaista metallia hamstranneet pääsisivät myymään mahdollisimman kalliilla?

Ensimmäiseksi minun tulee painottaa Evans-Pritchardin olevan lähinnä DT:n vakiokalustoa kolumneissa, eikä hänen tekstinsä ole varmaan koskaan olletkaan mitään Reuters-AP -juttua. Kirjoitus sisältää yleisesti hyväksyttyjä totuuksia ja pystyy siksi luomaan todentuntuisen vision kullan, ja miksei muidenkin hyödykkeiden markkinaodotuksista.

Erityisen mahdolliseksi kaiken tekee se, että nykyiset ongelmat ladataan melko sumeilematta esiin. Euroopassa on oma pankkikriisinsä, Yhdysvallatkin joutuvat pohtimaan luottokelpoisuuttaan ja Kiinassa painellaan nyt hurlumhei-luotonannolla kuin eivät olisi koskaan kuulleetkaan subprimestä tai Euroopan velkaongelmista.

Lisäksi jotkut ovat mahdollisesti tietoisia Teksasin yliopiston hiljattain laajentamasta fyysisen kullan lisäyksistä. Tai että erään meklarin mukaan pariskunta olisi ostanut kultaa sen verran, että mahdollisesti olisivat vuoraamassa kämppänsä sillä.

Eihän siinä mitään, jos joku haluaa melko hyvin rakenteensa pitävää kiiltävää metallia katsella niin katselkoot, kyllähän siitä jollain rahalla saa pinon olohuoneensa nurkkaan ajoiksi. Se tosin vain on siinä kököttämässä, se ei maksa osinkoja eikä siitä oikein korkotulojakaan tule. Siinä se vain on. Sen ainoat funktiot on olla suojaamassa hyperinflaatiolta, jolloin oletuksenomaisesti juuri kullalle syntyy ainoa luottamus toimia vaihtovälineenä tai sitten sillä haetaan voittoa tyyliin ”osta halvalla ja myy kalliilla.” Jälkimmäinen tarvitsee vain lauman, jolle kertoa että nyt on aika ostaa ja nyt on aika myydä.

Ensimmäinen funktio, suojasatamana toimiminen vaatii nimenomaan hyperinflaatiota. Maltilliseen inflatoriseen kehitykseen pystyy vastaamaan monella muulla tuottavammalla ja suojaavaisemmalla keinolla. Ja silloinkin kullan tulee pystyä säilyttämään asemansa eräänlaisena universaalina valuuttana, eli kaikille pitäisi olla pääsy siihen käyttämään sitä vaihtovälineenä ja ennenkaikkea haluamaan sitä, maksoi mitä maksoi.

Jälkimmäisen funktion mielenkiintoiseksi tekee kullan indeksimarkkinat. Toisin kuin raahattaisiin fyysistä kultaa holvista toiseen voi uhkapelaaja ostaa kullan hinnan mukaisia indeksiosuuksia. Tätä kutsutaan kansanomaisesti ”paperikullaksi.” Sen määrä fyysisen kullan kauppamääriin lienee jotain satakertaista tällä haavaa. Eksakti määrä on enempi sivuseikka, riittää kun käsittää sen olevan moninkertainen kauppatavara. Toisin sanoen, jos minä kävelen kultakasinoon ja haluan ostaa tositteen, jossa lukee minun omistavan vaikkapa kilon kultaa niin maksan siitä kuin oikeasti ostaisin kilon kultaa, fyysisenä kimpaleena. Ja kun haluan lunastaa ”kultani” takaisin kiikutan tuon tositteen takaisin kultakasinoon ja saan takaisin senhetkisen maailmanmarkkinahinnan riihikuivaa.

Tämä on oiva metodi tuoda kultakauppa ihan tavan kaduntallaajan ulottuville. Varastointi, kuljetus ja kaikki muu fyysinen sählääminen jää huolien ulkopuolelle. Minulla on vain lottokuponki – tai oikeammin pitkävetokuponki, koska tiedän kohteesta sentään jotain astuttuani uhkapeliin – ja se kulkee mukana vaivattomasti. Siinä helposti unohtuu sellainen tosiseikka, että tämä puulaaki, kultakasino voi tehdä ihan tolkuttomat tappiot, jos se myy halvan kullan aikaan näitä tositteita ja joutuu sitten lunastamaan kalliilla, kun tavikset älyävät huippuhinnat. Miten sellainen firma pysyy pystyssä? Jotkut finanssitavaratalot tuovat tämän vain sivutuotteena myyntiin, ja pystyvät pienimuotoiset tappiot kestämään. Toiset eivät. Yhteistä on se, että sitten vastaavansuuruiset, mutta käännetyt positiot hoidetaan muualla. Mukaan tulevat johdannaismarkkinat ja erinäiset vakuutukset.

Koko idean pointti onkin se, että jos luonnollinen henkilö tekee tappiot niin hän kantaa ne sitten yksin. Mutta jos käykin toisin päin niin tappiot tulevat sitten esimerkiksi vakuutusfirmoille, jotka esimerkiksi AIG:n tapauksessa piti ottaa julkisiin huomiin, siis yhteisönsä kaikkien jäsenten maksettavaksi. Ja jos ei vakuutusfirma ihan kanttuvei mene niin se kallistaa vakuutusmaksujaan.

Jos nyt katselee viimeisten kymmenten vuoden talouskäppyröitä niin tiettyjen hyödykemarkkinoiden yliarvostus johtaa siihen, että menemme lattiasta läpi. Tärkein näistä on energialähteenä toimiva öljy. Esimerkiksi 2008 kesällä öljyn hinta oli kaikkien aikojen huipussaan (inflaatiokorjaamattomana) ja sitten rupesi ryskymään. Tämä aiheutui erinäisten tapahtumaketjujen myötä. Vaikkapa eräs firma katsoo sähkölaskuaan ja toteaa, ettei näillä hinnoilla voi tuottaa mitään, väkeä pihalle. Kiikun-kaakun suorituksensa hoitanut henkilö joutuu kilometritehtaalle ja tulee siksi kasautumaan siihen kuuluisaan subprime-kuormaan.

Ja kun nyt katsoo hyödykemarkkinoiden porhaltelua viimeisten kuukausien aikana voi helpostikin tehdä johtopäätöksen, että kohta rytisee taas. Siihen ei auta tippaakaan katsomalla maailman taloustilannetta kreikkalais-sinivalkoisten silmälasien läpi.

Onko kyseessä siis kultakuume vai kunnon vedätys?

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu