Yhdysvallat pilaamassa oman tulevaisuutensa

Selailin aivan traditionaalisesti talousaiheisia uutisotsikoita, ja törmäsin joskus minua kiinnostaneeseen aiheeseen: Yhdysvaltain opintolainoihin ja niiden määrän kasvuun. 2008 subprime-kriisin alettua ovat siitä tasosta asti tyypillisimmät luottomuodot olleet pienempiä, paitsi yksi: opintolainat. Linkin kuvassa kyseessä lienee painovirhe, alkuajankohta on vuosi 2008.

Olen mahdollisesti käsitellyt pintapuolisesti, mikä Yhdysvaltojen opintolainoista tekee niin poikkeuksellisen. Luottojärjestelmän pääkeskus on liittovaltiotasonn Sallie Mae, joka siis toimii periaatteessa kuten asuntoluottoyhtiöt Freddie Mac ja Fannie Mae. Merkittävä ero on siinä, että Sallie Mae takoo voittoa – ja rutkasti. Asiaa hieman auttaa se, ettei heidän lainsäädännössä opintolainoissa ole konkurssisuojaa. Niistä ei pääse eroon kuin maksamalla.

Maksamisessa taas on tietyissä tapauksissa hieman häiriötekijöitä. Sallie Maen kautta toimivat pienet firmat voivat yksipuolisesti yhdenkin viivästyneen maksusuorituksen myötä nostaa luottoriskisyihin vedoten koron helposti yli 20%. Yleensä neuvottelut esimerkiksi hetkellisen sairastumisen vuoksi katkenneet opintojen jälkeiset tulot riittävät tällaiseen pieneen häiriötilaan. Neuvottelut Sallie Maen kanssa ovat pääosin täysin turhia. Miksi neuvotella? Mitä iloa siitä on, kun kannustin on konkurssisuojattoman velallisen velkainfernon ikuistamisessa? Kaiken lisäksi ulosmittausoikeudet ovat hyvin luotottajan käsissä. Karmeita tarinoita aiheesta voi käydä lukemassa Student Loan Justice -sivustolta.

Tähän kun yhdistetään räikeä ylikoulutus aivopesemällä kaikki kalliisiin yliopistoihin American Dreamin sokaisemina niin valmistuneita on paitsi paljon, niin tämä lauma on pääsääntöisesti veloissaan ja siksi epätoivoisesti hakemassa mitä tahansa työtä – millä tahansa taloudellisella kompensaatiolla. Heistä tulee valtaosasta hyväksikäytettyjä, ja kuten SLJ:n sivuilta voi lukea, monesta ikuisia velkavankeja. Yleisimmin velkapääomaa ei tarvita kuin vaikka 10 000 dollaria ja pienen viivästymisen jälkeen velkapääoma karkaa ulottumattomiin.

Suomessa on käyty keskustelua niin ikään opiskelijoiden pakkovelkaannuttamisesta. Tehdään se sitten riittämättömällä opiskelija-asuntokannalla tai tyyriiden opintomateriaalien pakkohankinnoilla tai millä muulla tahansa jekulla niin nuorilla on myös tarve irroitella, mutta sekään ei kaikkea selitä: usealla tuet eivät riitä makarooniruokavalioonkaan,vaikka miten kaikesta säästäisi. Hyvin moni käy mielummin töissä opiskelunsa ohella kuin alistuu velkaan. Tämä tietysti on hyvin myrkkyä poliittisille päättäjille. Mielummin järjestelmä potkisi kaikki nuoret jo pankkien laina-asiakkaiksi. Ihan siitä syystä, että epätoivoon ajetut kansalaiset olisivat halpaa työvoimaa ja tappelemassa keskenään nyrkiniskuin kadulle pudotettavista leivänmuruista. Toistaiseksi Yhdysvalloilla on kuitenkin tuntuva etumatka näissä kuvioissa.

Kaikille tähän ei tosin ole mahdollisuutta, ei edes allekirjoittaneella. Osaamisalaltani, laivojen sähköjarjestelmien asennuksessa ei paljoa tapahdu, eikä ole tapahtunut vähään aikaan. Telakkatuesta luovuttiin ja tukien kohteeksi on valittu mielummin ranskalaispankkiirit. Ehkä joku ymmärtää, mistä kimmastumiseni tähän aiheeseen juontuu. Kutsukaa vaikka katkeruudeksi – en minä välitä. Hallituksiemme linja on, että olen paljon hyödyllisempi toimettomana.

Voisin toimia mielestäni aivan hyvin esimerkiksi peruskoulun matematiikan ja fysiikan opettajana. Itse asiassa opiskelinkin alalle Helsingin yliopistossa joskus vuonna papu ja palsternakka. Mutta katsoin sen koulutusohjelman orientoituvan vain tekniseen, ulkoaoppimiseen tähtäävään opettamiseen enkä siksi jatkanut siellä. Minusta tulikin ihan vain ”sähkäri”, ammattitutkinnolla. Omista fobioistani johtuen olen ajokortiton, joten maapuolen sähköhommiin on mahdotonta päästä käsiksi. Rakennus ja huoltokohteet vaihtelevat milloin missäkin. Isoja sähkölaitteita huolletaan ymmärrettävästi aina asiakkaan tiloissa. Mukana pitäisi kuljettaa kaapeleita ja työkaluja. Ei onnistu minulta.

Mutta yhteiskuntamme katsoo minut myös kelvottomaksi opettajaksi. Minulla ei ole papereita näyttää, eikä oma uskomukseni suoriutumisestani tehtäviin riitä. Ei edes koeajalle. Ei, vaikka voisin tehdä sitä duunia ihan pienelläkin korvauksella, sanotaanko tonni kuussa nettona? Voisin tietysti antaa yksityisopetusta, mutta jos sen tekee laillisesti niin joutuisin hinnoittelemaan itseni pilviin: verotukseni kiristyisi ja tuet lakkaisivat kulkemasta. Tuskin siis kysyntää olisi. Yksityisopetukseen olisi varaa vain rikkaiden pennuilla, kun tuskin saa kasaan suurempaa ryhmää, jossa voisi kustannuksia tasata. Pienellä taksalla kaikki pitäisi tehdä siis pimeästi. En minä rikolliseksikaan halua ryhtyä.

Ainoa yhteiskuntamme hyväksyttävä malli on siis ajaa minut takaisin yliopistoon, todennäköisesti velkaantua vain sen vuoksi. Ja myöhemmin sitten käsirysyssä tappelemassa muiden samaan ahdinkoon ajettujen ihmisten kanssa kaduille pudotetuista leivänmurusista. Mahtaisi se olla mielenkiintoinen näky virallisesti oppilaikseni hyväksytyille pennuille: ”Iskä kato, tossa se mun matikan ope hakkaa verissä päin muita”.

Näillä mennään.

susijumala

Olen niukasti alta viisikymppinen toimittaja, Kreikan mantereella elellyt paluumuuttaja, makrotalouden ja frappen suurkuluttaja. Turun PS:n sihteeri (5/2013-12/2013), Turun PS:n edustaja 2014. Keskuspankkiaktivisti. Piensijoittaja. Sähköpostiosoitteeni nykyisin: <a href="mailto:henri.myllyniemi@pp.inet.fi">henri.myllyniemi@pp.inet.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu