Demokratia tienhaarassa

Euroopan vellonut velkakriisi on edennyt melko pitkälti odottamallani tavalla, pieniä vivahde-eroja on paikka paikoin ja uumoilemastani aikataulusta on lipsuttu välillä parempaan ja välillä pahempaan suuntaan. Nykymuotoisen euron puolestapuhujien kuin vastustajienkin taholta tunnustetaan se tosiseikka, ettei nykymuoto ole hyvästä ja muutosta tarvitaan. Itse asiassa muutos koskee meitä kaikkia tavalla, jota emme ehkä niin hyvin osaa aavistaa. Kyse on siitä, että luovummeko demokratiasta vai vaadimmeko sen kokonaisuudessaan takaisin. Tämän kaiken pystyy näkemään, kun katsoo muutosehdotelmien edellyttämää käytäntöä.

Kuka itse asiassa päättää asioista?

Päivästä toiseen saa uutisista lukea, miten ”poliitikkojen pitäisi tehdä rohkeita päätöksiä” ja ”lopettaa vellova kriisi tiukoilla toimilla”. Näitä tämänkaltaisia lausuntoja jaellaan varmasti tunnin välein niin pankkiireilta kuin sijoitusyhtiöiden johtajilta. He retoriikassaan turvautuvatkin sellaisiin mielikuviin, että päätökset kuitata heidän riskinsä ja melko varmasti pidetyt tappiot euromaiden kansalaisilla osoittaisi rohkeutta ja tiukkaa asennoitumista.

He ovat tätä mieltä vaikka meillä ja muualla euromaissa oltaisiin valittu demokratialla mitkä tahansa hallituskokoonpanot. Eihän se väärin ole jokaisen pitää puoliaan – paitsi tietty Suomen, jonka pitäisi luopua aina ja iäti kaikista mahdollisista oman edun tavoitteluistaan.

Euroryhmän pj. Jean-Claude Juncker totesi, että yhdenkään poliitikon on vaikea tehdä tarvittavat päätökset ja voittaa seuraavat vaalit. Tämä kielinee siitä, että kansan intressit ovat tykkänään erit kuin näiden salkunhoitajien intressit. Ranskalaiset antavat enempi tunnustusta Yhdysvaltain presidentti Barack Obamalle kuin omalle presidentilleen Nikolas Sarkozylle.

Kansat seuraavatkin nyt politiikkaa aivan eri mielenkiinnolla. Jopa Suomessa perin tylsä poliitikkojen paikanvaihtelu sai kertalaakista säpinää ajoiksi. Toisten mielestä se on kauhistus, minusta taas politiikan esilletulo on paljon merkityksekkäämpää kuin tietää Big Brotherin osallistujien sivistystaidottomuudesta.

Saksan liittokansleri Angela Merkelin puolueen (CDU) kärsimä tappio viime viikonloppuna on jälleen yksi esimerkki siitä, ettei nykyvehkeily eurokriisin hoidossa ole entisessä huudossa. Paine siis kasvaa jättää tekemättä niitä ”rohkeita” ja ”tiukkoja” päätöksiä. Vaakakupissa kun voi olla vastapainona kansannousut ja avoimet kapinat, laajoista yleislakoista puhumattakaan.

Odotetut tappiot ovat omien arvioideni mukaan tuhansia miljardeja euroja, sen verran mitä velkahuumassa on luotu näennäistä vaurautta. Perustalla on toki ihan oikeaakin varallisuutta: on tuotantolaitoksia, on osaamista ja on infrastruktuuria. Mutta kunnon sodan uhan alla näistä mikään ei välttämättä jää jäljelle – ei ainakaan täysimääräisenä.

Pelissä on siis paljon ja nyt mitä ilmeisimmin asian tajuaa useampi: tätä täyskatastrofia tuskin voidaan estää enää normaalilla tavalla. Demokratiamme tuleekin mielenkiintoiseen tienristeykseen: ulkoistammeko vallan sijoitusyhtiöiden johtajille ja pankinjohtajille vai politiikoille? Toiset me voimme äänestää, toisten ”äänioikeus” vaatii vähän enempi rahaa kuin mitä keskivertoedustajalla on palanut kampanjatyössään. Vaikka Société Générale -pankin kurssi onkin vuoden huipuista tullut alas lähes 60% niin päätäntävalta firmassa on silti kallis.

Uskomattomia satuja

Tuollaisella sanaparilla usein kiteytetään politiikkojen puheet – eritoten, kun on kyse talousasioista. Joko politiikoilla ei ole tarpeeksi tietoa nykyisen talousmaailman toiminnasta tai sitten he yrittävät sumuttaa todella surkeasti.

Voitteko ihan oikeasti kuvitella sellaisia tarinoita avoimesta ja läpinäkyvästä taloudenpidosta samaan aikaan, kun tätä Euroopan pysyvää vakausmekanismia (EVM) ollaan räätälöimässä kaikkeen sellaiseen avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen kuten syytesuojat ja ikuiset vaitiolovelvollisuudet?

Moniko ihan oikeasti kuvitteli Kreikan pääsevän jaloilleen lisälainarahalla? Kreikan kun piti olla kestävällä tiellä ja kuroa budjettivajettaan umpeen. Mitään ei itse asiassa ole tapahtunut, vajeen määrä kansantuloon pysyy lähes paikoillaan ja kaikenlainen tuottavuus kärsii vain entistä enemmän.

Kuka uskoi niskalenkkeihin tai Suomen ja Kreikan korkoerojen tienaamispuheisiin? Miksi järjestäin kaikki eteläisen Euroopan taloutensa sössineiden maiden johtajat ovat ehdottomasti sitä mieltä, että eurobondit ovat ratkaisu?

Demokratian suurimpana kompastuskivenä tuntuisikin olevan juuri ne äänestämällä päättäneet tahot.

Pelisäännöt vaihtelevat jatkuvasti

Eurokasino on siitä jännittävä pelipaikka, kun pelin säännöt vaihtelevat säännöllisesti. Harva viitsii pelata tässä kasinossa, jossa aina uudet ”talon säännöt” pitää vain niellä. Vaikka tietysti sääntökirjat heitettiin EKP:n toimesta roskakoriin vasta parin viimeisen vuoden aikana niin koko touhu on ollut herttaisen yhdentekevää oikeastaan alusta alkaen. Maastrichtin kasvu- ja vakausvitsi naurattikin aikansa, nyt siitä on tullutkin paha painajainen.

Vaikeat ajat tietty vaativat vaikeita toimenpiteitä. Yhtä lailla mahdottomat tilanteet vaativat mahdottomia keinoja etsiä ulospääsyä. Sellaista universaalia kelloa ei voi pysäyttää ja sillä aikaa kun muu maailma makaa jähmettyneenä paikoillaan me täällä Euroopassa hääräämme ja tuotamme parinkymmenen vuoden ajan kaikkea vaurautta, päästämme ajan jälleen kulkemaan ja maksamme velkamme pois.

EVVR:n ja IMF:n Kreikan kautta tehtävä ranskalaispankkiirien tukeminen on niinikään vastatuulessa. Vaikka jo viime kerralla olisi pitänyt tehdä selkeä johtopäätös, ettei Kreikka selviä ilman tuntuvaa velkasaneerausta (n. 50-60%, ehkä enemmänkin kun maa ei voi devalvoida valuttaansa) niin pelisäännöistä ei piitattu. Tällä kertaa troikka lähti kesken kestien himaan möksäämään ja maanantain markkinat kiittivät.

Onko mitään tehtävissä?

On ja ei ole. Mikäli tästä kriisistä ajateltiin selviä ehjin nahoin niin se ei tule onnistumaan, teimmepä tukipakettien tai eurojäsenyyden kannalta millaisen päätöksen tahansa. Toisaalta, mikäli valtio heittää loputkin velaksi ottamat rahat Aigeian merituulten vietäväksi niin se on kaikki pois pitää yllä muuten elinvoimaisia yrityksiämme todellisten myllerryskuukausien koittaessa. Samaan aikaan julkinen sektori paisuttelee jo siihen malliin, että oksat pois. On lukuisia maahanmuuttajan kulttuuriavustajaa ja mitä kaikkea käsittämätöntä kuluerää.

Valtiomme tarvitsee selkeää palkkalistaparturointia ja sen lisäksi tarvitsemme ns. sisäisen devalvaation, eli palkanalennuskierroksen pitääksemme itsemme kilpailukykyisinä. Olen joskus niitä lukuja vertaillut Aasian ihmeiden kanssa. Kaikkea, kuten logistiikan säästöjä, henkistä pääomaa ja sen sellaista on vaikea mitata rahassa, mutta arviolta kolmanneksen meidän kaikkien tuloja pitäisi laskea. Kuka edustajaehdokas voisi möläyttää tuollaista vaalikampanjassaan ja tulla silti valituksi?

Minä voisin tällaista kaveria kyllä äänestää. Ihan siksi, että reaaliteetit tuntuisi olevan kohdillaan ja rehellisyyden puutteesta ei ainakaan sovi moittia. Se onkin demokratian kannalta tärkeä koetinkivi voitettavaksi: meillä ei ole mitään toivoa saada demokratiaa takaisin niin kauan kun sitä hoidetaan epärehellisesti koplaillen, kaikkia mielistellen.