Niskalenkki eurokriisistä

Terveisiä Tampereelta. Lauantaina, 10.12., kävimme Vasemmistoliiton Tatu Ahposen johdolla sangen mielenkiintoisen keskustelun eurokriisin syistä ja mahdollisten umpisolmujen avaamisesta. Kahdesta asiasta vallitsi keskustelijoiden kanssa konsensus: nyt tienristeyksessä jumittaminen ei ole kovin järkevää. Toiseksi tulevaisuus ei näytä missään nimessä helpolta. Millä keinoilla sitten päästä siihen tilanteeseen, että rytinän jälkeen olisi kaikkein parhain keino päästä eteenpäin?

Mieleeni jäi Jaakko Stenhällin (vihr.) määritelmä solidaarisuuden rajoista. Miksemme voisi ajatella tuon rajan koskevan koko Eurooppaa, eikä esimerkiksi vain Suomea? Rajan määritteleminen on minustakin tärkeä pointti. Kriisin ratkontaan tulee yllättävästi täysin erilaisia kuvakulmia, jos pohdimme pelkästään Suomen intressejä kuin jos pohdimme asiaa koko Euroopan kannalta. Britit ottivat jo oman askeleensa.

Mikä Stenhällin olettamastani kannasta käy ilmi on hänen huolestuneisuus. Ilmeistä nimittäin on se, että jos solidaarisuusraja ei tule automaattisesti koko Euroopan alueella, vaan rajautuu kansallisiin intresseihin niin onko meillä mahdollisuuksiakaan lähestyä Euroopan integraatiota taloudellisessa mielessä? Se vaateisi sen, että olemme rahasäkki kannossa ja viskelemme seteleitä oikealle ja vasemmalle. Ja se on sitten todellakin lahjoittamista. Ei tällä tienata, ei tämä ole Suomelle hyvää bisnestä. Kuinka moni on valmis sellaiseen? Itselläni jo intuitio sanoo suorilta ”ei käy”. Estääkö intuitio rationaalisen ajatteluni, siihen en osaa itse vastata.

Toinen mieleen jäänyt seikka oli hämmästyttävän samansuuntaiset kannat Elina Lepomäen (kok.) kanssa. Moraalikadosta, luottolaman syistä ja EKP:n setelirahoituksen vaaroista kantamme eivät juurikaan eronneet toisistaan. Hieman erikoinen tilanne sikäli, että päähallituspuolueen ja pääoppositiopuoleen jäsenet voivat olla niinkin monesta asiasta samaa mieltä.

Kun vielä liitän mukaan Vasemmistoliiton Antti Ronkaisen melko suoraviivaiset ratkaisuehdotukset perinteiselle poliittiselle kentälle, niin tulos on hämmentävä: nämä kaikki kolme muuta panelistia vastaavat niitä traditionaalisista käsityksiäni siitä, miksi meillä on kirjava poliittinen kenttä. Kuvitellessani Lepomäen Kataisen ja Ronkaisen Arhinmäen paikalle en näkisi Suomen eurokriisiselvittelyssä lainkaan nykyistä ”rahasäkki auki pankkiireille”-linjaa.

Keskustelun ”jälkilöylyissä” Ronkaisen kanssa teimmekin sitten vuoronperään leikkimielisesti sellaisia ehdotuksia, joita on ”melko vaikea saada” toteutettua. Mutta niiden toteutuessa voisi olla huvittavaa seurata, miten Barroso katselee pörssikurssien kehittymistä tuskan hiki otsalla. Hyvä niin, ettei joka hetki tarvitse olla otsa rypyssä ja suu viivana.