Talouden kulisseista

Minulle tuli palautetteessa kysymys, mitä tarkoitin talouden kulisseilla, kun kerroin euroalueen näillä näkymin jatkavan jääräpäistä harharetkiään aina siihen asti, että luottamus Saksaankin murenee. Tätä harharetkeä tuskin tehdään kovin mieluusti, nimittäin kyllä niillä päättäjilläkin on jonkinlaiset talouden neuvonantajat, vaikkeivat itse olisikaan erikoistuneet tähän aiheeseen. Toisaalta, kun päättäjä on tällaisen myrskyn silmässä niin sitä pakostikin varmasti jää taloudestakin jotain hihaan. Sitä vastoin maallikot pyörittelevät silmiään ja ihmettelevät sekavanoloisia lausuntoja. Mikään ei tunnu olevan niin varmaa kuin epävarma. Mediasta kerrotaan kaiken jo kääntyneen ja silti joku meikäläisen kaltainen jaksaa meuhkata. Mitä ihmettä?

Kokonaisuuden hahmoittaminen on sikäli hankalaa, että siinä pitäisi ottaa niin monta yksityiskohtaa huomioon ja toisinaan epäonnistuminen selonteossa johtuu siitä, ettei kaikkia kohtia yksinkertaisesti muista tuoda esille, tai niitä pidetään aiheettomasti itsestäänselvyyksinä. Parhain keino lähteä purkamaan tätä tilannetta onkin siten yksittäisen henkilön kuvakulmasta.

Länsimaiset luonnolliset henkilöt ovat korviaan myöden veloissaan. Nämä lukemat yleensä esitetään kuitenkin keskiarvona. Esimerkiksi Suomessa kansalaisten velkaisuusaste on jo reippaasti päälle 100%. Se on paljon, mutta ei tee oikeutta todelliselle ongelmalle: on olemassa tietty osa kansaa, joilla ei ole velkaa, vaan varallisuutta. Siten he painavat omalta osaltaan velkaisuuslukua alas ja varallisuuslukua ylös. Siksi onkin lasketaan nykyisin jo pahasti velkaantuneita kotitalouksia, joiden velat ylittävät kolmen vuoden bruttotulot. Näilläkin voi laskea varallisuudeksi esimerkiksi asunnon, joka ei välttämättä ole velaton. Yksi asia korviaan myöden velkaantuneissa kuitenkin pitää huomioida: heillä ei ole mahdollisuuksia (toivottavasti ei haluakaan) velkaantua lisää. Vastaavasti ne, joilla ei ole tarvetta velkaantua, eivät velkaannu vain huvikseen.

Tämän jälkeen katsotaan asiaa niiden kannalta, jotka sitä rahaa myyvät eli pääsääntöisesti pankit. Niiden pitäisi trimmata taseitaan. Niiden pitäisi hankkia pääomaa. Niiden pitäisi toisin sanoen parantaa vakavaraisuuttaan. Yhtään riskipitoista lainaa ei arvaa ottaa kirjanpitoon ja nyt mennään jo siihen asti, ettei edes maksukykyisille tahdo lainat mennä eteenpäin. Esimerkiksi euroalueen pankit ovat vähentäneet jyrkästi Puolan ja puolalaisten firmojen luotottamista.

Sen jälkeen menemme keskuspankin tasolle, jossa ongelma on, että raha ei liiku. Talous junnaa paikoillaan tai jopa ottaa takapakkia. Eläkerahastot tuskailevat isojen vastuiden edessä. Pääosin ne ovat sitä paitsi vielä kattamatta. Siksi keskuspankit puuhaavat kvantitatiivista kevennystä. Toisin sanoen ne lainaavat lähes olemattomalla korolla rahaa pankeille, jotka eivät lainaa rahaa eteenpäin, koska eivät joko luota asiakkaiden maksukykyyn tai asiakkaat eivät halua lainoja – tai molempia. Talous on takalukossa. Kansalaiset mielummin maksavat vanhoja velkojaan pois.

Kvantitatiivinen kevennys menee siten kohti valtiolainoja, joiden pitää huolehtia yhä raskaammasta julkisesta taloudesta kasvavine vastuineen. Koska kulutus vähenee rahojen mennessä lainojen takaisinmaksuun niin työtä on vähemmän tarjolla. Työttömien armeijat kasvavat ja valtioiden rahantarve kasvaa edelleen. Kun siis europäättäjät kertovat, jotta talous helpottaa kun valtiolainojen korot tulevat alas niin se tarkoittaa juuri tätä alamäkeä, mitä pitkin tässä mennään koko ajan. Mielenkiintoinen tulkinta helpottamisesta.

Entäpä sitten valtiolainojen kohdalla? Valtiot velkaantuvat rajua vauhtia ja osa onkin jo puhallettu jäähypenkille. Muut, vielä pelikuntoiset valtiot siten velkaantuvat näidenkin edestä. Valtioiden rahoituskulut voivat hetkellisesti pienentyä alenevien korkojen myötä, mutta kasvavat velkavuoret kurovat edun nopeasti pois. Siinä käykin niin, että korkotasoja painetaan kvantitatiivisella kevennyksellä (tuttavallisemmin ”elvytys”) niin alas, ettei niihin enää kannata sijoittaa: tuotto on niin surkea. Samaan aikaan kun velkavuoret kasvavat niin sokki on se, ettei lainaa enää saa ”hyvätkään maat”, näihin kuuluu mm. Saksa.

Raha siirtyykin siten muihin sijoituskohteisiin, kuten osakkeisiin ja hyödykkeisiin. Lehmanin jysäyksen jälkeen Yhdysvaltain elvytykset siirtyivät ensin pankkien taseisiin. Kun mitään ei tapahtunut niin tehtiin toinen kierros. Tämäkään ei tuonut juuri toivottua tulosta (eli raha kiertäisi taas ja ylivelkaisten kansalaisten luototus jatkuisi kuten ennenkin). Sen sijaan raha siirtyi osakkeisiin, tuli kaameaa rallia. Esimerkiksi Yhdysvaltain teollisuusosakkeiden indeksi DJIA tuli yli 14000 pinnan tuloksista ryminän aikana alle 7000 pisteeseen. Nyt ollaan jo taas päälle 12000 pisteen. Päättäjät vetävät tästä tietoisesti harhaanjohtavan päätelmän (kansalle osoitettuna), että katsokaa nyt kun kaikki on hyvin.

Osakkeiden ollessa jo kuplahinnoissa niihin sisältyi riskiä, mutta elvytysrahaa oli vielä miljarditolkulla. Sen jälkeen rahat menivät hyödykkeisiin. Puuvilla, vehnä, maissi ja kulta ovat nyt muutamia esimerkkejä siitä, mihin rahaa pistettiin kiinni. Niiden hinnat nousivatkin niin, että arabikevät oli seurauksena. Länsimaat sanoivat, että tämä on osoitus demokratian halusta. Ehkäpä. Demokratiaa ei kuitenkaan ole syytä vaatia niin pontevasti, jos asiat ovat osapuilleen kunnossa. Mutta kun ruoka rupeaa maksamaan reippaasti lisää niin tyhjällä vatsalla on selkeä vaikutus myös ihmisen ajatusmaailmaan. Vallankumous rupesi kiinnostamaan.

Mitä nyt sitten tehdään? Osakemarkkinaotsikkoja selatessa törmää jatkuvasti sellaisiin odotuksiin, että lisäelvytystä on luvassa. Odotetaan Kreikan velkasaneerauksen ratkeavan. Odotetaan ja toivotaan. Kuitenkin näiden toimien seurauksena on ennemminkin lisää levottomuuksia ja markkinahäiriöitä. Ylivelkaantuneet kansalaiset ovat edelleen se tulppa koko talouden pyörien rullaamisessa.

Viimeisin esimerkki tuli briteiltä. Heillä povaillaan lisäelvytystä, vaikka kuluttajahinnat ravaavat jo yli kaksinkertaisesti sen, mitä he pitävät sopivana.

Talous on siis epäkunnossa. Kulisseista pidetään edelleen kiinni.