Kekkoslandiasta Niinistölandiaan?

Ei Urho Kekkonen rakentanut Kekkoslandiaa, vaan sen tekivät nöyrät hiljaiset myötäilijät. Kekkostuminen, joka on synonyymi suomettumiselle, perustui median tiukkaan itsesensuuriin. Suomi oli Neuvostoliiton läntinen jatke myös suhtautumisessa valtion päämieheen.

Muistan edelleen hyvin, miten noin neljäkymmentä vuotta sitten aamuhorroksessa avasin Helsingin Sanomat. Kahden aukean jutussa arvosteltiin kovin sanoin tasavallan presidentti Urho Kekkosen toimintaa. Luin artikkelin tyrmistyneenä. Mitä ihmettä Suomessa on tapahtunut, kun Kekkosta kammetaan avoimesti jalustaltaan – lyödään olan takaan niin kovaa, että vierestä seuraten tekee pahaa?

Miten rotat uskaltavat hyppiä pöydälle, ajattelin.  Ei mennyt kauan, kun selvisi, että Kekkonen ei enää ollut työkyinen. Uskallettiin löydä vasta sitten, kun vastapuoli oli sairauden nujertamana kanveesissa.

Neuvostoliittolaissuomalainen lehdistö, joka oli rakentanut myyttiä Kekkosesta Suomen tsaarina, uskalsi nousta kumpujen yöstään, kun Kekkosen hautajaiset olivat näköpiirissä.

Kekkoslandian sananvapaus tuli mieleeni seuratessani Sanna Marinin Hornet lausunnon aiheuttamaa kohua. Mediakentän itsesensuuri refleksoi paniikinomaisesti, miten pääministeri astui ajattelemattomasti tasavallan presidentin Sauli Niinistön hallitsemalle pyhälle maalle.

Ei Sauli Niinistö ole syyllinen siihen, että lehdistö rakentaa itsesensuurissaan Niinistölandiaa. Media toistaa uskollisesti sitä, mitä se teki Kekkoslandiassa. Viestikapula on siirtynyt isiltä pojille.

Näin viimeisen kerran Urho Kekkosen noin kolme vuotta hänen sairastumisensa jälkeen Seurasaaren kävelysillalla. Sumun keskellä lähestyi kaksi hahmoa. Toinen oli sotilaallisen ryhdikäs, toinen kumara, huonosti liikkuva, ottaen tukea saattajastaan. Urho Kekkonen ohitti minut, ja hän oli poissa.

Urho Kekkonen, niin kuin Sauli Niinistö, ovat oikeita ja viisaita henkilöitä tehtävässään oikeaan aikaan. On mahdotonta kuvitella ketään muuta aikalaista heidän tilalleen. Sama tulee mieleen Ukrainan presidentistä Volodymyr Zelenskyistä. Jotkut meistä kasvavat tehtävässään muita päätä pidemmiksi.

Toivotaan, ettei Sauli Niinistö tule kokemaan lehdistön taholta samaa kohtaloa kuin Urho Kekkonen Seurasaaren sumuisella sillalla, kantaen poissaolevana häpeää, johon ei ole itse syypää.

Sukupolven vaihtumiseen liittyy luopumisen tuskaa

Edellinen kohu pääministerin ja tasavallan presidentin ympärillä käytiin twiiteistä, jotka koskivat venäläistä oppositiopoliitikkoa Aleksei Navalnyitä sekä uiguurien kohtelua Kiinassa.

Pääministerin kabinetissa tulkittiin, ettei twiitteihin tarvitse kysyä kenenkään lupaa. Entä miksi pääministeri tarvitsisi luvan avatakseen keskustelua elinkaarensa päähän tulleiden Hornet hävittäjien luovuttamisesta Ukrainaan?

Ylen artikkeli tiivistää oleellisen: ”Politiikan tutkijat näkevät ulkopolitiikan johtamisessa murroskohdan, joka liittyy henkilöiden ja sukupolven vaihtumiseen. Niinistö on saanut hallita ulkopolitiikan tilaa yhdeksän vuotta, mutta nyt pääministeri Sanna Marin on alkanut käyttää ulkopolitiikan tilaa pääministerinä.”

Hornet kohu on tiivistynyt absurdiin olettamukseen: olisiko pääministerin pitänyt STT:n toimittajan hävittäjiä koskevan johdattelevan kysymyksen jälkeen soittaa Niinistölle kysyäkseen tämän mielipidettä tai sitten kieltäytyä vastaamasta Ukrainan maaperällä, koska pääministeri ei saa sanoa omaa mielipidettään?

Me vanhat Kekkoslandian kasvatit olemme jo kulkemassa omaa Seurasaaren siltaamme. Antakaamme tilaa nuoremmille, joiden käsiin siirtyy Suomen tulevaisuus.