Sanna Marinin hallitus on paras Suomen historiassa

Poliittinen muistini ei yllä kuin reiluun viiteenkymmeneen vuoteen, mutta sen minkä historiasta ymmärrän, niin miesvetoiset hallitukset ovat olleet toinen toistensa kopioita, joten otsikko ”Sanna Marinin hallitus on paras Suomen historiassa” on relevantti.

Pandemiaa on hoidettu maailman mittakaavassa loistavasti ja talous on nousukiidossa.  Sote on maalissa eikä pääoma kyennyt ryöstämään kansallisomaisuutta, kuten Sipilä, Orpo ja Soini juonivat. Oppivelvollisuusikää on nostettu, jotta jokainen nuori saisi ammatin. Taksilakia rukattiin takaisin sinne, mistä Anne Berner lähti sekoilemaan. Jne.

Olen seurannut kolmea erittäin älykästä, motivoitunutta ja rohkeaa naista vuosia, ennen kuin he nousivat puolueidensa puheenjohtajiksi, Li Anderssonia, Sanna Marinia sekä Maria Ohisaloa. Jokaisesta toivoin puolueensa puheenjohtajaa. Joskus toiveet toteutuvat.

Vihreiden Maria Ohisalo on köyhyystutkija ja se näkyy hänen arvoissaan. Köyhistä ja työttömistä ei oikeistolaisessa politiikassa juuri puhuta, kun siltä suunnalta on pidetty huono-osaisuutta omana vikana. Ei pitäisi puhua kultalusikka suussa asioista, joita ei ole kokenut.

Vasemmistoliitto oli onnettomassa tilassa Suvi-Anne Siimeksen jäljiltä eikä Paavo Arhinmäki juurikaan pystynyt nostaman puolueen profiilia. Ainoa mahdollisuus uusien tuulien puhaltamiseen oli Li Andersson. Hän onkin puoleen puheenjohtajaksi noustuaan kirkastanut puolueensa kuvaa. Anderssonin osaaminen ja asioihin paneutumisen huolellisuus on häikäisevää ja hän on ylivoimanainen poliittisissa keskusteluissa. Setien puntit tutisevat ja suu väpättää.

Sanna Marin oli SDP:ssä ainoa valovoimainen tähti. Onneksi Antti Rinteen sekoilujen jälkeen puolueelta löytyi kanttia nostaa Marin puheenjohtajaksi. Maailmalla Marin on tunnetuin suomalainen, Jean Sibeliuksen ohella, ainakin mitä tulee kansikuvaan Time-lehdessä.  Kun Marin oli Amerikassa vierailulla, niin nuoret opiskelijat jonottivat sateessa päästäkseen kuulemaan häntä. Marin antaa valoa ja toivoa kaikille naisille, joita väheksytään sukupuolen takia. Hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta sanoa, että SDP on vasemmistolainen puolue, jolle jokainen ihminen on tärkeä – lompakon paksuudesta riippumatta.

Sanna Marinin sanomana ”me olemme vasemmistolainen puolue” oli kuin lämmin kevätsade kylmän ja tuulisen oikeistolaistalven jälkeen.

SDP:n ongelmat alkoivat Paavo Lipposesta, jonka arvot olivat kokoomuslaisia ja hän toteuttikin arvojensa mukaista politiikkaa.  Eriarvoisuutta ei enää tasoitettu, vaan sitä alettiin kasvattamaan määrätietoisesti. Siitä alkoi SDP:n ideologinen haaksirikko. SDP:n ruuhi rytisi Paavo Lipposen aikana kiville ja pysyi tiukasti karilla Jutta Urpilaisen aikana.

Lipponen sai pääoman kiitokset, mutta kansan tuomion. Hän sai presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 6,7 prosenttia äänistä. SDP:stä oli tulossa kehäraakki, kuten entisestä puheenjohtajastaan Lipposesta menneisyyden haamu, muistutus lankeamisesta kokoomuksen apupuolueeksi.

SDP:n vasemmistolaista alennustilaa kuvasi osuvasti Mauno Koiviston televisio haastattelu, jossa häneltä kysyttiin, miten hän kokee sosialismin. Koivisto pyörittele sanaa sosialismi suussaan kuin kuumaa perunaa tyyliin ”se on nyt sellainen sana vain eikä se nyt taida  oikein mitään  tarkoittaa,” Se oli vaivaannuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Koivistosta tuli presidentti.

Sosialismi ja vasemmistolaisuus kuopattiin SDP:ssä, mutta sitä muisteltiin puolueen kokouksissa työväenlauluilla, joiden avulla toivottiin vanhan kaartin pysyvän äänestäjinä. Nuoret vieraantuivat pseudovasemmistolaisuudesta, kuten vieraannutaan kirkosta, jonka arvomaailma ei vastaa Uuden testamentin vallankumouksellista sanomaa.

Marinin hallituksen punavihreämulta politiikka jatkaa sitä perinnettä, jolla Suomesta on tehty hyvinvointivaltio. Tätä kehitystä on vastustanut kautta historian erityisesti kokoomus, joka ei tahtonut peruskoulua, vaan halusi pitää pystyssä luokkayhteiskuntaa tukevan kansakoulun.  Sivistymätöntä kansaa on yläluokan helpompi pitää kurissa.

Kokoomuksen ollessa hallituksessa luokkayhteiskunta on tehnyt lopullisen läpimurron. Rikkaiden rikastuminen ja köyhyyden normalisoituminen raivaa tilaa erilaisille huutolaispuolueille, jotka eivät ole kiinnostuneita köyhien aseman parantamisesta, vaan ainoastaan oman nakkimukinsa täyttämisestä. Suomi takaisin keskiaikaiseen pimeyteen ja uusaateliston vallan alle.

+10

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu