Rahoituspulan syyt ja ratkaisut

Olen pari vuotta blogistina ja kirjailijana tarkkaillut kansallista ja kansainvälistä rahoituspolitiikkaa tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Näkökulmaani Suomessa osuvat keskustelijoina toimittajat, poliitikot ja rahoitusalan asiantuntijat, joita keskusteluihin valikoituu toimittajien toimesta. Keskustelut voi nähdä oirehdinnasta jostakin sellaisesta asiasta, joka oireilua aiheuttaa. Veikkaan oireilun aiheuttajaksi kansainvälistä rahoituspulaa.

Vaikka en olekaan kansalaisena ryhtynyt tutkimaan itse rahoitukseen liittyviä tilastoja, pankkien rahaliikkeitä tai valtioiden budjetteja, itse oireiluista (siis edellä mainittujen keskustelijoiden välisistä julkisista keskusteluista) voin päätellä monta asiaa. Olo on kuin oireita tutkivalla lääkärillä. Rahoituspulan olomassaoloa kuvaavaa oirehdintaa saattavat olla seuraavat seikat:

• Puhutaan paljon siitä, että rahaa karkaa niin sanottujen paratiisisaarten pankkeihin

• Kaikki rahoittaminen nykyään sanotaan olevan lainarahoitusta

• Kansantaloudet ovat velkataakan alla ja puhutaan velkojen maksusta julkisesti

• Poliitikot uhkaavat pienituloisten ihmisten tulojen leikkauksilla

• Poliitikot puhuvat työllistämisestä

• Hyvää infrastruktuuria uhkaa kurjistuminen rahapulan takia

Nämä vaikuttavat oirehdinnalta, joka johtuu rahoituspulasta; siis siitä, että kansainvälisesti rahamarkkinoilla ei ole tarpeeksi rahaa.

Rahapula tavallaan on näennäistä. Raha sinänsä on sopimusväline, jonka avulla saadaan sovittua sellaisesta asioista, jotka ihmiselämässä ovat tärkeitä. Nykyaikainen infrastruktuurinen ja korkeakulttuurinen elämä Euroopan alueella (en kirjoita tässä kuin Euroopan alueesta) tarvitsee toimiakseen ja voiteluksekseen rahaa, jota ihmisten välisisissä sopimuksissa pitäisi liikkua nykyistä tilannetta enemmän.

Ihmisyhteisö on vakava asia. Me voimme tavallaan nähdä pelkoa niissä ihmisissä, joiden vastuulla tavallisestikin on huolehtia niin sanottujen suurten rahojen liikkeistä.

Demokratia on periaatteiltaan hyvä asia. Sillä on kuitenkin varjopuolensa. Suurten rahaliikkeiden edustajat ovat demokratiassa lukumäärältään vähemmistö. Hyvää tarkoittavat poliitikot ahdistelevat heitä tavallaan vaatiessaan heiltä suurempaa rahamäärää yhteisön tarpeisiin kuin demokraattisesti muilta ihmisiltä. Raha on paennut. On tavallaan inhimillisesti ymmärrettävää, että sitä rahaa, joka on uhattuna, viedään turvaan. Miten – leikkisästi sanottuna- demokratiassa perustellaan sitä, että jonkin ihmisen osuus yhteiseen pottiin sinänsä pitäisi olla suurempi kuin tasapäistämiseen pyrkivässä poliittisessa retoriikassa nykyään väitetään? Tavallaan edellä mainituissa keskusteluissa vaaditaan joiltakin ihmisiltä (ns. rikkaat ihmiset) enemmän panosta kuin muilta, mutta kiellettäisiin tavallaan heidän asemansa puolustaa rikkauttaan ja siten suurempaa taloudellista lahjakkuuttaan.

Käsittääkseni sen lisäksi että rahaa syntyy yhteisistä hankkeista, kuten tavallisesti teollisuudesta, sitä voi syntyä myös institutionaalisesti. Kun kansainvälisin yhteisin sopimuksin päätetään säilyttää hyvä infrastruktuuri, ihmisten hyvä elämänlaatu, hyvä liikenne jne, tähän kaikkeen on mahdollista laskea rahoitusta. Kun institutionaalisesta rahoituksesta vastaavat ihmiset laskevat rahaa liikkeelle turvaamaan edellä mainittuja asioita, myös paennut raha palaa turvaisasti tuottamaan ihmisten hyvinvointia omalta osaltaan.

Vastuu ihmisistä on nykyään yksityisen vastuun sijasta ja demokratian myötä muuttunut yhä institutionaalisemmaksi. Tämän tahon kuuluu myös ottaa rahoitusvastuuta enemmän kannettavakseen ja siten rahoittaa ihmisten toimintaa, elämää ja hyvinvointia.

Rahoitustilanteen korjaamiseksi tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä. Meillä on olemassa niitä organisaatioita, jotka rahoitusvastuutaan voivat katsoa hieman uudesta näkökulmasta. Olemme siirtyneet demokratian myötä yhteisvastuulliseen yhteiskuntaan ja rahoitusratkaisujen ja finanssipolitiikan pitäisi seurata tätä linjaa tästä lähtien.