Filosofia: Kokonaisnäkemys maailmasta

Maailmallisen kokonaisnäkemyksen voi ihmisenä saavuttaa ahkeruudella.

Ihmiset elivät ihmisinä jo ennen maapalloa, maapallon asuttamista. Tämä näkyy nykyisessä maailmassa, kun avaa silmänsä näkemään, tietämään ja ymmärtämään.

Espoon Kirjailijat ry:n blogissa kirjoitan, että kun kirjoittaa kirjan, kirjailijasta tulee ei vain kirjan kirjoittaja, vaan myös asiantuntija kirjan aiheen suhteen. Kirjailija perehtyy aiheeseensa syvällisesti puolestaan ja myös kanssaihmisten puolesta.

Tieteilijät ja tieteen tekijät ovat usein maapallolla asioita tutkiessaan törmänneet maapallon, luontimaailmamme rajoituksiin tietämyksen suhteen. On havaittavissa, että sen sijaan, että oltaisiin myönteisiä uskonnolle ja uskomiselle, lyödään mieluummin rajat sille tietämiselle, minkä uskonto tuottaa. Tiedon suhteen väitetään mieluusti, että uskonto olisi taikauskoa ja jotakin tarpeetonta, kuin suhtauduttaisiin uskontoon vain uskoen. Tieteilijät ovat vasta muutaman vuosikymmenen ajan ottaneet maailman ymmärryksen suhteen rajan olla uskomatta Jumalaan ja olla tunnustamatta uskontoa. Tämä saattaa olla tieteilijöitten itsepuolustusta pitää oma asemansa maailman tiedon suhteen suuren yleisön edessä auktoriteettiasemana, jossa tietona pidetään vain sellaista tietoa, joka on tieteen määritelmien mukaisesti tutkittua tietoa. Väitteeni on, että runsaasti maailmaa koskevaa tietoa jäisi silloin tietämisen ulkopuolelle ja suuri määrä tietäjiä jäisi tieteen määritelmien mukaan vaille sitä auktoriteettia, mitä tarvitaan maailman ymmärryksessä.

On melko todennäköistä, että pelkkä tekninen lukutaito ei riitä ihmiselle siihen, että lukee filosofisia ja/tai teologisia kirjoituksia ja kirjoja. Kuitenkin olen kirjoittanut usein maailmallista kirjoitusta, jossa otsikkona on filosofia, antropologia, psykologia jne., joiden kirjoitusten ymmärtämisessä kokonaisuuksien ymmärtäminen on oleellista. Voiko pelkkä tekstien kirjoittaminen olla tiedon tuottamista, vai pitääkö ensin asioita tutkia ja selvittää tieteen nykyään asettamien ja tuottamien sääntöjen mukaan? Koska kysyn, myös vastaan. Kun kirjoittaa sellaista asiaa, mikä on uusi näkökulma käsiteltävän asian suhteen, kuten omassa tapauksessani maailman suhteen, tuottaa kyllä kirjoituksellaan tietoa ja näkemystä, mutta koska kirjailijana kirjoittaa, on tarkoituksena tuottaa tekstiä, jota voi myös referoida, ymmärtää ja myös tutkia. Tällöin kirjailija asettaa oman tietämyksensä, havaintonsa ja päätelmänsä muitten filosofien ja uskontotieteilijöitten nähtäville ja siihen asemaan, jossa kirjoituksia voi myös tutkia. Silti pidän näkemyksenäni kirjailijana, että usko ja uskonto voi olla uskoa ja uskontoa, vaikka sitä ei ”tutkita” kaikkea auki ja että usko ja uskonto on myös sitä mystiikkaa, mitä suurin osa ihmisistä tarvitsee elääkseen mahdollisimman luottavaisesti maailman suhteen. Ken nostaa päänsä nähdäkseen ja ymmärtääkseen, tarvitsee tuekseen normaalin ihmiskäsityksen ja normaalin maailman – yhteiskunnan, näin sanon eräässä runossani, joka on julkaistu Ajassa auraten -runokirjoissani. Uskonto määritelmäni mukaan on elämäntapaoppia elämästä toiseen elettäessä – uskonnon myötä on kehittynyt toimiva yhteiskunta, jota Suomen osalta nykyään sanotaan jopa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Tämä on asiantila, joka pitää olla pysyvä Suomessa – vaikkapa sen avulla, jota tekstiä olen tuottanut kirjassa (e-kirja) Kansantalouden uudet mahdollisuudet, Kansantalouden uhkat voidaan torjua, pysyvä kansantalous. Kirja on Ellibs.com kirjojen kauppa- ja julkaisupaikassa vapaasti luettavissa (julkaisija Tmi Tyhjapaperi, kirjailija Tarja Kaltiomaa 2023).

Minkä myös eräässä jo julkaistussa aforismissani kirjoitan, ei pidä katsoa Jumalaan uskoakseen ketään yksittäistä ihmistä, vaan pitää katsoa maailmaa, jossa on paljon hyvää ja paljon ihmisille (ihmiskunnalle) tarkoitettua, näiden elääkseen maailmassa.

Onko Jumala luonut ihmisen niin vajavaiseksi, että kuka tahansa ihminen ei voisi olla yksi ja ainoa Jumala maan päällä ja taivaissa, kuten pyhässä kirjassa Raamattu sanotaan Jumalan olevan? Ihminen mielestäni on ja voi olla sekä vajavainen ja vain ihminen, mutta henkensä voi olla kuin Jumalan tai jumalten – Jumala on ihmisen luonut. Ihminen on luotu ajattelemaan – mistähän tämäkin lause, joka mielessäni usein on, tulee. Tuulee maailman tuulet, avaruuden tuulet pyyhkäisevät maailmaan luotuja planeettoja, jotka on ihmisasumiseen ja elämiseen tarkoitetut – luontomaailmat – aurinkokunnat – galaksit. Maailma voi olla, kun suurin osa ihmisistä sen hyväksyy ja mielessään jättää rauhaan.

Ennen luotua kivimaailmaa – nykyisin maapallona tunnettua planeettaa – ihmistenkin, mahtavien ihmisten maailmat, olivat niin sanottuja plattamaailmoja, jotka silloiset jumalat kokouksessaan päättivät luoda nykyisten pallomaisten planeettojen tyyppisiksi. Luomistyö on huumaavaa ja vaatii paljon keskittymistä – ja silloin unohtui pitkäksi aikaa kaikki tämä. Maapallolla ei ole pitkään aikaan voitu tätä tietää, ja koska minun on maan päällisenä kirjailijana annettu tämä tietää, kerron siitä, koska asia on tuiki tärkeä. Ihmiset tarvitsevat suuren suuressa avaruudessa elämänalustansa, maailmansa, elääkseen ja siinä asuakseen, ihmiselämää elääkseen.

Vaikuttaa siltä maailmassa, Suomessa, jossa elän ja kirjoitan, että osa ihmisistä olisi varustettu uskolla ja osa epäilyllä. Tämä lienee oikein, koska ihmisinä nykyään maapallolla elämme, taivaiset luomistyöt ovat sen tuottaneet. Maailma voi jatkua, kun ihmisinä siihen luotamme ja uskomme ihmisyyteen ja elämään – jopa enemmän kuin epäilemme. Kirkko on uskostamme uskonnon myötä vastuullinen ja toivon todella kirjailijana, että papisto sentään lukemisen kestää. Ja jaksaa maailmaan uskoa, ja jaksaa uskonsa pitää suurten seurakuntien edessä ja puolesta.

Nykyään puhutaan paljon dementiasta ja siitä, että ihmiset usein vanhoina, mutta myös eri ikäisinä menettävät muistinsa. Olen asiasta hieman epäilevällä kannalla. Ihmisellä ei ole jotakin mitattavaa standardimuistia, vaan muistaminen on täysin yksilökohtaista, joskus erityinen lahja, henkinen lahja. Ihmiset ovat kaikesta tutkimuksesta huolimatta henkisiltä voimavaroiltaan ja lahjoiltaan yksilöitä, kerron tästä kirjoituksessa, jossa mainitsen sanan fenonyymi. Tätäkin voi tutkia, mutta ihmisiä ja eläviä olentoja ei pidä tutkia näitä vahingoittaen – muunlaisia tutkimusmenetelmiä jo pitää ihmisillä ja tieteilijöillä olla.

Hengen lahjat ihminen voi saavuttaa – työnsä tehdä ahkeruudella. Elämänkaari ihmisellä voi olla fyysisen kasvun kasvua ja kaaren loppupuolella hiipumista. Tämä koskee myös henkisiä voimavaroja – niitä voi saavuttaa, mutta niistä voi myös luopua – palata alkuperäiseen olemukseen ja luonteeseen. Voi että meidän Pekka on viisas ja opiskellut – mutta miksi hänestä loistavan uran jälkeen on tullut tuollainen nahjus? Pekka on saattanut kantaa ihmisenä jotakin sellaista henkeä, josta hän joutui luopumaan ja sitten hänestä on tullut taas ihan tavallinen Pekka. Niin käy ihmiselle maailmassa. Tämä on normaalia ihmisen kehitystä. Joutuu luopumaan sekä fyysisistä että henkisistä ominaisuuksistaan vanhuuden myötä. Tahti hidastuu, voimat vähenee – ja lopulta ihminen kuolee. Jäljelle jää se, mikä ihmiseltä jää: ruumis ja mahdollisesti omaisuus. Omaisten huomaan.

Ihmisinä yleensä muistamme huiput – hengelliset lahjat, fyysiset suoritukset. Siksi maallemme on tarkoitettu kristillinen uskonto ja oppi, jota kirkkolaitos tuottaa elämästä toiseen Suomessa kaikelle kansalle evankelis-luterilaisen uskontotradition mukaan. Meidän ihmisinä kuuluu olla ihmisiä toisillemme, olla ihminen on kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Lähimmäisenrakkaus on ajanlaskun alkuvaiheissa Jeesus Nasaretilaisen jumalallista filosofiaa. Siihen inhimillisyys ja usko maailmassa nojaa. Ja myös järkeen ja järjen käyttöön, ymmärrykseen, inhimillisyyteen, joka on vähitellen ihmiskunnassa vahvistunut ja voimistunut uskonnon myötä.

Vanhoissa maailmoissa käsitys elämän jatkuvuudesta perustui aina samaan kaavaan: elämä pitää tuhota, jotta se uudelleen luodaan yleensä samanlaisena. Tämä käsitys elää iäisihmisissä ja siksi heillä on melko voimakas tarve tuhota, vaikka maailma vaikuttaisi miten hyvältä. Nyt taritaan uskoa. Uskoa aurinkokuntiin, joissa meidän ihmisten nykyiset maailmanalustat ovat kestävinä planeettoina. Käytännössä tämä tarkoittaa, että maailmaa ei enää pidä tuhota, jotta elämä jatkuisi. Jumalan käsi – tunnettaan, tiedetään, tutkitaan, uskotaan tai ei – pitää niistä huolta. Entä jos ihminen tuhoaa auringon, jota planeetat kiertävät? Sitäkään ei enää tarvitse eikä kannata tehdä, koska aurinkokuntia on yksittäisen ihmisen tuhottavaksi jo liikaa. Ihminen voi rauhoittua elämään omaa elämäänsä. Maailmaa voi tutkia, mutta lainsäädäntö ja rahoitustoiminta pitää huolta, että tutkimus on säällistä maailmassa.

Onko Jumala joku meistä kuin laulussa romanttisesti sanotaan: ”If the God is one of us”? Mene ja tiedä tai ole tietämättä. Maailma on luontomaailma, jossa ihminen elää elämäänsä: syntyy ja kuolee. Nousee kuolleista kuin Jeesus aikoinaan, ja taas ihmettelee. Ajattelee. Ihminen on luotu ajattelemaan, mutta myös ajattelemaan. Ja tekemään työtä elääkseen ja ravitakseen itsensä: tee ruokasi luonnon avulla työlläsi, sanotaan Raamatussa.

Kukin ihminen elää ja ajattelee, tekee työtä. Sivistyksen tukena on kirjastoja ja arkistoja, kun pyrkii tietämään ja ymmärtämään, siihen on hyviä mahdollisuuksia. Olen usein miettinyt menneisyyttä, 1800-luvulla elänyttä hienostorouvaa, joka istuu iltaa kuunnellen radiota ja lukien kynttilän valossa kirjojaan, lasi sherryä käden ojennuksen päässä. Ei ihan. 1800-luvulla ei ollut vielä radiota keksittykään maan päällä, mutta jospa taivaissa. Maan päälliset insinöörit tuottivat nuo kojeet todellisiksi. Ja nykyään on jo televisiokin, jossa suuret ihmeet pyörivät television valon kajossa – menneisyyden maailmat. Ihminen tarvitsee uskon ja uskonnon sivistyksen vuoksi.

Meidän ihmisten on vaikeata uskoa toisiimme ja Jumalaan. Minäkin tarvitsin vahvistuksen uskoni vuoksi ja tein piirroksen, jumalkuvan, jotta voin uskoa. Niin ovat ihmiset, taiteilijat, tehneet ennenkin. Taiteilijat ovat maalanneet arvorakennuksien kattoihin ja seiniin jumalkuvia ihmisten nähdä – ja kokea elämästä toiseen eläessään. Jeesuksen muisto ihmisille on elävä taiteessa – ja näin myös henkisessä jatkuvuudessaan Jeesukselle itselleen. Tämä on suuri ja vahva taakka – taiteen ymmärrys. Toivon taiteen tuottavan ihmisille inhimillisen ymmärryksen – myös Jumalat tarvitsevat inhimillisen ymmärryksen ihmisinä eläessään. Voiko kuka tahansa ihminen olla Jumala tai jumala. Vastaus tähän kysymykseen nykyisen ymmärrykseni mukaan on: voi ja ei. Voi hengessään, mutta voi olla olemattakin. Alun perin kaikki oli henkistä ja nykyään on jo niin paljon myös maallista.

Julkaisen lapsellisen piirrokseni jutun yhteydessä. Piirsin sellaisen käsityksen Jumalasta, johon nykyään itse kirjailijana voin uskoa. Sanotaan, että kullakin ihmisellä voi olla oma käsityksensä Jumalasta. Oma käsitykseni on taiteista.

12.9.2023 Tarja Kaltiomaa

Aiempi artikkelini Puheenvuorossa: Kirja: Kansantalouden uudet mahdollisuudet | Uusi Suomi Puheenvuoro