Kirja-arvio: Katri Karasman AIKKA-puun satakieli

Kirja AIKKA-puun satakieli

Minulla on ilo kertoa mielipiteeni uutuuskirjasta AIKKA-puun satakieli (Katri Karasma ja Kustannus HD 2022), kirja, jonka näin jo käsikirjoitusvaiheessa ja tein lukemiskokemuksestani muistiinpanoja. Hyppäsin hetkeksi omaan kirjahyllyyni hakemaan neuvoa-antavaa Minna Canthilta, joka on hyllyssäni kahdella teoksella Kodin suuret klassikot Minna Canth 1 ja 2. Suomen kielen opetus ja opettajien korkeakouluopetus lyövät kättä keskenään historiassamme 1800-luvulla. Kansa on valmistautunut sivistymään ja on vaatinut paljon työtä sekä sivistyminen että siihen valmistautuminen. Minna Canth 1 -kirjan esipuheessa kerrotaan, että opettajaseminaariin Jyväskylässä oli ilmoittautunut sekä nuoria poikaoppilaita että nuoria tyttöoppilaita. Pojat olivat kirjan mukaan oppiasaamattomia maalaismiehiä ja naisosastoon tulleet oppilaat enimmäkseen tyttökoulusivistyksen saaneita nuoria naisia. Tämä seminaari alkoi kesällä vuonna 1863. Opettajaseminaari on ollut koulutusta tuolloin ehkä muihinkin sivistysammatteihin kuin vain kouluopettajiksi, joiden opetustarve alkoi olla suuri. Oli suuri tarve myös siihen, että suomenkieli samaan aikaan valmistui olemaan suomen kieli, jossa on jotakin, mitä opettaa. Ensimmäisiä suomen kielellä kirjallisuutta tuottaneita kirjailijoita on myös tuolloin ilmestynyt, Minna Canth heidän joukossaan. Suomalaisessa kulttuurimaisemassa istuu vieläkin sellainen ajatusmaailma, jossa mennään lapset ja nuoret edellä. Katri Karasman kirja AIKKA-puun satakieli osaltaan on hälventämässä tuota käsitystä. Kirja on tarkoitettu ja suunnattu selvästi aikuisille, jotka ovat jo valmiita opettajia.

Näin on myös muiden Katri Karasman kirjojen kohdalla. Oma ensimmäinen kohtaamiseni professori emerita Karasman kirjoihin on ollut vuonna 2014 Espoon Kirjailijoitten järjestämässä tilaisuudessa Tapiolan kirjastossa. Olin ollut vasta pari vuotta jäsenenä yhdistyksessä ja siten varovaisesti aloin käydä yhdistyksen tilaisuuksissa. Kirjapöydän esittelijänä oli silloinen puheenjohtajamme Mikko Laakso. Hän oli pari vuotta sitten hyväksynyt minut jäseneksi ja siinä uutena kirjailijayhdistyksen ujona jäsenenä mietin, mikä kirjoista olisi järkevää lukea ja ostaa. Hän suositteli Katri Karasman uutuuskirjaa Äidinkielen opetuksen historiaa – Aapisesta ylioppilaskokeeseen (ilm. 2014). Hankin kirjan ja se on ollut syvällinen seikkailu tutustua oman äidinkielen syntyjuuriin sitten Mikael Agricolan. Sanon syntyjuuriin, koska nuo juuret ovat noin 600 vuotta vanhat ja nykyään suomen kielen rönsylilja on vasta sellaisissa voimissaan, että se on tarkoitettu kestämään maamme yli pyyhkäisevät erilaiset epäilyksen tyrskyt ja myrskyt tästä lähtien.

Tätä kirja-arviota valmistellessani kirjoitin muistivihkoon: selkeä opettajille suunnattu tietokirja opetusalasta ja sen nykyisistä kehitysvaiheista. Kirjassaan, jonka edellä mainitsin, Äidinkielen opetuksen historia, on perusteellinen selvitys perustuen arkistotietoon siitä kehityksestä, että suomen kieltä on voitu alkaa opettaa ja että siitä on tullut Suomen pääasiallinen opetuskieli. Tulkitsen lisää muistivihkoni ”harakanvarpaita”. Opetusala – vain keskustelutasolla olevia mietteitä, mitä opiksi lapsille tarjotaan, kun ei ole aiemmin ollut selkeitä rajanvetoja siitä tiedosta, joka suunnataan opettajille ja koulutoimesta vastaaville aikuisille. Tarkoitan tällä, että suomalainen julkinen keskustelu kouluopetuksesta sekoittaa puurot ja vellit siinä mielessä, että se sekoittaa opettajat ja oppilaat. Jännitän usein hartiani lukiessani yleisömielipiteitä kouluopetuksesta. Koska nuo puurot ja vellit ovat sekaisin, keskustelu on sekaisin. Keskustelussa vaikuttaa siltä, että myös opettajat tarvitsevat kaiken aikaa jotakin uutta oppia selvitäkseen nykyisten koululaisten elikkä jo valmiiksi nerojen parissa koulussa. Katri Karasman kirjat tuovat selkeyttä tähän soppaan. Aikuisille ammattilaisille tarjotaan näissä kirjoissa omaa pureskeltavaa omalle ammattialalle, joten lapsille voidaan aidosti suunnata sitä opetusta, mitä lapset tarvitsevat. Lisäksi tahdon sanoa, että niin sanottu Gaussin käyrä on edelleen voimassa oleva ja sallittu opettajan arviointityökalu, joka ei koskaan katoa tai vanhene. Jos se taas joskus tulevaisuudessa unhoittuu, hälykellojen kuuluu soida korvissa.

Suosittelen siis, että opettajat rauhallisesti tarttuvat näihin Katri Karasman kirjoihin ja tuottavat niiden avulla aikuisen ihmisen ja ammattiopettajan näkökulman työstään ja työtään varten. Mielestäni Karasman kirjat sopivat opetusalan ammattikirjoiksi yleensä, eikä niitä pidä rajata vain äidinkielen opettajien vahvistamiseen ammatissaan. Kyse opetuskielestä on nimenomaan opetuskielestä kaikkien oppiaineiden kohdalla.

Kirjan takakannessa sanotaan, että kirjassa on luettelo äidinkielen tulosta oppiaineeksi ja myös opetuskieleksi. Luettelo on sivulla 165, tämän verran paljastan kirjan saloja. Satakieli ei ole salakieli, tässä lauseessa on sen verran syvällisyyttä, että jätän kirjan lukijat sitä pohtimaan.

1.8.2022 Tarja Kaltiomaa

 

+1
TarjaKaltiomaa
Espoo

Kirjailija, filosofi, runoilija, valokuvaaja: aiheena Kristillinen filosofia. Kirjoittelen omalle verkkosivustolleni Tyhjäpaperi ( http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi ) kristillisyydestä nimenomaan filosofiana, ei uskontona. Kuulun evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vaikutan seurakunnassa tavallisena seurakuntalaisena. Olen puolueisiin sitoutumaton, monipuoluediggari, seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua maltillisesti. Jäsenyyksiä yhdistyksissä: Espoon Kirjailijat ry hallituksen jäsen vuodesta 2022, Soukan Kamerat ry johtokunnan jäsen vuodesta 2013, Suomen Luonnonfilosofian seura jäsen vuodesta 2013, Suomen Filosofinen yhdistys jäsen vuodesta 2013, kotiseutuyhdistys Kivenlahti-Stensvik ry kannatusjäsenyys. Olen yhteiskunta-aktiivinen eläkeläinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu