Mediakriittisyys on yhtä tärkeää kuin uutiset ja tiedotus

Lehdistö keikuttelee hallintolaivaa. Valokuva: Tarja Kaltiomaa

Wikipedia: ” Journalismi on toimintaa, jonka tehtävänä on kerätä, varmentaa ja eritellä tietoa ja esittää se joukkoviestimien avulla esimerkiksi uutisten muodossa. Sen kohteena ovat erityisesti yhteiskunnallisesti tärkeät, ajankohtaiset ja kiinnostavat asiat ja ihmiset. Sana journalismi tulee ranskan sanasta jour, joka merkitsee päivää. Journalismia harjoittavat journalistit eli toimittajat.”

Olen nyt kirjani Kristillinen filosofia takakannessa nähnyt, että olen kirjoittanut siihen, että ”Nykyaikainen mediatiedotus on ottanut sen paikan, mikä kirkolla oli länsimaissa vuosisatojen ajan.” Ajatus jää pelkän tämän lauseen puolesta keskeneräiseksi, vaikka lause mielestäni pitää paikkansa. Tuo tehtävä on kansalaisille uutisten kertomisessa. Se on joskus hitaan tiedonkulun aikana ollut kirkon tehtävä, kun kansalaiset ovat kokoontuneet Jumalanpalvelukseen kuulemaan saarnaa kirkkoon. Papisto on sivistyneistön edustajina pitänyt yhteyttä valtakunnan eri osiin ja myös tuolloin niihin tahoihin, jotka tietoa kansalaisille tuottivat. Tietoa kansalaiset saivat kuningashuoneelta. Sieltä on laskettu liikkeelle määräyksiä ja säädöksiä sekä koko valtakuntaa koskevia uutisia ja paikallisten kirkkojen edustajina papisto on nämä asiat tiedottaneet kansalaisille. Mediatiedotus ei siis ole kaikkea kirkon tehtäviä itselleen voinut haalia, vaan tämä ikiaikainen tiedotustoiminta jyllää mediassa ja lehdistöllä.

Lehdistön kuuluu noudattaa tiedotustoimessaan lainsäädäntöä ja niitä eettisiä periaatteita, joita toimittajakunta on sitoutunut noudattamaan ja joita nykyään jopa kansainvälisessä journalistiikassa pidetään tärkeänä noudattaa. Suomi ei ole enää irrallinen saareke, jossa voitaisiin vedota vaikkapa kansalliseen sananvapausaatteeseen pelkästään, tuntematta sitä vastuuta, mitä julkinen tiedottaminen tarkoittaa. Tiedottamisessa, asioiden kertomisessa ja raportoinnissa on aina kaksi puolta: sekä kertoa asioista että vaikuttaa siihen, mitä kertomisesta seuraa.

Suomi on järjestäytynyt yhteiskunta, jonka hallintotoiminta on järjestetty hyvin määrämuotoiseksi. Tämä on sen vuoksi, että mikään yksittäinen ihminen tai taho ei voi ikään kuin yksivaltaisesti alkaa toimia maan kansalaisia tai maan edun vastaisesti. Tästä mielestäni seuraa, että hallinnon kuuluu vapaasti toimia esimerkiksi keskeneräisten asioiden valmistelussa ja tuottaa asioiden käsittelyvaiheista tietoa lehdistölle tiedotettavaksi asioiden etenemisen valmiusasteen sen mahdollistaessa. Lehdistöllä on tietenkin omat mahdollisuutensa selvittää asioita myös keskeneräisten asioiden osalta, mutta sen suhteen, kumpi on hevonen ja kumpi on rattaat kuuluu pitää tasapaino tiedottamisessa.

Olen hyvinkin kriittisesti itsekin kirjoittavana kansalaisena ja myös sananvapaudesta nauttivana henkilönä tehnyt havaintoja viimeisen noin kymmenen vuoden ajan lehdistön toiminnasta maassamme. Lehdistössä on vahvoja suomenkielellä toimivia toimittajia, jotka pitävät kansalaisten huomion omassa tiedotuksessaan vahvoin ottein. Näitä toimijoita ovat kansallinen Yleisradio sekä pääkaupunkiseudun vahvat sanomalehdet, kärjessä tietenkin Helsingin Sanomat.

Teknisessä mielessä juuri tänä ajankohtana on tapahtunut melkoinen kehitysharppaus internetin ohjelmistojen kehityksen myötä. On mahdollista, että kun kuitenkin moni asia on tiedotuksessa vaikuttamassa samanaikaisesti: tekniikka, sananvapaus, ihmisten koulutuksen tason nousu, yleinen hyvinvointi, kansalaisten kiinnostuneisuus julkisia asioita kohtaan, että yksistään rahoitustoimialan jälkeen jääminen asenteissa ja kehityksessä, on tuottanut tiedotuskuplan, jossa viittaaminen vuosisatojen takaiseen kirkon valtion asioissa tiedottamiseen saattaa vaikuttaa kovin söpöltä asialta.

Tosi asia tiedotuksessa kuitenkin vaikuttaa olevan, että kilpailullisuus sanoa asioita lukijakunnalle ensimmäisenä on lyönyt kaikkea muuta yli koko tiedotuskentässä. Halutaan yleisön huippuhuomio juuri omalle tiedotusvälineelle. Tosin juuri rahoituksen jälkeen jääneisyys tiedotuskentällä näyttää katkaiseen tämän juoksutuksen terävimmän huipun.

Viime vuosikymmen on totuttanut meidät lehtien lukijat yhä huononeviin uutisiin, kuten avioliittolaki, brexit, korona, nato, ukraina, trollit, kirkosta eroamiset.  Lehdistö ei meillä tyydy tiedottamaan, vaan on juntannut monessa tärkeässä suomalaisessa ja kansainvälisessä kysymyksessä törkeästi viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yrittääkö joku taho murentaa suomalaisen hyvinvointivaltiomallin?

Suomi on pieni maa, jolla on kansainvälisessä kentässä oma merkityksensä tietenkin, mutta Suomi on silti pieni maa. Ei Suomen tarvitse olla suurempi kuin on. Kun pienen maan johto toimii harkitusti ja rauhallisesti, sitä kuullaan asiantuntijana tarpeeksi suuresti korvalehteä höristäen, asioita ei tarvitsisi paisutella niin voimallisesti kuin tiedotusväki on tehnyt omissa rooleissaan. Kansalaisia pidetään turhaan jännityksessä sen suhteen, mitä maailmalla tapahtuu. Muitten maitten asiat toimittajakunta on ottanut kuin omalle vastuulleen ja jatkuvasti pohtii, miten niissä tapahtuu. Oman maan asiat ja niistä tiedottaminen ei riitä kansainväliseksi paisuneelle egolle?

Kommentoin lyhyesti kutakin mainitsemaani lehdistön taholta liiallisen mielipidetyrskyn kohteeksi joutuneita asioita. Avioliittolaki – ei ole oikeutta eduskunnan puuttua ja muuttaa avioliittolakia, joka on miehen ja naisen naimaliitto. Lehdistö junttasi kansalaisaloiteoikeuden myötä muutosta avioliittolakiin. Keksittiin lyhyt iskusana aivan Suomen ulkopuolella olevan maan sisäiseen päätösasiaan, brexit. Tätä suomalaiset vahvavaikutteiset toimittajat pyörittivät mediassa kuukausitolkulla. Vaikutus voi olla pienellä kukkasella, kun se levittää siemenlaskuvarjojaan ympärilleen – miten paljon suurempi vaikutus voi olla kansainvälisissä yhteyksissä toimivilla lehdistön ja tiedotusvälineiden edustajilla, vaikka puhuvat pienen maan pientä kieltä, kuin jollakin kukkasella? Vaikutusta on ollut, se on voitu todeta. Suomi on rauhallinen ja vakaa, itsenäisyytensä ansainnut maa. Maan johto ikään kuin pakotetaan kaiken aikaa pitämään yllä nato-kysymystä, vaikka siihen tosiasiallisesti ei ole syytä eikä tarvetta. Kansalaisten pelkoreaktiot aiheuttavat uusia pelkoreaktioita. Tässä asiassa kuuluu toimia järkevästi ja ymmärtää paremmin Suomen tilanne pienenä maana ja kansakuntana. Nyt ulkopolitiikassa jyllää Ukraina-kysymys. Tuokin kysymys on ulkomaiden asia eikä sillä pitäisi rasittaa tavallisia suomalaisia ihmisiä niin paljon, kuin tiedotusvälineet nyt tekevät. Tuon kysymyksen käsittelijät ja ratkaisijat osaavat hoitaa rauhan jälleen Ukrainaan ilman, että asiassa käydään jopa sotia lietsovia puheenvuoroja lehdistön ja tiedotusvälineitten taholta. Olen omin silmin nähnyt suomalaisissa uutisissa tänne syötettyjä pilauutisia. Valeuutisille on keksitty kätevä sana trollaus ja sen osalta asioita tulkitaan kuin normaalista arjesta luvatusti irrallaan olevina asioina, he trollaavat, me trollaamme. Totuus on jäänyt kauas taa. Lehtien lukijoiden on pitkään ollut vaikeata erottaa, mikä on oikea uutinen ja mikä on valhetta. Taisin joskus kirjoittaa, että aiemmin aprillipäivänä piti lehdestä erottaa, mikä on aprillipila. Nyt trollauksen aikakautena pitää lukijan yrittää löytää uutinen, mikä pitää paikkansa. Suomen valtioon kuuluu valtiojärjestyksen mukaan evankelis-luterilainen uskonto. Tätä asiaa maassamme ylläpitää kirkollinen papiston tuottama ja pyhiin kirjoihin pitämä oppi. Kirkko on Suomessa järjestetty kansalaistoimintana, jossa asiaan kouluttautunut ja asiaan vihkiytynyt ammattikunta pitää yllä sitä elämänjärjestystä, mitä ihminen henkisesti tarvitsee. Kirkon on vaikeata puolustautua omassa roolissaan muun muassa sitä vastaan käyvää lehdistöä vastaan. Kirkon toimijoilla on vastuunsa ja velvollisuus pitää kansalaisten yksityiset asiat luottamuksellisina. Lehdistö vaikutti pitkään lähes ilakoivan kirkon vaikeuksilla, kun kansalaisia lehdistötiedotuksen vaikutuksen alaisena erosi kirkosta. Tässä siis mainittuna viime vuosikymmenen aikana tapahtunutta lehdistön vedätystä eri asiakysymysten osalta. Ei ole tyydytty vain tiedottamaan asioista, vaan lehdistö on toiminut näissä asioissa vedättäjänä ja ohjaajana.

Tuo edellä kerrottu voi osasta tämän jutun lukijoista vaikuttaa liioitellulta, mutta näissä kaikissa asioissa on olemassa erilaisia näkökulmia. Lukijana minunkin mielestäni on vaikuttanut siltä, että puurot ja vellit ovat sekaisin. En ole osannut lainkaan ymmärtää sitä, että onko lehdistön asenne edellä mainittuihin kysymyksiin ollut aidosti kansalaismielipiteen noudattamista, vaan onko ollut kyseessä yritys murentaa suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen toimivuutta.

Toimittajat ansaitsevat palkkansa siinä missä muutkin palkansaajat. Mainitsin, että rahoitustoimiala on jäänyt jälkeen muun yhteiskunnan kehityksestä. Jälkeenjääneisyyttä on nimenomaan asenteissa toimialalla. Uusia innovaatioita rahoitussektorilla voisi olla kansalaispalkan järjestäminen, rahoitusta yrityksille muutenkin kuin lainaamalla, konkurssien ehkäiseminen rahoituksen avulla, tarpeellisten yritysten ylläpitäminen rahoituksen avulla, rakennusten ylläpidon rahoittaminen, maatilojen ylläpidon ja ruuantuotannon ylläpidon rahoitus. Teknisesti tämä kaikki on jo mahdollista. Ja kannattavaa yhteiskuntatoimintaa. Toimittajakunta on luultavasti huolestunutta siitä, että kirjoittamiseen osallistutaan kansalaistoimintana. Lukijakunnan huomio ja ajankäyttö lukemiseen on muuttunut. Ennen lähes kaikissa talouksissa tilattiin päivälehti. Sittemmin päivälehden lisäksi on ollut tapana ostaa iltapäivälehti ja joskus jopa kaksi iltapäivälehteä. Viikkolehtien tilaaminen on ollut porvarillista ja hyvin tavallista. Miten rehellisellä sanomalehtien ja aikakausilehtien tuottamisella nykyään maksetaan palkkaa toimittajakunnalle, jos lukemiseen käytetty kansalaisten aika on vähentynyt ja pirstaloitunut? Sanomalehdistö on tärkeä yhteiskunnallinen voima siinä missä hallinto, kirkko, yritystoiminta, koulutustoimintakin on. Näitä kaikkia tarvitaan jatkossakin. Rahoitustoimialaa on mahdollista kehittää kattamaan ihmisten yhteiskunnallisten tarpeitten kattavuus. Lehdistöllä kuuluu mielestäni olla oikeus puolustaa maan ja kansalaisten hyvinvointia. Vapaata lehdistöä ei kuulu käyttää kansalaisyhteiskuntaa vastaan.

25.4.2022 Tarja Kaltiomaa

 

 

 

 

+3
TarjaKaltiomaa
Espoo

Kirjailija, filosofi, runoilija, valokuvaaja: aiheena Kristillinen filosofia. Kirjoittelen omalle verkkosivustolleni Tyhjäpaperi ( http://www.kolumbus.fi/tyhjapaperi ) kristillisyydestä nimenomaan filosofiana, ei uskontona. Kuulun evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja vaikutan seurakunnassa tavallisena seurakuntalaisena. Olen puolueisiin sitoutumaton, monipuoluediggari, seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua maltillisesti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu