Euron valuvika

Raha on vanha ja hyvä keksintö. Nykyaikainen hyvinvointivaltio ei voisi toimia ilman rahaa, joka on maksuväline ja arvon mitta. Jos rahaa ei olisi olemassa, jouduttaisiin monimutkaisesti vaihtamaan tavaroita ja palveluita arvioimalla niiden suhteelliset arvot. Jos käyn parturissa ja sanon maksavani palvelun pitämällä esitelmän Venäjän taloudesta, parturi todennäköisesti kutsuisi paikalle poliisin tai lääkärin, mahdollisesti molemmat.

 

Markkinatalousmaissa oli pitkään tapana kiinnittää valuuttojen ulkoiset arvot johtovaluuttaan (dollariin) paikallisten keskuspankkien toimesta. Globalisaation edistyessä kiinteiden valuuttakurssien käyttäminen kävi jatkuvasti vaikeammaksi, kun tuotteet, pääomat ja ihmiset liikkuivat entistä enemmän yli rajojen. Kiinteät valuuttakurssit sopivat huonosti uuteen tilanteeseen. Kelluvat valuuttakurssit yleistyivät.

 

Viime vuosisadan historiassa Euroopan integraatio muodostaa pitkän ja värikkään tarinan. Vanhalla mantereella käytiin kaksi maailmansotaa kohtaloikkain seurauksin. Tämän jälkeen Ranskassa ja Saksassa otettiin järki käteen solmimalla 1950-luvun lopulla sopimus tulliliitosta maiden välillä. Myös Italia, Belgia, Hollanti ja Luxemburg tulivat mukaan. Ennen vuosisadan loppua tästä liitosta oli kehittynyt 15 maan yhteismarkkina, EU, jossa on jo 28 jäsenmaata.

 

Yhteismarkkinoille luotiin yhteinen valuutta, euro. Samalla luotiin säännöt, joiden mukaan kaikissa rahaliiton maissa piti noudattaa budjettikuria. Pääsäännön mukaan valtion velkataakka ei saanut ylittää 60 prosenttia paikallisesta bruttokansantuotteesta, eikä budjettialijäämä 3 prosentin rajaa bkt:sta minään vuonna. Näitä sääntöjä ei alun perinkään noudatettu.

 

Yhteisvaluutan valmisteluvaiheessa ekonomistit keskustelivat siitä, mikä on ”optimaalinen valuutta-alue”. Todettiin, että parhaassa tapauksessa liiton jäsenmaat ovat taloudessaan suunnilleen samalla tasolla kehitysasteeltaan.

 

Ruotsi, Tanska ja Britannia ilmoittivat jäävänsä rahaliiton ulkopuolelle. Jäljelle jäi 12 maata, joista Kreikka hylättiin, mutta pääsi mukaan parin vuoden viiveellä.

 

Vuoden 1999 alussa rahaliittoon osallistuvien maiden piti ilmoittaa se vaihtokurssi, jolla ne astuvat euroon. Laskin tuolloin tulevien euromaiden eroja vuodelta 1998. Rikkaat maat, Saksa ja Itävalta, olivat noin 2,5 kertaa rikkaampia kuin alueen köyhin maa, Portugali (laskettuna bkt per capita, dollareissa, siis yhteismitallisesti).

 

”Köyhissä” maissa hinnat ovat suhteellisen halpoja ja ”rikkaissa” maissa taas suhteellisen kalliita. Laskin että Portugalin escudo oli noin 35 prosenttia aliarvostettu. D-markka puolestaan oli 19 prosenttia  yliarvostettu (molemmat luvut vuodelta 1998). Portugalin escudoon nähden D-markka oli siis 54 prosenttia  yliarvostettu.  Erot olivat valtavia.  Kyseessä ei siis ollut optimaalinen valuutta-alue.

 

Euron alkuperäinen arvo oli 1,18 dollaria. Tämä kurssi laski nopeasti alle 0,9 dollarin. Kolmeen vuoteen euro esiintyi vain kirjanpidollisena yksikkönä. Euro ei siis ollut ”todellinen” raha. Vasta 2002 eurosetelit ja kolikot ilmestyivät markkinoille. Tämän jälkeen euron arvo nousi nopeasti. Noin 10 vuotta sitten eurosta sai 1,5 dollaria, jolloin kannatti lähteä New Yorkiin shoppallemaan. Vientiteollisuudelle tämä tilanne oli euroalueella haitaksi. Saksan mahtava vientipotentiaali on luonnollisesti ollut euron ”vahvuuden” taustalla.

 

”Köyhät” euromaat ovat hyötyneet rahaliitosta siksi, että ne ovat saaneet suhteellisen halpaa lainarahaa markkinoilta. Jos Kreikka olisi lainamarkkinoilla operoinut omalla drakhmallaan euron sijaan, olisi koroissa näkynyt drakhman devalvaatioriski. Euro siis auttoi Kreikkaa ylivelkaantumaan.

 

EU:n siirtymätalouksista, entisistä kommunistimaista, Slovenia, Slovakia, Viro Liettua ja Latvia ovat liittynet euroalueeseen. Rahaliitolla on siis edelleen vetovoimaa ja se tarjoaa jäsenmailleen useita hyötyjä.

 

Euroalueen jäsenmailla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta maakohtaiseen devalvaatioon ulkomaankaupan nikotelleessa. Suomen markan aikana rahan ulkoinen arvo devalvoitiin noin kerran vuosikymmenessä. Tämä tapa puuttuu nykyisin talouspoliittisesta työkalupakista. Devalvaation huonona puolena on kuitenkin hintojen nousu, eli tuontitavarat kallistuvat. Tämä johtaa usein myös kotimaisten tuotteiden hintojen nousuun: kun kilpailevan tuotteen hinnat nousevat, kannattaa niitä nostaa myös itse. Devalvaatiota voi verrata huumeiden käyttöön, siitä tulee kyllä hyvä olo, mutta vain hetkeksi.

 

Suomella on perinteisesti ollut kolme tärkeää vientimaata, Ruotsi, Saksa ja Venäjä. Ruotsin kruunu on pysynyt melko heikkona, joten euron viime vuonna alkanut heikkeneminen ei ole parantanut Suomen hintakilpailukykyä länsinaapurissa. Saksan kanssa meillä on sama raha, joten valuuttakurssit eivät tässä kaupassa vaikuta. Venäjällä ulkomaantalous on poliittisten kiistojen näyttämöä. Venäjän ulkopolitiikka on heikentänyt ruplan arvoa, mikä vaikeuttaa Suomen ”idänkauppaa”.

 

Ekonomistille euron synty ja kehitys on ollut jännittävä näytelmä seurata. Ainakin Kreikka näyttää pitävän huolen siitä, että dramatiikka ei eurosta katoa mihinkään.

 

 

taunotiusanen

Professori emeritus (Glasgow'n yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto). Muuten ihan terve. Rasismin vastustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu