EU – hyvä vai huono?

Toisen maailmansodan jälkeen pohdittiin Euroopassa sitä, miten jatkossa sodat Saksan ja Ranskan kanssa voitaisiin jatkossa estää. Tältä osin merkittävä tulos saavutettiin 1950-luvun lopulla, kun Roomassa solmittiin EEC:n (Europen Economic Community) perustamissopimus, joka aloitti Euroopan talousintegraatiohankkeen.

 

Kyseessä oli tulliliitto, mikä tarkoitti sitä, että joukko maita päättää edistä keskistä kauppaansa poistamalla tullit ryhmään kuuluvien maiden keskeisessä kaupassa. Samalla sovitaan siitä, että kaupan esteistä (esim. tulleista ja pakotteista) ryhmän ulkopuolisten maiden kanssa päätetään yhteisesti, ei siis jäsenmaissa.

 

Ensimmäisen tulliliiton loi Bismarck, joka oli Preussin liittokansleri. Hän kävi voittoisan sodan Ranskaa vastaan ja yhdisti pikkuvaltioista koostuneen Saksan tulliliitoksi, josta lopulta tuli liittovaltio.

 

EEC:n alkuperäiset jäsenmaat olivat Länsi-Saksa, Ranska, Italia ja ns. Benelux-maat, joihin kuuluivat Belgia, Hollanti ja Luxemburg. Britannia ei siis kuulunut EEC:n alkuperäiseen joukkoon.

 

Britannian ympärille syntyi vuonna 1960 vapaakauppa-alue, EFTA (European Free Trade Area). Myös tässä rakennelmassa jäsenmaat päättivät poistaa kaupan esteet keskisessä kaupassaan, mutta päätösvalta kaupasta kolmansien maiden kanssa jätettiin kokonaan kansalliselle tasolle (toisin kuin tulliliitto EEC:ssä). Suomi pääsi EFTA:n liitännäisjäseneksi heti kun se perustettiin ja täysjäseneksi 1980-luvulla. Jäsenyyden tyypillä ei kuitenkaan ollut mitään varsinaista käytännön merkitystä, vaan se oli vain poliittista peliä. Suomi ei saanut olla minkään länsimaisen ryhmän täysjäsen, koska se ei sopinut Moskovalle. Vasta 1980-luvulla Moskovassa havaittiin, että täysjäsenyyden ja liitännäisjäsenyyden ero oli vain nimellinen.

 

Viime vuosisadan lopulla käytettiin pari vuosikymmentä EEC:n ja EFTA:n yhdistämiseen. ”Euroopan yhdysvaltojen” piti ajaa kaikessa ohi Amerikan yhdysvalloista. Tässä huumassa EU:n nimikkeellä tunnettu yhteisö sai vielä 1990-luvulla kolme uutta jäsentä: Suomen, Ruotsin ja Itävallan. Nämä kolme maata olivat perinteisesti varjelleet liittoutumattomuuden ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden säilymistä. Kylmän sodan kaudella Suomi ei voinut edes harkita EEC:n (tulliliiton) jäsenyyttä, koska määritelmän mukaan Suomen valtiolle ei olisi jäänyt mahdollisuutta hoitaa kauppasuhteita Neuvostoliittoon bilateraalisesti (kahdenkeskeisesti).

 

Suomi sai kuitenkin luvan Moskovasta solmia vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa vuonna 1973. Tuolloin meille tärkeä kauppakumppani, Britannia, liittyi myös EEC:n jäseneksi. Tullivapaan viennin säilyminen Britannian markkinoilla oli Suomen taloudelle elinehto (EFTA:n puitteissa tullit oli jo poistettu Suomen ja Britannian kaupassa).

 

Lupa Moskovasta saatiin ovelalla keinolla. Lupauduimme EEC-vapaakauppasopimuksen kanssa samanaikaisesti tekemään yhteistyösopimuksen SEV:n kanssa. Tätä lyhennettä tuskin kukaan enää tuntee. Kyseessä oli Keskinäisen talousavun neuvosto, joka oli kommunistimaiden integraatioelin. Lyhenne tuli organisaation venäjänkielisestä nimestä.

 

Suomi kävi bilateraalista kauppaa jokaisen SEV:n jäsenmaan kanssa. Maksuvälineinä käytettiin pääasiassa kahdenvälisiä clearing-rahoja. Poikkeuksena 1970-luvulla Puolan kanssa siirryttiin ”väliaikaisesti” käyttämään valuuttamaksuja. Tavasta tuli pysyvä.

 

SEV ei siis käytännön tasolla vaikuttanut mitenkään Suomen idänkauppaan. Kyseinen yhteistyösopimus konkretisoitui ainoastaan silloin, kun juhlittiin sopimuksen vuosipäivää. Viimeinen juhla järjestettiin vuonna 1988 Moskovassa. Muistan tapahtuman erittäin hyvin, koska pidin siellä puheen idän ja lännen välisistä suorista sijoituksista, joista tein silloin väitöskirjaa. Seuraavaa vuosipäivää ei enää juhlittu, koska viisi vuotta myöhemmin ei eurooppalaista kommunismia ollut enää olemassa, joten SEV järjestönä kuoli luonnollisen kuoleman.

 

EU:n itälaajennus aloitettiin 1990-luvulla. Entisille SEV-maille ilmoitettiin, että jäsenyysehdokkailta vaadittiin toimivaa demokratiaa, oikeusvaltion periaatteiden noudattamista, ja toimivan markkinatalouden luomista. Jäsenyysehtojen täyttymistä vauhditettiin rahalla. EU loi tätä varten mm. PHARE-ohjelman. Toimin itse sivutoimisesti konsulttina PHARE-rahalla Latviassa.

 

Iso itälaajennus tapahtui lopulta vuonna 2004, jolloin kahdeksan post-kommunistista maata, sekä Malta ja Kypros, pääsivät jäseniksi. Bulgaria ja Romania, SEV:n köyhimmät maat, pääsivät EU:n piiriin pienellä viiveellä, vuonna 2007.

 

On täysin uskomatonta, mitä kommunistisen kauden kauhutarinoiden jälkeen on uusissa EU-maissa saatu aikaan koskien elintasoa ja ihmisoikeuksia. Ihmisiä lähti länteen, mutta monet ovat palanneet ja täten auttaneet kotimaitaan eteenpäin lännestä karttuneilla tiedoillaan.

 

EU:n arvostelijoille parempana vaihtoehtona tietysti olisi ollut se, että miljoonia ja taas miljoonia epätoivoisia ihmisiä oli kommunismin loputtua saapunut Länsi-Eurooppaan. Ilmeisesti he kaipaavat Eurooppaan lisää Ukrainan kaltaisia maita, joilla ei ollut turhaa painetta tehdä itseään ”EU-kelpoisiksi” yrittämällä saada korruptiota kuriin ja rehellisiä yrityksiä kasvamaan. Henkilökohtaisella tasolla voin vain todeta, että EU on myös saanut paljon hyvää aikaan.

taunotiusanen

Professori emeritus (Glasgow'n yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto). Muuten ihan terve. Rasismin vastustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu