Tuhoon tuomittu vallankaappaus

Tiedotusvälineissä on muisteltu Moskovan vallankaappauksen 25-vuotispäivää. Elokuussa 1991 tapahtuneen vallankaappauksen tarkoituksena oli pelastaa ”ensimmäisen sosialistimaan” valtaeliitin feodaaliset edut, mutta se johtikin lopulta Neuvostoliiton jättivaltion hajoamiseen. Itse tapahtuma oli rauhallinen, mutta tämän historiallisen tapahtuman loppulaskua maksetaan edelleenkin ihmishenkien menetyksillä Ukrainassa.

 

Seurasin työni puolesta systeemin loppua satelliittimaissa, joissa vallanvaihto oli myös yllättävän veretöntä. Vain Romaniassa salaisen poliisin joukot puolustivat diktaattoripariskuntaa.

 

Neuvostoliiton perestroikaa aitiopaikalta seuranneena oli todella hämmästyttävää, miten Gorbatshov (joka tuli valtaan 1985) oli pystynyt keräämään ympärilleen pätevän yhteiskuntatieteilijöiden joukon. Tämä porukka ei enää toistanut ideologian kuluneita fraaseja, vaan loi realistisia vaihtoehtoja pysähtyneisyyden kauden kääntämiseksi päälaelleen. Pääosassa oli Novosibirskin mafia, eli Siperian tiedeakatemian kerma, joka kaukana Moskovasta oli kehittynyt totuudentorveksi. Tunsin useita heistä.

 

Perestroikan aikana Suomi pyrki vakavasti sillanpääasemaan idänkaupassa. Eräs suomalainen lentoyhtiö järjesti useita seminaareja New Yorkissa amerikkalaisille yritysasiakkaille. Kävin siellä monta kertaa kertomassa systeemistä ja sen muutoksista.

 

Perestroikan loppuvuosina samaa ideaa koetettiin toisin päin. Amerikkalaisia yritysasiakkaita tuotiin Suomeen ja jatkettiin matkaa Moskovaan. Siellä ohjelman järjesti Georgi Arbatov, joka johti vuosikausia USA-Kanada -instituuttia ja oli maansa tärkein neuvonantaja koskien länsisuhteita kylmän sodan aikana. Georgi tahtoi aina olla läsnä näissä seminaareissa, mikäli hän muilta töiltään ehti. Meistä tuli hyvät tuttavat.

 

Arbatov oli sattumalta Suomessa, kun vallankaappaus alkoi. Toisena päivänä (tiistaina) sain aamulla käskyn tulla välittömästi hotelli Palaceen, jossa Arbatov oli kokoontunut pienen porukan kanssa kabinettiin.  Tavatessamme Georgi puhutteli minua ensimmäistä kertaa etunimelläni ja tervehti tuttavallisesti venäläisittäin suutelemalla molemmille poskille.

 

Georgi oli ymmärrettävästi huomattavan hermostunut. Hän totesi useaan kertaan, että hän ei tiennyt vallankaappauksesta mitään etukäteen. Päivän kuluessa hän toisti omaa näkemystään traagisista tapahtumista: hän vakuutti, että kaapparit eivät tule onnistumaan. Samalla hän totesi, että käsien vapinasta päätellen paneelin jäsenet olivat ottaneet liian monta rohkaisuryyppyä. Jokaisen kommenttinsa jälkeen hän totesi, että hänen sanomisiaan ei saa lainata. Taustalla oli pelko, että kaappaus saattaa sittenkin kaikesta huolimatta toteutua. Enää edesmennyttä ystävääni ei voi vahingoittaa kertomalla hänen kommenteistaan.   

 

Georgin mielestä juntan varsinainen johtaja oli Valentin Pavlov, joka ilmoittautui sairaaksi ennen juntan tiedotustilaisuutta. Nimellinen johtaja oli Gennadi Janajev, joka oli hahmona harmaa ja poliittisesti mitätön. Pavlov oli Arbatovin mukaan kunnianhimoinen nolla, jonka ei koskaan olisi pitänyt saada pääministerin salkkua itselleen.

 

Hektisen päivän tapahtumista muistan selvästi erään omituisen yksityiskohdan. Arbatov, joka oli juutalainen, totesi jossain välissä, että Neuvostoliitossa on 700 000 juutalaista valmistautunut jättämään maan, jos vanhoilliset tulevat valtaan.

 

Useissa vuoden 1991 tapahtumia koskevissa arvioissa on ihmetelty sitä, että kaapparit eivät ennen toimiaan ymmärtäneet eliminoida Boris Jeltsiniä, joko tappamalla tai pidättämällä hänet. Jeltsin oli avoimilla vaaleilla valittu Venäjän federaation, ylivoimaisesti suurimman osavaltion, presidentiksi selvällä äänten enemmistöllä. Ilmeisesti kaapparit olivat tässä asiassa oman ideologiansa vankeja. He katsoivat, että valta kuuluu vain puolueen pääsihteerille, jonka he panivat kotiarestiin. Oletan, että kaapparit uskoivat Gorbatshovin palaavan valtaan heidän käskyläisenään.

 

On tietysti koko ihmiskunnan onni, että puna-armeijan johto ei yksimielisesti lähtenyt tukemaan ”vallankumousta”. Ilmavoimat kieltäytyivät selvästi yhteistyöstä kaappareiden kanssa.

 

Yksi ehdottomasti parhaista muistelmateoksista, jotka auttavat ymmärtämään kommunismin historiaa, on Georgi Arbatovin kirja ”The System” (Random House, 1992). Hänen mukaansa systeemin pahin virhe oli se, että hallitseminen perustui ”totaaliseen vastuuttomuuteen”. Jos joku teki virheen, se lakaistiin maton alle. Tekijästä tuli samalla panttivanki. Jos hän huomasi jonkun virheen, hänen oli vaiettava, koska muuten hänet olisi voitu vetää vastuuseen omasta virheestään.

 

Kun tuon tuostakin ruokapula pääsi yllättämään systeemin maissa, kukaan ei ollut siitä vastuussa. Näillä keinoin piti koko ihmiskunta pelastaa. Tämän kai lapsikin ymmärtää. Kun kukaan ei vastaa mistään, on jokainen onnellinen. 

taunotiusanen

Professori emeritus (Glasgow'n yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto). Muuten ihan terve. Rasismin vastustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu