Mauno Koivisto – järjen mies

Suurmies Mauno Koivisto on pois joukostamme. Otsikko kertoo hänestä olennaisen. Tätä henkilöä haluan muistaa kertomalla pari häneen liittyvää muistikuvaa.

 

Kylmän sodan kaudella kirjoitin neljännesvuosikatsauksia Suomesta brittiläisen The Economist Intelligence Unitille (EIU). Tämä brittiläisen talouslehden The Economistin tytäryhtiö laati lähes kaikista maailman maista katsauksia, joiden kohderyhmänä olivat mm. kansainväliset yritykset.

 

Kun Suomessa lähes loputtoman Kekkosen valtakauden jälkeen pidettiin avoimet presidentinvaalit, oletettiin useilla tahoilla, että uutta päämiestä ei valita Suomessa, vaan Moskovassa.

 

Jokaisessa EIU:n katsauksessa oli aina kuvaus kohdemaan poliittisesta tilanteesta, mutta pääpaino oli talouskehityksen kuvaamisessa. Ennen presidentinvaaleja 1982 kirjoitin raporttiin, että sosiaalidemokraatti Mauno Koivistosta tulee Kekkosen jälkeen presidentti. Arvioni perustui ennen kaikkea mielipidemittausten tuloksiin.

 

Kun teksti oli saapunut Lontooseen, sain EIU:n päätoimittajalta tiukkasävyisen puhelun. Hän selitti kiihtyneenä, että koko sivistynyt maailma tietää, että Moskova ei koskaan hyväksy sosiaalidemokraattista presidenttiä suomettuneeseen Suomeen. Sosiaalidemokraatit hyvinvointiyhteiskuntineen olivat Moskovan silmissä erittäin huono asia. Tämä johtui pääasiassa siitä, ennen Venäjän vallankumousta käytiin valtataistelu kahden kilpailevan sosialistisen suuntauksen, bolševikkien ja menševikkien ("sosiaalidemokraattien") välillä. Bolševikit voittivat ja menševikkien vastainen propaganda ja vaino alkoi. Useat heistä muuttivat maasta.

 

Kun sain puheenvuoron, kysyin miksi ihmeessä Suomen katsaukset piti kirjoittaa Helsingissä, jos Suomen asiat tunnettiin paremmin Lontoossa. Kiivaan keskustelun jälkeen päädyimme siihen, että alkuperäinen teksti julkaistaan.

 

Myös ”kotiryssääni” EIU:lle kirjoittamani katsaus kiinnosti. Kun juttu oli julkaistu, hän kutsui minut tapaamiseen, jossa keskustelimme 12 tuntia aiheesta.

 

Tässä yhteydessä on huomattava, että tuolloin Suomen presidentinvaaleissa äänestettiin valitsijamiehiä, jotka edustivat puolueita. Tämä vaalitapa jättää aina mahdollisuuden ”lehmänkaupoille”. Jos teoreettisesti kaksi eri ryhmää olisivat saaneet taakseen lähes saman määrän valitsijamiehiä olisi kulisseissa ollut mahdollista löytää ”musta hevonen”, joka olisi ollut molemmille puolille siedettävä vaihtoehto.

 

Läntiset lehtimiehet luonnollisesti tunsivat tämän teoreettisen mahdollisuuden. Kauhuskenaariona pidettiin pattitilannetta, jossa Moskova olisi asettautunut mustan hevosen puolelle. ”Oikean” valinnan tekemistä olisi vauhditettu esim. jäädyttämällä idänkauppa toistaiseksi.

 

Suomen arvovalta oli kuitenkin noussut ETYK:in takia, jolloin Neuvostoliitto havaitsi, että Suomen asioihin suoraan puuttuminen ei enää palvellut heidän etujaan. Neuvostoliiton huomio oli myös muualla, heillä oli isompia kriisejä hallitavana. Puna-armeijan Afganistanistanin miehityksen alkuvaihe oli samaan aikaan meneillään. Suomen äärivasemmistolla ei myöskään ollut mitään hyvää vaihtoehtoa tarjottavana presidenttiehdokkaaksi. Neuvostoliitto ei lähtenyt näkyvästi puuttumaan vaaleihin.

 

Minulla oli myös kunnia työskennellä presidentti Koiviston kanssa. Vuoden 1988 syksyllä sain soiton presidentin kansliasta. Erikoisavustaja Martti Manninen kutsui minut lounaalle. Presidentti Koivisto oli perustanut työryhmän, jonka tehtävänä oli seurata Euroopan kommunistimaiden kehitystä, ja kuten historia on osoittanut, niiden romahtamista.

 

”Mannisen työryhmään” kuului noin puoli tusinaa henkilöä, pääasiassa julkiselta sektorilta. Tältä osin olin poikkeus, sillä edustin omaa yritystäni.

 

On merkittävää, että tähän ryhmään, jonka tarkoitus oli kartoittaa keskusjohtoisten, ns. sosialististen talouksien kehitystä, ei kuulunut ainuttakaan akateemista henkilöä. Yliopistoissa oli paljon marxilaisia sosiaalitieteilijöitä, joista kukaan ei pystynyt kokoamaan tai analysoimaan konkreettista tietoa ”sosialismista”. Heidän mukaansa idästä löytyi vain ihanteellisia yhteiskuntia, joista yksikään ei ollut tuhon partaalla.

 

Vuoden 1989 kuluessa kaikki Neuvostoliiton satelliitit itäblokissa päätyivät kommunistisen systeemin perikatoon. Viimeisenä kaatui Romanian diktaattori. Entinen Jugoslavia ei kuulunut satelliittiryhmään, mutta sen kommunistinen kausi loppui verilöylyyn. Työryhmä lopetti toimintansa, toisin sanoen Neuvostoliiton kuolinkamppailua ei enää seurattu ainakaan samalla kokoonpanolla.

 

Tapasin Mauno Koiviston vielä jokunen vuosi sitten. Muistelimme hyvällä yhteistyötämme.

 

 

taunotiusanen

Professori emeritus (Glasgow'n yliopisto, Lappeenrannan teknillinen yliopisto). Muuten ihan terve. Rasismin vastustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu