Iso raha viilaa meitä linssiin: ilmastonmuutosdenialismin alku

Tieteen löydösten järjestelmällisen vähättelyn ja kieltämisen tavoitteena oli turvata suuryritysten taloudellinen menestys. Tieto terveys- ja luontohaitoista oli uhka tupakka- ja öljyteollisuudelle. Denialismin ideologialla oli sosiaalinen tilaus. Kukaan ei halunnut luopua saavutetuista eduista. Taloudellista vapautta puolustettiin, säädöksiä vastustettiin. Mutta vapauden ihannoimisella oli hintansa, jota me nyt maksamme.

Denialismi määritellään tilanteeksi, jossa ihminen kieltäytyy uskomasta (deny=kieltää) asianlaitoja, jotka tiedeyhteisö pystyy yhteisymmärryksessä todistamaan tosiksi – tai tosiksi sellaisella varmuudella, ettei kyseenalaistaminen ole järkevää. Vaikka ilmastotiede perustuu luotettuihin perustieteisiin (fysiikka, kemia, matematiikka, tekniikka, tilastotiede), silti sen tuottamaan tietoon ei luoteta. Harva on kuitenkaan täysin tieteenvastainen. Miten voisi ollakaan? Käytämmehän joka päivä soveltavan tieteen innovaatioita, kuten autoa ja pyörää.
Denialismin ydin onkin jossain muualla kuin tieteenvastaisuudessa, vaikka niin helposti sortuu ajattelemaan. Wikipedian denialismin määritelmään kuuluu taianomainen käsiteyhdistelmä: ”epämukava totuus”. Se saattaa olla tuttu Al Goren tähdittämästä palkitusta dokumenttielokuvasta An Inconvenient Truth.
Epämukavuutta vastustetaan ihan ymmärrettävästi. Tuolilla halutaan istua mukavasti, vaikka istuminen kuulemma tappaa. Jotkut ilmastonmuutoksen vastaisista toimista rajoittavat vapaata elämistämme. Suurin osa ilmastonmuutosvastaisista ihmisistä eivät ole klimatologiaa, vaan mediaa ja rajoitustoimia vastaan. Kun kajotaan tai uhataan kajota yksilön itsemääräämisoikeuteen, yksilö nousee vastarintaan, olipa toimien takana kuinka vahva tieteellinen näyttö tahansa. Denialisti puolustautuu kieltämällä rajoitusten takana olevat oikeutukset. Kyse on enemmän tunteista. Äly ja looginen ajattelu valjastetaan puolustamaan jo lähtökohtaisesti väärää näkemystä.
Denialistia ei pidä sekoittaa skeptikkoon. Tervettä skeptisyyttä -internetsivuston ylläpitäjän, filosofian maisteri ja kriittisen ajattelun harrastaja Pauli Ohukaisen sanoin: ”Selvittäessään totuutta, skeptikko seuraa tieteellistä todistusaineistoa ja kallistuu sille puolelle, missä sitä on enemmän”[1]

Luontainen epäileväisyys, saavutettujen etujen puolustaminen ja ajattelun laiskuus ovat otollista maaperää suuryritysten levittämälle tieteenvastaiselle propagandalle. Vaikka nyt ollaan hieman viisaampia, 80 vuotta sitten syntynyt suuryritysten harjoittama järjestelmällinen linssiinviilaus vaikuttaa tänäkin päivänä. Dokumentoitu tieteen ja rajoitusten vastustaminen alkoi Los Angelesin savusumusta.

Smog kuristi kurkkua ja silmiä, kenen syy?

40-luvun moottorien hyötysuhde oli vielä huonompi kuin nykyään. Osa palamattomasta bensiinistä päätyi pakokaasun kautta ilmaan. Sen hiilivedyt ja typpioksidit muodostivat auringon ja ilman kanssa vaarallista otsonia. Tämä sai aikaan hengitystieoireita, kirveleviä silmiä, viljelyskasvien kuolemista ja jopa kumiesineiden halkeilua.

1946 sanomalehti Los Angeles Timesin palkkaama kemisti ilmoitti alustavien tutkimustensa perusteella, että savusumu koostui paikallisen öljynjalostamon ja henkilöautojen päästöistä ja kotitalouksien ja kaatopaikkojen roskien poltosta. Hän ehdotti sääntelyjärjestelmän luomista. Ei liene yllätys, että kaasu- ja öljyteollisuuden keskusjärjestö API (American Petroleum Industry) perusti välittömästi oman taistelupoteronsa. Sen nimi oli Smoke and Fumes Committee. Sen tehtävä oli rahoittaa ja sanoittaa omaa tutkimusta ja tiedottamista. Valittu nimi oli luultavasti osa yleisön hämäystaktiikkaa, sillä Los Angelesin piirikunta oli perustanut kolme vuotta aiemmin tutkimusryhmän nimeltä Smoke and Fumes Comission.

Smoke and Fumes Committee ohjasi öljy- ja kaasuteollisuuden rahaa Stanford Research Instituutin perustamiseen ja rahoitti kolme neljäsosaa sen tutkimuksista.

Savusumun muodostumisen ja kemiallisen koostumuksen ollessa vielä epäselvä, Los Angelesin oma vastaperustettu Air Pollution Control -osasto oletti, että syy oli rikkidioksidissa, samoin kuin Lontoon savusumun tapauksessa. Niinpä katseet nauliintuivat paikalliseen öljynjalostamoon. Laadittiin rajoituksia, ja yhtiö kulutti miljoonia dollareita vähentääkseen päästöjään. Mutta savusumuongelma ei ottanut helpottuakseen. Vasta kun kaupunki kääntyi taitavan kemistin Arie Jan Haagen-Smitin puoleen, alkoi tapahtua. Hän sovelsi eteeristen öljyjen biosynteesi -tutkimustensa tekniikoita ja löysi ryhmänsä kanssa lopulta oikeat syylliset: hiilivedyt ja typpioksidit.

Noin puolet Los Angelesin savusumua aiheuttavista kaasuista tuli autojen moottoreista. Loput jalostamon toiminnasta. Öljyteollisuuden Smoke and Fumes -komitea ei pitänyt saamastaan julkisuudesta, vaan palkkasi ensimmäisen Haagen-Smitiä kritisoivan tutkijan. Tosin, kun tämä tarkempien tutkimusten jälkeen totesi Haagen-Smitin olleen oikeassa ja vieläpä nero, komitea antoi miehelle potkut. Smoke and Fumes laittoi ”omistamansa” tutkimusryhmät ja instituutit töihin ja sai kuin saikin 50-luvun alussa muodostettua nykytieteen ehkä ensimmäisen denialistisen asiakirjan: ”Smog: Fact and Fiction”.[2] Sen avulla komitean johtaja Vance Jenkins kyseenalaisti Haagen-Smitin tutkimukset. Hän korosti epävarmuuksia todettujen faktojen sijaan, siirsi syyllisyyttä hiilivedyistä mm. roskienpolton niskaan.
Tästä kunniantuntoinen Haagen-Smit hurjistui ja syöksyi ryhmänsä kanssa vielä syvemmälle tutkimuksiin. 50-luvun puoliväliin mennessä ei ollut enää epäilystäkään, etteikö autojen lisääntyvä käyttö olisi ollut savusumun ylläpitäjä. Teoriaa tuki vahvasti se, että mittausten mukaan myrkkypäästöt nousivat rajusti aamu- ja iltapäiväruuhkien aikaan.[3]
Haagen-Smitiä voidaan pitää sankarina. Hänen ilmansaasteiden vastaisen työnsä ansiosta autoteollisuus ryhtyi ratkomaan päästöongelmaa, ja vuonna 1961 julkistettiin maailman ensimmäinen polttomoottorin päästöjen kontrollijärjestelmä; huohotinsysteemi.

Linssiin viilaamisen sietämätön tarkkuus

Kun ideologiana on rahan tekeminen, totuudet eivät paljoa paina. Öljyn ja tupakan polton haitallisuudesta saatiin jatkuvasti uutta tietoa. Kiinnostus ilmastonmuutoskysymykseen kasvoi. Jo 30-luvun lopulla kaveri nimeltä Guy Callendar dokumentoi korrelaation globaalin lämpötilan nousun ja ilmakehän kasvavan hiilidioksidipitoisuuden välillä. Siihen aikaan vielä uskottiin, että merien hiilinielu toimii puskurina.
Ei toiminut. 1957 Roger Revelle ja Hans Suess julkaisivat perusteellisen tutkielman, joka väitti hiilidioksidin kumuloituvan ilmakehään. Meret eivät tulisi pelastamaan lämpenemiseltä. Humble Oil (nyk. ExxonMobil) reagoi ja ryhtyi vastaiskuun. Kaksi vuotta myöhemmin Brannon-raportti väitti, että meret viivyttäisivät ilmakehän lämpenemistä kymmeniä, ellei satoja vuosia.
Revelle jatkoi työtään johtamalla Lyndon Johnsonin presidentillisen tiedeakatemian ympäristöraportin valmistumista. Ilmestyessään 1965 se antoi Yhdysvaltain hallitukselle virallisen ja suoran varoituksen: ilmat ja vedet tulisivat lämpenemään niin nopeasti, että ihmisen vastatoimet tuskin edes hidastaisivat sitä. [4]
Öljyteollisuus vastasi Stanford Research Instituten kautta. Tilatun tutkimuksen, ns. Robinson-raportin ensimmäinen versio oli johtoryhmälle liian rehellinen. Se ehdotti hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tyytymätön API teetti Elmer Robinsonilla ”täydentävän” selvityksen.
Robinson pyörsi aiemmat sanansa, ja otti ilmastotieteeseen monimerkityksellisemmän ja skeptisemmän asenteen. Se johti ”odota ja katso” -filosofiaan, aivan kuten Humble Oil halusikin.[5] Tätä raporttia ilmastonmuutosdenialistit siteerasivat vuosikymmeniä.
Öljy-yhtiöt ovat siis tienneet lämmittävänsä maapalloa vähintään puoli vuosisataa.

Tupakkateollisuus oli yhtä skandaalinkäryinen. Eikä ihme, sillä öljy oli sen kaveri. Teollisuudenalat jakoivat keskenään lakimiehiä, mainoskampanjoita, PR-konsultteja, johtoryhmiä ja tiedemiehiä. Kun lisääntyvä tietoisuus tupakan vaaroista uhkasi kassavirtaa, eivätkä edes lapsille ja nuorille suunnatut mainokset auttaneet, he kääntyivät maan parhaan PR-yrityksen puoleen. Hill + Knowlton Strategies’lla oli kokemusta. Se oli vuosikausia neuvonut eräitä asiakkaitaan tieteenvastaisessa markkinoinnissa. Ja nuo asiakkaat kuuluivat öljyteollisuuden piiriin.
John W. Hillin tavoitteena oli rakentaa ja panna toteen merkittävä ”tieteellinen” vastakkainasettelu. Tupakkayhtiöiden markkinointitaktiikoita tutkinut Allan D. Brandt jopa väitti, että tupakkateollisuus suorastaan loi eturistiriidat, jotka tieteessä, politiikassa ja medioissa nykyään ilmenevät.[6] Myös tämä savuava teollisuudenala alkoi käyttää totuuden hämärtämistä julkisissa ulostuloissaan. Ote tupakkayhtiö Brown ja Williamsonin sisäisestä muistiosta vuodelta 1969:
”Epäilyksen herättäminen yleisön mielissä on paras keino taistella faktoja vastaan. Se on myös työkalu, jolla herätetään vastakkainasettelua”[7]

Exxon lataa ilmastotiedettä aseeseensa

John W. Hillin nerokas strategia ”doubt is our product” otettiin käyttöön myös läntisen maailman suurimmassa öljy-yhtiössä, Exxonissa. Kauan jatkunut tieteellinen tutkimus tehtiin tosissaan, mutta yhtiön johtoryhmälle se oli epäilyksen kylvämisen työkalu. Pelkkä kieltäminen ei olisi ollut uskottavaa.
80-luvulle tultaessa ilmastotutkijoiden keskuudessa vallitsi maailmanlaajuisesti tietynlainen matalapaine. Todistusaineisto antropogeenisesta ilmastonmuutoksesta lisääntyi koko ajan, eikä kukaan pitänyt siitä. 1977 Exxonin oma fyysikko James F. Black katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa yhtiön johtokunnalle, että kaverit, teidän tuotteenne aiheuttaa globaalia lämpenemistä ja vaarantaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Meillä on kymmenen vuoden aikaikkuna toimia, ennen kuin olisi liian myöhäistä.[8]
Näin 25 vuotta jälkeen päin ei ole kuulemma vieläkään liian myöhäistä. Toivo tuntuu olevan ikuista.

Exxonin tutkimuskeskus erikoistui ilmakehän hiilidioksidin tutkimiseen useammastakin syystä. Oli hyvä tietää samat tosiasiat kuin vihollinen; niitä voi sitten vääntää retoriseksi aseeksi. Tieteellinen uskottavuus on ase myös politiikassa, jossa pääsee vaikuttamaan ilmastolakien säätämisiin. Exxon halusi myös tietää, kuinka vaarallisia Kiinanmeren Itä-Natunan maakaasuesiintymän poikkeuksellisen suuret rikkivety- ja hiilidioksidipitoisuudet olisivat vapautuessaan ilmakehään.
Yhtiö teki yhteistyötä yliopistojen ja maailman tiedeyhteisön kanssa; se julkaisi yli 50 vertaisarvioitua huipputason tutkimusta ja kehitti ilmastomalleja. Vielä silloin Exxonin tutkijat suhtautuivat ilmastotieteen epävarmuuksiin avoimina kysymyksinä, ei tekosyinä hylätä kaikki se, mistä yhä enenevässä määrin tiedettiin.

Jos Instagramiin laittaa hashtagin #exxonknew, saa liudan postauksia, joissa kerrotaan Exxonin tienneen 40 vuotta ilmastonmuutoksesta tekemättä sille mitään. Oikeastaan he tiesivät sen jo aiemmin.
Ympäristölakimies Carroll Muffetin Smoke and Fumes -tutkimuksiin perustuva dokumentti löysi haastateltavakseen Shellin entisen työntekijän. Tämä paljasti nimettömänä, että koska yhtiö tiesi 60-luvulla jään paksuuden tulevan ohenemaan, öljynporauslautoista voitiin rakentaa kevytrakenteisempia.[9]
Globaalia lämpenemistä ei enää kyseenalaistettu. Siihen varauduttiin. Sitä käytettiin hyväksi. Meksikonlahden porauslautat rakennettiin kestämään pahempia myrskyjä. Itä-Kanadan öljynjalostamot rakennettiin korkeammalle paikalle meren pinnan nousun takia. Pohjoisten öljyputkien tukijalustat suunniteltiin roudan sulamista silmällä pitäen. Norjan ja Tanskan välistä öljyputkea niin ikään vahvistettiin. Merchants of Doubt -dokumentti vihjasi jopa, että Exxonin intresseissä oli nimenomaan lisätä lämmittävää hiilidioksidia ilmaan, jotta arktiset alueet sulaisivat nopeammin. Miksi? Jotta se pääsisi etsimään ja poraamaan uusia öljy- ja kaasuesiintymiä.

… ja laukaisee sen

Öljyjätin moraalisen selkärangan saattoi katkaista lopullisesti monikin asia, mutta vuoden 1986 suuri ”oilglut”, eli öljyn ylitarjonta ja hintojen romahtaminen yhdistettynä kansan ja kongressin lisääntyvään tietoisuuteen ilmastonmuutoksesta oli omiaan lisäämään painetta Exxonissa. Osakkeenomistajien vuosikatsauksessa jätettiin kertomatta kriittisiä tietoja fossiilisten polttoaineiden osuudesta ilmastonmuutokseen. Tänä päivänä petos osakkeenomistajia kohtaan on yhden Exxonia vastaan nostetun oikeusjutun aihe.
Ehkä kuitenkin viimeiset liian painavat korret olivat New York Timesin huutava otsikko vuonna 1988 ja samana vuonna perustettu kansainvälinen järjestö nimeltä IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change). Otsikon takana oli NASAn johtava klimatologi James Hansen ja ilmastonmuutospaneelin tehtäväksi annettiin kuroa tieteen ja politiikan kuilu umpeen. Toisen liikakorsi voi olla toisen oljenkorsi.

Öljy- kaasu-, hiili- ja kemianteollisuudet kavahtivat. Nytkö aletaan rajoittamaan tuotteidemme käyttöä? Jos autoilun vähentäminen ei onnistunut 50-luvulla Enkelten Kaupungissa, niin ei tulisi onnistumaan nytkään. Heti seuraavana vuonna viisikymmentä mainittuihin teollisuuden aloihin kuuluvaa yritystä muodosti koalition, jolla oli harhaanjohtava nimi: Global Climate Coalition. Se ei ollut niin sanotusti ilmaston puolella.
GCC yritti manipuloida IPCC:n toimintaa heikentämällä sen lausuntojen vakavastiotettavuutta.[9] Teollisuuden palveluksessa olevia tiedemiehiä yritettiin ujuttaa IPCC:n toimintaan mukaan; jäsenyritykset tarjoutuivat rahoittamaan ilmastopaneelia vaikutusvallan toivossa. GCC:n edustajat tapasivat paneelin tiedemiehiä säännöllisesti saadakseen heidät hyväksymään teollisuudelle edulliset sanamuodot. Samat lobbarit soluttautuivat IPCC:n perustajajärjestö YK:n kokouksiin ja yrittivät levittää hienovaraisesti epäilystä.

Hauskaa on se, että vaikka Global Climate Coalitionin markkinointiosasto julisti hiilidioksidin epävarmaksi tekijäksi ilmaston lämpenemisessä, sen omat tiedemiehet totesivat asian olevan täysin päinvastoin. Mikään ei ollut varmempaa eikä paremmin toteen näytetty.

Exxon sijoitti ”Ilmastokoalition” lävitse 13 miljoonaa dollaria Kioton ilmastosopimuksen vastaiseen kampanjaan. Sen ydinviesti oli, että sitoutuminen Kioton pöytäkirjaan olisi ”aiheettoman radikaalia ja ennenaikaista” sekä haittaisi vakavasti Yhdysvaltojen taloudellista kehitystä. Presidentti Bush veti kotiin päin, eikä allekirjoittanut. Miljoonat olivat siis loistava sijoitus; Global Climate Coalition jäsenyritykset saivat jatkaa voittojen takomista ilman rajoituksia.

API maksoi myös PR-yritys Burson-Marstellerille 1,8 miljoonaa dollaria tietokoneohjatusta ruohonjuurentason kirje- ja puhelinhäirintäkampanjasta, kohteinaan poliitikot ja tavoitteenaan estää fossiiliverolaki. Kampanja oli menestys, lakia ei hyväksytty.
Fossiiliteollisuus kylvi ilmastoepäilyä savuverhoyhdistyksien kautta. Kaikilla oli arvokkaalta kalskahtava nimi: Global Climate Information Project; Coalition for Vehicle Choice; National Center for Public Policy Research; The Advancement of Sound Science Coalition; American Policy Center. Yhdistysrypäs tehtaili valituksia virallista ilmastotiedettä vastaan. Debatoitiin radiossa, lehdissä, televisiossa, uhkailtiin ja lahjottiin poliitikkoja ja ahdisteltiin rehellisiä tiedemiehiä. Edward S. Hermanin ja Noam Chomskyn kehittämä propagandamalli kuvaisi tekniikkaa ”ryöpytykseksi”, tavoitteena saavuttaa systeeminen vinouma joukkotiedotusvälineiden kautta.[11]

Denialismi ei ollut Exxonin yksinoikeus

Myös valtiotasolla reagoitiin. 70- ja 80-lukujen vaihteessa Yhdysvaltain hallinnon itsenäinen tiedeosasto JASON tuotti kolme ilmastonmuutosta käsittelevää raporttia. Ne antoivat synkät näkymät. Valkoinen Talo huolestui. Reaganin hallinto oli juuri aloittanut hiilellä ja uraanilla toteutettavan energiaomavaraisuuteen siirtymisen. Niinpä energiaministeriö moitti JASONin raporttia spekulatiiviseksi ja alarmistiseksi. Kongressin järjestämässä kuulemisessa energiaministeriö valitsi itse JASON-ryhmän jäsenet, jotka raportin tulisivat esittelemään. Sherwood B. Idso ”termendous greening” ja Richard Lindzen ”global warming is self-cancelling because of the clouds” nostivat raportista esille vain omia näkemyksiään. Ministeriön puhemies, poliitikko Fred Koomanoff lausui vastalauseita huudahtelevalle tiedeakatemialle:
”Those who must make decisions… deserve better than to hear divergent voices from the scientific community”.[12]
Suora suomennos olisi: He, jotka tekevät päätöksiä… ansaitsevat parempaa kuin kuulla soraääniä tiedeyhteisöltä.
Kirjoittajan oma tulkinta: Pelkäämme päätelmiänne niin paljon, että piiloudumme vastuunkantomme taakse, emmekä näin ollen kanna sitä.

Nykyiset denialistiset hokemat kuten ”aurinko on ilmastonmuutoksen syy”, ”ilmastonmuutos on teoria, ei tosiasia”, ”ihminen on ennenkin sopeutunut”, ”tarvitaan lisää tutkimusta” ja ”tekniikka ratkaisee” ovat kaikki vähintään viisikymmentä vuotta vanhaa Ison Rahan keksimää viivyttelyretoriikkaa. Petos on ollut perusteellinen ja häikäilemätön. Osaa kansaa on viety kuin litran mittaa ja API tiesi tämän mahdollisuuden hyvin. Heti Kioton sopimuksesta irtautumisen jälkeen suurimmat öljy-yhtiöt ja niiden peesaus-instituutit allekirjoittivat toimintasuunnitelmansa tuleville vuosikymmenille. Sen kuuluisin lause kuului:
”Kun tavallinen kansalainen ’ymmärtää’ ilmastotieteen epävarmuudet ja kun tuo epävarmuuksien ’ymmärrys’ sulautuu osaksi maalaisjärkeä, olemme voittaneet.”[13]

Kieltämisen juuret ulottuvat siis 40-luvulle ja kasvavat tänäkin päivänä. Yleisöä on johdettu harhaan, tietoa salattu ja muunneltu. Tänä päivänä takki on käännetty, mutta vain pintapuolisesti. Denialismin musta rahoitus on supistunut tai ainakin mennyt piiloon. Yhtiöt eivät enää keskity niinkään vastaan taistelemiseen kuin myötäkarvaan silittelemiseen. Mediassa öljy-yhtiöt ovat uudistuvien energiamuotojen puolella, mutta kulisseissa etsitään lisää öljyä. Vihreydelle on olemassa minimiperusteet, mutta näyttöä todellisesta muutoksesta ei ole. Suurimmaksi osaksi viestintä onkin niin sanottua viherpesua. Sosiaalisen hyväksynnän hakemista toiminnalle. Ellei nämä täytä salaliiton tunnusmerkkejä, niin sitten ei mikään.
Jos tiedemiesten viesti olisi otettu aikoinaan vakavasti, ja rakenteellisia muutoksia alettu tehdä, meillä saattaisi olla tänä päivänä paremmat työkalut hillitä lämpenemistä. Ei ehkä olisi niin kiire. Siirtyminen uusiutuviin on vaikeaa, sillä kaikki maat eivät ole pystyneet vähentämään fossiilipohjaisia polttoaineitaan. Niistä ei voi äkkiä luopuakaan, jos ei ole korvaavaa energiaa. Riippuvaisuus öljystä on edelleen suurta. Globaalin lämpenemisen hidastaminen on kuin suurien laivojen kääntelyä. Hidasta. Ehkä liikenne olisi nyt sähköisempi ja tekniikka palvelisi selkeästi tulevaisuutta. Ehkä kuluttaminen olisi vastuullisempaa ja sijoitusraha vihreää. Jos se kourallinen miehiä, jotka tekivät kaikkensa estääkseen ilmastonmuutosvastaiset toimet, olisi ottanut toisen suunnan, olisimme nyt ehkä keskellä sitä systeemistä muutosta, joka odottaa meitä vielä tulevaisuudessa.

Teemu Laulajainen

1. http://www.tervettaskeptisyytta.net/mita-on-terve-skeptisyys/
2. https://insideclimatenews.org/documents/jenkins-speech-1952/
3. https://www.mdpi.com/2073-4433/12/10/1354/htm
4. https://ozonedepletiontheory.info/Papers/Revelle1965AtmosphericCarbonDioxide.pdf
5. https://www.smokeandfumes.org/documents/19
6. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3490543/ (Brandt A. M. (2012). Inventing conflicts)
7. https://www.industrydocuments.ucsf.edu/tobacco/docs/#id=psdw0147 ”Doubt is our product since it is the best means of competing with the “body of fact” that exists in the mind of the general public. It is also the means of establishing a controversy.”
8. https://insideclimatenews.org/news/16092015/exxons-own-research-confirmed-fossil-fuels-role-in-global-warming/
9. https://www.dailymotion.com/video/x7pcqkv
10. https://www.theguardian.com/news/2005/jun/08/usnews.climatechange
11. https://fi.wikipedia.org/wiki/Propagandamalli
12. https://www.jstor.org/stable/10.1525/hsns.2008.38.1.109 / s. 136
13. https://www.climatefiles.com/trade-group/american-petroleum-institute/1998-global-climate-science-communications-team-action-plan/ “Victory will be achieved when average citizens ‘understand’ (recognize) uncertainties in climate science,” and when “recognition of uncertainty becomes part of the ‘conventional wisdom.’”

Kirjallisina lähteinä käytetty
* Merchants of Doubt (2010), N Oreskes, E.M. Conway, Bloomsbury Press
* Merchants of Doubt Documentary (2014), Robert Kenner
* Oreskes, Naomi & Conway, Erik & Shindell, Matthew. (2008). From Chicken Little to Dr. Pangloss: William Nierenberg, Global Warming, and the Social Deconstruction of Scientific Knowledge. Historical Studies in The Natural Sciences.