Miten ilmastokriisin hillinnän vastuu jakautuu?

Fossiiliteollisuus tukevasti istuma-asennossa; päästöjen huippu pitäisi saavuttaa viimeistään 2025 ja siitä vähentyen, jotta vältyttäisiin kaikkein kaoottisimmalta tulevaisuudelta.

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt kuolemia ja ihmisen elämää vaikeuttavia muutoksia. Koska ongelman juuret ovat fossiilisten energianlähteiden käytössä ja sitä myöden koko kulttuurisessa identiteetissämme, on sanottu, että ilmastokriisi on pohjimmiltaan myös moraalinen kriisi. Moral = oikea käyttäytyminen.

Kun suomalainen katselee ympärilleen, ensimmäiseksi ei tule mieleen kriisi. Perinteisesti sanaa ”kriisi” käytetään vasta, kun onnettomuus, luonnonmullistus tai sota ovat silmiemme edessä. Ilmastokriisistä voivat puhua esimerkiksi pakistanilaiset. He ovat kärsineet tulvista ja kuumuudesta. Ei tarvinne mainita mitkä maat Euroopassa ovat kriisissä sodan tai maanjäristyksen takia. Ilmastonmuutoksen mullistukset eivät ole edellisten tavoin havainnollisesti suoraviivaisia. Ihmisen sormenjäljen laskeminen tietystä äärimmäisestä sääolosuhteesta ei ole niin yksinkertaista. Siksi puhe ilmastokriisistä saattaa tuntua pelottelulta.

Mutta sitä se ei ole. Kukaan ei yleisesti ottaen halua pelotella ketään, vaan varoittaa. Puhe kriisistä kuvaa tilannetta vuosi vuodelta yhä realistisemmin ja realistisemmin. On syytäkin olla ”alarmisti”, sillä tilanne on hälyttävä. Monet ilmastotieteilijätkin ovat jo lähteneet ”barrikadeille”, ja he ovat juuri niitä, joilla on paras mahdollinen kuva tilanteesta. Podcast-sarja Fear and wonder kuvaa sitä, miten ilmastotieteilijät samaan aikaan haltioituvat tutkimuskohteestaan, että pelkäävät sen seurauksia. Professori Kevin Anderson on moittinut IPCC:ta liian konservatiiviseksi varoituksissaan.

Kriisistä puhuttaessa paine toimintaan korostuu. Mutta koska ilmastonmuutos on luonteeltaan mutkikas ja hidas (vaikka vääjäämätön), eikä jaa haittojaan tasaisesti, sitä ei osata ottaa vakavasti. Varsinkaan kun yhteiskunnan rakenteet ja omat normimme tekevät vastuun karttamisen hyvin helpoksi.

Ilmastoeetikko Dale Jamieson huomauttaa, ettei evoluutio ole tarjonnut ihmisille kykyä ratkaista tai edes tunnistaa ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia. Se on liian abstrakti ja vaikeasti ymmärrettävä ongelma ihmiselle, jonka moraalinen resilienssi on syntynyt pienissä yhteisöissä. Ihminen, joka tunnustaa tiedemiesten olevan oikeassa ja reagoi ilmastonmuutoksen todellisuuteen, on ilmeisesti ylittänyt evolutiiviset edellytyksensä.

 

Saastuttaja maksaa.

Olemmeko me vastuussa aiempien sukupolvien kasvihuonekaasupäästöistä? Tuntuisi luontevalta väittää, ettemme ole, koska emme ole voineet vaikuttaa asiaan. Eiväthän he edes tienneet mitä tekivät. Tai jotkut tiesivät, kuten öljy-yhtiö Exxon. Sijoittipa vielä miljoonia ja miljoonia dollareita ihmisten pitämiseen pimennossa…

Mutta kysytäänpä toisinpäin: olemmeko me vastuussa omista päästöistämme, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta? Tähän on kaksi vastausta, ja ne riippuvat vastaajan ymmärryksestä kasvihuonekaasupäästöjen ja ilmaston lämpenemisen välisestä suhteesta sekä jälkimmäisen haitallisuudesta. Ihminen saattaa hyvin välittää omasta lapsestaan, mutta ei ole lainkaan huolissaan tämän tulevaisuudesta, mitä tulee ilmastonmuutoksen aiheuttamaan vaaraan. Silloin hän saattaa hyvin vastata ”emme ole”. Toinen vastaus on ”kyllä”, ja siitä pitäisi seurata vastuu ja ymmärrys vähentää niitä.

Vaikka globaali ongelma vaatisi globaalin vastuunkannon, silti asioita tarkastellaan kapeasti yksinkertaisen syy- ja seuraussuhteen kautta. Syyksi väistää vastuu otetaan omien toimien pieni vaikuttavuus. Niitä ovat esim ”hyttysenpaska meressä” tai ”hiekanjyvä aavikolla” -argumentit. Jotkut ilmastofilosofit perustavat asenteensa tähän. He päättelevät, että jos minä jätän ulkomaanlennot tekemättä tai naudanfileet syömättä, ilmastonmuutos tapahtuu silti.

Filosofi John Broomen mukaan lause ”yksilön päästöt eivät välttämättä aiheuta haittaa” sekoitetaan vakavampaan lauseeseen ”yksilön päästöt eivät ylipäätään aiheuta haittaa.” Vaikka vaikutus on häviävän pieni, se on kuitenkin olemassa. On esimerkiksi laskettu hiilidioksidipäästöjen sosiaalinen hinta. 3,5 keskivertoamerikkalaisen elämänaikaiset päästöt ovat noin neljä ja puoli miljoonaa kiloa hiilidioksidia, ja sen aiheuttamalla lämpötilan nousulla pääsee yksi ihminen hengestään.

Arvio on luultavasti vielä alakanttiin, sillä laskelmissa ei otettu huomioon tulvien, myrskyjen tai ruokasatojen heikentymisten vaikutuksia.

Moraalisten periaatteiden tulisi olla universaaleja. Jos pienen vaikuttavuuden argumentti hyväksytään, sitä voidaan soveltaa esimerkiksi verojen maksamiseen. Jos en maksa veroja, koska se on mitätön osuus kunnan tai valtion verotuloissa, muut veronmaksajat eivät olisi mielissään. Vielä pahempi olisi, jos muut matkisivat minua.

Broome sanoo, että olisi tarkasteltava kokonaisuutta ja sitten päätettävä miten elää. Think global, act local. Yksilöön keskittyvässä puheessa unohtuu se, että ilmastonmuutoksen hillintä onnistuu vain yhteistyöllä ja jos valintojemme seurauksia ei voi tarkkaan tietää, on toimittava odotusarvoisten vahinkojen pohjalta. Lause ”mitä enemmän hiilidioksidia ilmakehässä, sen pahemmaksi ilmastonmuutos muodostuu” on tieteellisestikin totta, ja kun tiedämme, että toiminnastamme aiheutuu hiilidioksidipäästöjä, vaikuttaa vastuun taakka selvältä.

 

Emme ole saaria

”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa…” Nämä sanat olivat englantilaisen runoilijan ja saarnaajan John Donnen, jotka Paavo Rissanen suomensi.

Tutuimman allegorian laulaa Juha Tapio kappaleessaan Kaksi puuta: ”…ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.”

Samaan viittaa Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Säde Hormio esseessään Yksilön vastuu yhteisön jäsenenä: ”Emme ole atomistisia yksilöitä suuressa valtiossa, yksi ääni miljoonista.”

Hormio muistuttaa, ettei roolimme jää vain kuluttajiksi ja äänestäjiksi, vaan kuulumme moniin erilaisiin yhteisöihin, joissa vaikutamme. Osa on järjestäytyneitä yhteisöjä, kuten työpaikat tai harrastusryhmät, osa vapaampia, kuten perhe ja kaveriporukat.

Amerikkalainen poliittinen filosofi Iris Marion Young puhuu yhteysvastuusta. Jos olemme rooliemme kautta kytköksissä yhteiskuntaan, olemme kytköksissä myös yhteiskunnan rakenteisiin, jotka tuottavat ja ylläpitävät normeineen epätasa-arvoa ja kasvihuonepäästöjä. Meillä on henkilökohtainen vastuu korjata huonot rakenteet, sillä emme voi vain ottaa hyötyä ja unohtaa vastuuta. Säde Hormio:

”Youngin mallin mukaan pelkkä vauraassa maassa asuminen tarjoaa ei-ansaittuja hyötyjä riippumatta siitä, ostaako itse riistosuhteilla tuotettuja hyödykkeitä vai ei.”

Young korostaa yhteysvastuun olevan poliittista vastuuta, joka kohdistuu rakenteiden muuttamiseen. Pelkkä vastuullinen kuluttaminen ei siis riittäisi täyttämään yhteysvastuun vaatimusta. Olisi kohdistettava painetta päätöstentekijöiden suuntaan. Pienikin kontribuutio on tärkeä, koska ne kasautuvat kuten kuukausisäätöt pankissa tai sokerimunkit painossa.

Sukupolvietiikkaa tutkivan moraalifilosofi Simo Kyllösen mukaan vastuumme tuleville sukupolville näyttää selvältä. Sukupolvemme toimet vaikuttavat suuresti siihen, millainen elämä tulevilla sukupolvilla on vai onko sitä ensinkään. Erilaisissa moraalin teorioissa on kuitenkin ongelmia, jotka tulevat kuvitelluissa sovellustilanteissa esiin. Hän mainitsee riittävän vähimmäistason teorian. Sen mukaan aiheutan vahinkoa toiselle, jos tekoni seurauksena hänen tilanteensa laskee moraalisesti riittävän vähimmäistason alapuolelle.

Riittäväksi vähimmäistasoksi voi esimerkiksi mainita ihmisten riittävän ravinnon, toimeentulon ja koulutuksen. Simo Kyllönen:

”Meillä on velvollisuus välttää tämän vahingon aiheuttamista, vaikka se tietäisi meille merkittäviäkin kustannuksia, jotka eivät kuitenkaan vie meitä itseämme vähimmäistason alapuolelle.”

Yhden esimerkin riittävästä vähimmäistasosta antaa kansainvälinen tutkimus 1,5 asteen elämäntavoista. Sen on koostanut Suomen Itsenäisyysrahasto eli SITRA muiden instituutioiden kanssa. Tutkimus analysoi, miten elämäntapoja tulisi muuttaa, jotta globaalin keskilämpötilan nousu jäisi 1,5 asteeseen. Hiilijalanjälkeä tulisi alentaa valtavasti: suomalaisen keskivertokulutus aiheuttaa noin 10 tonnin päästöt vuosittain ja tavoitteena on laskea luku 2,5 tonniin vuodessa jo vuoteen 2030 mennessä. Siitä on vielä tarkoitus pudottaa alle 2 tonniin vuoteen 2050 mennessä.
Todella radikaaleja muutoksia pitäisi tapahtua, jotta tavoite olisi edes horisontin tällä puolen.

 

Syyllisyys

Ilmastoeetikko Simo Kyllönen on ruotinut Petteri Taalaksen yksilöitä syyllistämätöntä asennetta ilmastovastuussa. Kyllönen tukeutuu vasta-argumenteissaan Tukholman käytännöllisen filosofian professori Gunnar Björnssonin näkemyksiin:

Björnssonin näkemyksen mukaan ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi omien päästöjensä ilmastoriskiin, ansaitsevat moraalisen moitteen. Johdonmukaisesti heidän tulisi myös kokea syyllisyyttä ilmastovahingon uhkaamien arvojen laiminlyömisestä harkinnassaan. Yleinen ajatus on, että syyllisyys on sen ymmärtämistä, että on laiminlyönyt moraalisen velvollisuuden ja toiminut väärin.

Syyllisyydessä ei sinänsä ole mitään uutta. Annamme esimerkiksi lapsillemme moraalisen moitteen, kun he ovat tehneet pahojaan. Syyllisyyden kautta opimme, että tekomme vaikuttavat muihin ja otamme (toivottavasti) opiksemme.

Mutta koska tilanne on se, ettei kaikki kanna korttaan kekoon, systeemin on ”ohjattava” hänet tekemään niin. Kaikki lakiin upotetut ilmastosäädökset ovat siellä, koska ihminen yksilönä on liian ailahtelevainen ja ymmärtämätön itse tekemään tarvittavat muutokset kuluttavassa elämäntavassaan. Filosofian väitöskirjatutkija Mikko M. Puumala:

Ihminen ei ole rationaalinen olento. Monesti intuitio ohjaa toimintaa ja järki vain kasaa loogisesti näennäisen pätevän perustelun sille. Vaikka järjen voima on ehkä heikko, se saattaa olla ihmisten ainoa toivo. Moraaliseen järkeilyyn perustuva instituutioiden suunnittelu ja selkeiden sääntöjen asettaminen vahvemmin moraalista motivaatiota tukeviksi edistää oikein toimimista myös silloin, kun se on inhimillisesti vaikeaa.”

 

Toivo

Toivo paremmasta ja valittaminen nykyisestä eivät sovi yhteen. Niissä on intention kokoinen ero. Intentio on aie. Aikeesta tekemiseen ei ole kovin pitkä matka, mutta valittamisesta on.

Hallituksen ilmastovuosikertomus kertoo, että suomalaisten kulutus on nyt korkeammalla kuin koskaan, mutta samalla hiilijalanjälki päätä kohden on pienentynyt. Miten tämä on mahdollista? Koska asumisen lämmitys ja sähkön alkuperää on saatu muutettua fossiilisista uudistuvaan energiaan, ei yksilön ole itse tarvinnut tehdä mitään.

WWF:n kyselyssä 70% vastaajista oli huolissaan ilmastonmuutoksesta. Toisen kansalaiskyselyn mukaan 80% vastaajista piti nykyistä elämäntapaansa täysin tai jokseenkin kestävänä.

Oman elämäntapansa kokevat ympäristön kannalta kestäväksi yhtä lailla ne, jotka tekevät paljon erilaisia juttuja kuin ne, jotka eivät tee juuri mitään”

Saman tutkimuksen mukaan vain 15% pyrkii muuttamaan toimintaansa mahdollisimman pian. 16% vastaajista ei koe käsitystensä ja toimiensa välillä ristiriitaa. Tekisi mieli sanoa, että kyse on samasta ihmisryhmästä, mutta ihminen on niin taitava huijaamaan itseään, että luultavasti juuri he, jotka eivät laita rikkaa ristiin, eivät koe ristiriitojakaan.

Ekumeniikan professori Risto Saarinen kirjoittaa kirjassaan Oppi toivosta näin:

Olennaista Puhtaan järjen kritiikissä on, että oikeus toivoa syntyy silloin ja vain silloin, kun henkilö ensin tietää oikein ja myös toimii oikein. Vasta oikein tietävällä ja oikein toimivalla on oikeus tai arvollisuus toivoa.”

Filosofi Immanuel Kantin mielestä ihmisellä ei siis ole oikeutta toivoa, ennen kuin on tehnyt sen eteen jotain. En ole aivan varma riittääkö sen yhden grillimakkaran syömättä jättäminen tai hyvällä säällä lähikauppaan polkeminen.

Kant kiteyttää matkan toivomisen oikeuteen kolmeen kohtaan: 1. Mitä voin tietää? 2. Mitä minun tulee tehdä? 3. Mitä saan toivoa? Oikea tieto on siis oikein toimimisen, eli moraalin, perusta. Ilman sitä paremman toivominen on hänen mukaansa pelkkää toiveajattelua.

Yksi oman toiminnan eettisyyden koetinkivi on kysyä: mitä jos kaikki toimisivat kuten minä?

Millaiseksi maailma muodostuisi? Kysymys on siinä mielessä huonosti muotoiltu, että jos kaikki toimisivat täsmälleen kuten minä (tai joku muu), syntyisi kaaos. On parempi katsoa vaikuttimia kuin itse tekoja.

Immanuel Kantin kuuluisa moraaliohje kuuluu näin: teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tämä vaatii omien tekojen vaikuttimien tiedostamista, (piintyneiden tapojen kyseenalaistamista) samoin kuin tekojensa vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön. Se vaatii tietoa, ja sitä saa opiskelemalla.

 

Loppusanat

Vastuu voisi jakautua vaikutusmahdollisuuksien mukaan. Mitä tärkeämpiä lankoja yksilö pitää käsissään, sitä suurempi vastuu. Toimintaelokuvista tuttu slogan Great power comes with greta responsibility vaikuttaa oikein hyvältä ohjenuoralta. Kansalaisten vastuun kohdalla pitää muistaa, että vaikka yksittäisen hiilijalanjäljen pienentämisen vaikutus on pienen pieni, esimerkin voima on suurempi kuin luulemme. Puhumattakaan Suomen valtion kokoisesta toimijasta.

Tulevia sukupolvia ei kiinnosta syymme jättää toimimatta. Vaikka oikea toiminta aiheuttaisi lyhyellä aikavälillä harmia paikallisesti, se on oikeutettua pidemmän aikavälin hyödyllä. ”Vihreää siirtymää” on kritisoitu luonnon tuhoamisesta. Tai onko se pikemminkin valittamista – kritiikki on analyyttista heikkojen kohtien osoittamista, ja sisältää myös parannusehdotuksia. Itse asiassa valittaminen vihreän siirtymisen luontoa tuhoavasta ominaisuudesta voisi muuntua itse valittajan kuluttamisen vähentämiseen, niin samalla tarve ”luontoa tuhoavalle” tuulivoimalalle vähenee.

Hyvin monille ei ole selvää, että aktivismi on tärkeä työkalu yhteiskunnan rakenteissa piilevän epätasa-arvon kitkemiseksi. Eikä se tavallaan ole ihme, kun ei tiedosteta ongelman suuruutta. Yksilöiden vastuun korostaminen voi johtaa huomion pois suurista saastuttavista yrityksistä, mutta vastuutaan ei voi väistää sysäämällä se yrityksille tai hallitukselle.

Vastuun delegoimiskierre on yhtä suosittua kuin viherpesu. Kuluttajien ja tuottajien vaihtotalous liikkuu molempiin suuntiin; kumpikin on kummankin syy ja seuraus. Jos kuluttajat sälyttävät vastuun tuottajille, mutta kuluttavat itse entiseen malliin, mitä voi odottaa tapahtuvan? Eikä se toimi toisinkaan päin, koska teollisuus puolustelee tuotantoaan kysynnällä.

Aktivistiryhmät on terveen yhteiskunnan piirre: ilmastonmuutoksen ongelman tiedostavat kokevat olonsa tarpeeksi turvalliseksi, jotta uskaltavat panna hanttiin. Päättäjät ja yritysjohtajat ansaitsevat painetta niskaansa. Greenpeace, Elokapina, Extinction Rebellion, Just Stop Oil ja Tire Extinguishers ja Greta Thunberg ja kaikki muut rohkeat aktivistit ovat tämän yhteiskunnan omatunto. Siinä kun Just Stop Oil rikkoo lain kirjainta, valtaa pitävät rikkovat moraalista vastuutaan. Taitaa olla niin, että mikään ei muutu, ellei joku suutu.

 

Teemu Laulajainen
Freelance Fundeeraaja

 

Lähteet:
Ilmastonmuutos ja filosofia, 2020, Gaudeamus, toim. Simo Kyllönen & Markku Oksanen
Oppi Toivosta, 2020, Gaudeamus, Risto Saarinen

teemu laulajainen
Vasemmistoliitto Rauma

Vaikuttamista valokuvan ja kirjainten keinoin. Utelias aikuisopiskelija ja ilmastonmuutoksesta huolestunut oman elämänsä koekaniini.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu