Oikea-aikaista apua vai moniportaista byrokratiaa?

Oletko joskus tarvinnut apua ja huomannut selittäväsi samaa asiaa kerta toisensa jälkeen aina uudelle ja uudelle ihmiselle, saamatta mitään konkreettista apua ongelmaasi?

Ajatus aputahojen porrastamisesta on varmasti ollut tehokkuuteen tähtäävä, mutta nykyisellään johtaa helposti siihen, että viranomaiset kyllä saavat ruksia lomakkeisiinsa, kuinka taas on pidetty kokous, seurailtu tilannetta tai lähetetty seuraavalle kuukausien päässä siintävälle etapille, mutta avunhakijalle jää prosessista helposti käteen lähinnä uupumus ja turhautuminen. Ongelmatkin ehtivät siinä tarpoessa syventyä monta astetta, tai muuttaa muotoaan.
Avun saamisen kankeutta kohdataan esimerkiksi terveyspalveluissa, niin fyysisten kuin psyykkistenkin hankaluuksien suhteen.

 

 

Esimerkkitapaus “toimivasta” Espoosta:

 

Ekaluokkalaiselle iski alkusyksystä koulupelko. Vanhemmat päättivät toimia heti. Ensin kouluterveydenhoitajan juttusille, sitten terveyskeskuslääkärin. Lääkäri kirjoitti lähetteen lastenpsykiatriseen yksikköön, “johon saa ajan ihan parissa viikossa.” Perhe odotteli ajanvarauskirjettä, mutta lopulta kävi ilmi, että kyseinen yksikkö oli muuttanut toimintansa konsultaatiopoliklinikaksi, eikä enää ottanut vastaan lääkäreiden lähetteitä. Tällaisesta uudistuksesta terveysasemalla ei oltu kuultukaan.

Lastenpsykiatrian klinikalle pääsi enää perheneuvolan lähetteellä, ja perheneuvolaan taas oli valtava jono.
Pidettiin palaveria lastensuojelun kanssa, lastensuojelu kutsui kokouksiin kaksi perheneuvolan työntekijää. Perheneuvolasta kerrottiin, ettei heillä ole osaamista kyseisiin ongelmiin. Jo ensimmäisessä neuvottelussa kävi selväksi, että lapsi tarvitsee nimenomaan lastenpsykiatrian erikoisosaamista, mutta sinne ei pääsisi ennen kuin kaikki sitä alemmat tahot olisi rämmitty läpi – tämä siis vaikka jo ensitapaamisella ne tiedettiin turhiksi.
Vanhempien piti käydä lastensuojelun ja perheneuvolan työntekijöiden kanssa kolmessa yhteisneuvottelussa ennen kuin asia siirrettiin edes perheneuvolan ajanvaraukseen.
Viimeisimmässä lastensuojelun kokouksessa kerrottiin, että asia etenisi ja seuraava kokous pidettäisiinkin jo perheneuvolan puolella.
Ensimmäinen kaikille ammattilaisille sopiva yhteinen aika olisi 5 kuukauden kuluttua.
Vielä ennen viiden kuukauden kulumista lastensuojelu olisi halunnut pitää uuden kokouksen, jossa olisi käsitelty samat asiat kuin aiemmissakin. Tästä perhe kieltäytyi.
Lapsen kouluvaikeuksiin alettiin hakea apua elokuussa lapsen ollessa ensimmäisellä luokalla ja ensimmäiseen perheneuvolakokoukseen perhe olisi päässyt tokaluokan marraskuussa. Siis kokous aikuisten kesken eikä vieläkään lapselle apua.
Tuon perheneuvolakokouksen jälkeen olisi vielä askellettava lisää toimimattomaksi tiedettyjä portaita, koska niin sen byrokraattisen tanssin askelet menevät.
15 kuukautta kokouksen kokouksen kokousta ekaluokkalaisen koulunaloituspelkoon ilman että tehtäisiin vielä mitään lapsen voinnin eteen.

Ajatelkaa, mitä resurssien hukkaa pelkästään yhden esimerkkitapauksen tiimoilta. Kaiken kaikkiaan avunhakemisprosessi sisälsi terveydenhoitajakäynnin, kaksi lääkärikäyntiä, kolme lastensuojelussa järjestettyä kokousta (n. 27 viranomaistyötuntia), valtavasti vanhempien soittamia puheluita niin psykiatrian poliklinikalle, perheneuvolaan kuin lastensuojeluunkin organisaatioiden ollessa keskenään täysin sekaisin siitä, kenen vastuulla mikäkin toiminta on. Kouluterveydenhoitajakin yritti kirjoittaa lähetettä, turhaan.

Napakka oikea-aikainen ja asiallinen apu silloin kun sitä tarvitaan ja sille, joka sitä tarvitsee tulisi maksamaan huomattavasti vähemmän kuin loputon kokoustelu viranomaisten kesken. Organisaatioilla tulee myös olla selkeä käsitys keskinäisestä työnjaostaan.

Kokouksissa istuskelu ei avun tarvetta poista, vaan aiheuttaa monenlaisia lieveilmiöitä ihmisten jäädessä ongelmiinsa pyörimään ja lopulta turhautuessa systeemiin.

Aputahoillakin olisi paremmin aikaa varsinaiseen pulmien ratkomiseen, mikäli tällainen turha pyörittely lopetettaisiin. Vaikka, pakko myöntää, ihmisten auttaminen on vaikeaa, ja palaverit varmasti saavat aikaan tunteen siitä, että koko ajan kovasti tehdään.

Tekemisen soisi kuitenkin näkyvän sen apua tarvitsevan elämässä muunakin kuin ajanhukkana.

Ei Espoo tarvitse byrokratian kuristamia kansalaisia vaan hyvinvoivia asukkaita!

+1
Terhi Suokas
Vasemmistoliitto Espoo
Ehdolla kuntavaaleissa

Seksuaalikasvattaja, kulttuurituottajaopiskelija. Kolmen lapsen 39-vuotias äiti. Espoossa kuntavaaliehdokkaana Vasemmistoliiton listoilla numerolla 278.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu