Koronarajoitusten haittavaikutukset ovat pahemmat kuin itse viruksen uhka

Maailman päätöksentekijät joutuivat alkuvuodesta reagoimaan koronavirusepidemiaan aikataulupaineen alla sekä puutteelliseen tai ristiriitaiseen tietoon nojaten. Lyhyessä ajassa tapahtumien vyöry teki urheilutapahtumien sekä muiden joukkotapahtumien järjestämisestä mahdotonta, sulki maiden välisen matkustajaliikenteen sekä sai aikaiseksi useita ennennäkemättömiä rajoituksia ja muutoksia elämäntapaamme. Päätöksentekijät joutuivat säätämään rajoituksia, joiden vaikutukset ja teho olivat arvailun varassa. On tietysti jälkiviisautta arvioida tehtyjä päätöksiä nyt, kun olemme niiden vaikutukset kokeneet ja kun tietomme koronaviruksesta ovat lisääntyneet, mutta vain menneisyyden arviointi voi auttaa meitä strategian suunnittelussa tulevaisuutta varten.

Uskon siihen, että jopa koronastrategian ja koronarajoitusten kaltaista vaikeaa aihetta on käsiteltävä punniten toimenpiteiden hyötyjä ja haittoja. Mikäli toimenpiteiden haitat ylittävät hyödyt, toimenpiteitä ei ole syytä tehdä – ei edes poliittisluontoisen tai sosiaalisen median synnyttämän paineen alla. Hyödyt ja haitat on arvioitava holistisesti eli mahdollisimman laajasti. Ajattelen vilpittömästi, että nykyperspektiivistä arvioituna länsimaiden toimeenpanemista koronarajoituksista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä, ja yritän mielipiteeni tässä artikkelissa perustella. Valitsen toiseen vaakakuppiin arvion koronaviruksen aiheuttamasta uhasta, sillä oletuksella, ettei terveydenhuoltojärjestelmää päästetä romahtamaan taudin edessä, ja toiseen vaakakuppiin länsimaissa tähän asti toteutettujen rajoitustoimien vaikutukset eli nykytilanteen.

Koronaviruksen uhka koostuu viruksen aiheuttamista sairastumisista, viruksen aiheuttamista kuolemista sekä viruksen pitkäaikaisvaikutuksista taudista toipuneissa. Näistä pääasiallinen huomio kohdistuu viruksen aiheuttamiin kuolemiin, koska kuolema on ymmärrettävästi lopullinen. Arviot tartunnan saaneiden kuolleisuudesta koko väestön keskuudessa vaihtelevat yhä hämmästyttävän paljon 2 – 10 promillen (0,2 – 1,0 prosentin) välillä. Virustautia opitaan onneksi hoitamaan tehokkaasti, ja luultavasti terveydenhuoltojärjestelmän kantokyvyn kestäessä viruksen aiheuttama kuolleisuus jää lähemmäksi 2 – 3 kuollutta tuhatta tartunnan saanutta kohtaan. Vaikka puhuisimme taudin levitessä tuhansista menehtyneistä, niin väestön tasolla se on suhteellisesti niin pieni luku, etteivät useimmat ihmiset kohtaisi lainkaan kuoleman aiheuttamaa menetystä ystävä- ja tuttavapiirissään. Kansanterveystieteilijöiden laskemia laatupainotettuja elinvuosia ajatellen on myös lohdullista, että tämäkin kuolleisuus painottuu voimakkaasti jo elämänsä ehtoota eläviin ihmisiin. Käyttämällä vertailussa pessimistisesti kuolleisuushaarukan yläpäätä (5 – 10 promillea) voimme kenties sisällyttää haitta-arvioon myös sairastumisen aiheuttaman työpanoksen menetyksen ja muun inhimillisen tuskan sekä invaliditeetin. Tartuntataudit ovat inhottava vitsaus, mutta ihmiskunta on tähän asti pitänyt niitä luonnollisena osana elämää. Terveydenhuoltojärjestelmän kestäessä tämänkin taudin aiheuttama kuolleisuus on varsinkin rikkaissa länsimaissa hyvinkin kestettävissä.

Oletan siis tässä vertailussa, että terveydenhuoltojärjestelmää resurssoidaan tarpeeksi, ettei se romahda. Terveydenhuoltojärjestelmän pettäessä kaikille sairastuneille ei pystyttäisi tarjoamaan hoitoa, mikä Pohjois-Italian kokemuksien perusteella saattaisi johtaa pahimmillaan jopa useamman prosentin kuolleisuuteen. Suoria kuolonuhrejakin pahempi olisi se moraalinen katastrofi joka syntyisi, mikäli jokaisella sairastuneella ei olisi tasapuolista mahdollisuutta hoitoon pääsyyn ja hengityskoneista jouduttaisiin tappelemaan. Koska sairaalahoitoon pääsy on osa yhteiskuntasopimustamme, tällaisen katastrofitilanteen synty on mahdotonta sallia riippumatta siitä, asetetaanko koronarajoituksia muuten. Siksi en pidä terveydenhuoltojärjestelmän romahdusta mahdollisena, mikäli epidemiaan kyetään ylipäätänsä valmistautumaan ajoissa.

Toisessa vaakakupissa ovat siis koronaviruksen haittavaikutukset tilanteessa, jossa koronaviruksen leviämistä ei pyrittäisi rajoituksilla hillitsemään, ja toiseen vaakakuppiin asetetaan toteutuneiden rajoitusten vaikutukset. Näistä rajoitusten vaikutuksista mieleeni tulevat Suomen perspektiivistä ainakin seuraavat: matkustusrajoitukset ulkomaille, matkustusrajoitukset kotimaassa (Uudenmaan sulkeminen), ystävien ja sukulaisten tapaamattomuus, hoitolaitoksien sulkeminen ja vanhusten eristäminen, perutut urheilukisat ja olympialaiset, perutut massatapahtumat, perutut kulttuuritapahtumat, perutut elokuvaensi-illat, ravintoloiden ja yökerhojen sulkeminen ja rajoitukset, perutut yksityistilaisuudet kuten häät, menetetyt työpaikat, lomautukset, kulutuksen pysähtyminen, Lapin matkailun ahdinko, bruttokansantuotteen lasku, liikkumattomuus, kiireettömän terveydenhoidon lykkääntyminen ja psyykkisten sairastumisten lisääntyminen. Osa haittavaikutuksistakin voi aiheuttaa kuolemia välillisesti. Mielestäni yhtä merkittäviä ovat kuitenkin koronarajoitusten psykologiset vaikutukset: jatkuvan tiedottamisen ja asian pinnalla pitämisen aiheuttama ahdistus, pelko ja paha mieli. Sosiaalisen etäisyyden vaatimus on ajanut meitä pelkäämään toisten ihmisten kohtaamista ja pitämään lähimmäisiä jonkinlaisena uhkana. Sosiaalisesta hauskanpidostakin, muuten kuin videon välityksellä, on tehty syntistä ja kartettavaa. Kasvomaskien käyttö, epämiellyttävyytensä lisäksi, epäinhimillistää kanssaihmisemme ja evää meiltä tärkeän ilmeiden tulkinnan. Rajoitukset jakavat kansaa koronasta piittaamattomiin ja koronapelkoisiin ihmisiin ja ajavat meidät eroon tutusta elämäntavastamme. Puhutaan jostain sattuman kautta syntyneestä ”uudesta normaalista”, jota kukaan ei halunnut, mutta johon kaikkien on vain sopeuduttava. Eikä kysymys ole vain kuukaudesta tai parista, vaan määräämättömän pitkästä poikkeuksellisesta ajanjaksosta, joka on joka tapauksessa merkittävän pituinen osa eliniästämme.

Minulle on intuitiivisesti selvää vaakakuppeja punnitessani, haluamatta yrittääkään määrittää tarkkaa raja-arvoa taudin kuolettavuudelle, että rajoitusten vaikutukset ovat olleet viruksen aiheuttamaa uhkaa pahemmat. Rajoitusten vaikutukset ovat aiheuttaneet koko yhteiskunnallemme niin paljon takapakkia niin useilla osa-alueilla, että yhteiskuntamme kannalta rajoitettu määrä koronaviruksen aiheuttamia ennenaikaisia kuolemia on siedettävämpi vaihtoehto. Meidän olisi siis ollut parempi koettaa jatkaa elämäämme totuttuun tapaan ilman muutoksia ja antaa virusepidemian levitä omaa vauhtiaan (varmistaen vain terveydenhuoltojärjestelmän kestokyky) kuin lähteä toteuttamaan näitä rajoituksia! Näin huono lopputulema kertoo, jälkiviisaasti arvioituna, Suomen sekä muiden rikkaiden länsimaiden koronastrategian täydellisestä epäonnistumisesta, suoranaisesta virhevalinnasta. Suomen hallituksen ja viranomaisten ansioksi on kuitenkin luettava, että Suomen muita vertailumaita vähemmällä selviäminen tietenkin kertoo, että olemme tehneet vähemmän katastrofaalisia päätöksiä kuin monet muut maat – muualla asiat ovat vielä huonommin.

Koska olen tehnyt vertailuni vain kahden vaihtoehdon välillä, niin – geometrisesti ilmaistuna – kaikkien kuviteltavien toimenpiteiden avaruudesta on tietysti löydyttävä vielä parempia ratkaisuja kuin että ”ei tehdä mitään”. Onhan selvää, että on olemassa toimenpiteitä, joiden vaikutus on nettopositiivinen. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi tartuntaketjujen jäljitys, hygieniasta huolehtiminen sekä sairastuneena kotiin jäämiseen kannustaminen. Sen sijaan sosiaalisen etäisyyden pitämiseen kannustavat rajoitukset aiheuttavat niin paljon ikäviä sivuvaikutuksia, että niiden osalta parannuskeino on itse tautia pahempi.

Jälkimmäisessä artikkelissani pohdin mitä nyt, lokakuun alussa 2020, pitäisi tehdä.

Tero Karttunen

Vangin dilemmana tunnettu ongelma ratkaistaan siirtämällä katse siitä omasta navasta vankiyhteiskunnan kokonaishyötyyn.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu