Churchill ei tuhlannut julkisia rahoja kulttuuriprojekteihin

Winston Churchill, yksi 1900-luvun merkittävimmistä valtiomiehistä, oli tunnettu monista asioista: lujasta tahdostaan, johtajuudestaan kriisiaikoina ja jopa intohimostaan taidetta kohtaan. Mutta kun tarkastelemme Churchillin suhdetta kulttuuripolitiikkaan, nousee esiin mielenkiintoinen kontrasti verrattuna siihen, mitä me Suomessa nykyään näemme.

Suomessa kulttuuripolitiikka keskittyy suurelta osin kulttuurin tukemiseen julkisin varoin. Valtio tukee laajasti taideprojekteja, kulttuurilaitoksia ja monenlaista kulttuuritoimintaa. Tätä pidetään tärkeänä osana hyvinvointivaltiota ja kansallisen identiteetin vaalimista. Vaikka tämä lähestymistapa on monien mielestä oikeutettu ja tärkeä, se ei kuitenkaan ole linjassa Winston Churchillin kulttuurikäsityksen kanssa.

Churchill ei ollut kulttuuripolitiikan kannattaja siinä muodossa, missä me sen tänään tunnemme. Hän ei uskonut, että valtion pitäisi käyttää suuria summia rahaa kulttuurielämän tukemiseen. Hän arvosti taidetta ja kulttuuria, mutta hänen näkökulmansa painottui kulttuuriaarteiden suojelemiseen ja säilyttämiseen, ei niinkään uusien taideprojektien rahoittamiseen veronmaksajien varoilla.

Toisen maailmansodan aikana Churchill osoitti selkeästi, kuinka tärkeänä hän piti Britannian kulttuuriperinnön suojelemista sodan tuhoilta. Hän käynnisti toimenpiteitä, joiden tarkoituksena oli suojata historiallisia rakennuksia, taideteoksia ja kulttuuriperintöä saksalaisten pommitusten aiheuttamilta vaurioilta. Tämä oli välttämätöntä, jotta kansakunnan henkinen ja kulttuurinen pääoma säilyisi tuhon keskellä. Churchillin tavoitteena ei ollut rahoittaa uusia kulttuuriprojekteja, vaan varmistaa, että olemassa oleva kulttuuriperintö säilyy tuleville sukupolville.

Churchillin näkemyksen voi tiivistää näin: kulttuurin arvostaminen ei tarkoita sen rahoittamista verovaroilla ilman rajoja. Pikemminkin kyse on siitä, että kulttuurin ja historian aarteita suojellaan ja kunnioitetaan, mutta uusien hankkeiden osalta valtion rooli pysyy rajallisena. Churchillin mielestä kulttuurin tulisi kukoistaa omillaan, eikä olla riippuvainen valtion tuesta.

Suomen nykyinen kulttuuripolitiikka, jossa valtion rooli on keskeinen kulttuuritoiminnan tukemisessa, poikkeaa huomattavasti Churchillin ajattelusta. Hän ei olisi todennäköisesti hyväksynyt kulttuuribudjettien laajentamista sellaiseen mittakaavaan, jossa veronmaksajat rahoittavat taide- ja kulttuurihankkeita laajassa mittakaavassa. Sen sijaan hän olisi keskittynyt varmistamaan, että ne kulttuuriset aarteet, jotka ovat kansallisesti merkittäviä, suojellaan ja säilytetään, mutta hän olisi jättänyt taiteen ja kulttuurin kehityksen suurelta osin yksityisen sektorin ja kansalaisten vastuulle.

Churchillin perintö kulttuuripolitiikassa onkin nähtävissä enemmän suojelun ja säilyttämisen näkökulmasta kuin aktiivisena rahoituksena ja tukemisena. Hänelle kulttuuri ei ollut valtion vastuulla kasvatettava ylellisyysharrastus, vaan arvokas perintö, jota oli suojeltava todellisilta uhilta. Nykyisen suomalaisen kulttuuripolitiikan paisuneet budjetit ja rahoitusmallit olisivat Churchillille olleet vieraita, jopa tarpeettomia. Hän uskoi, että kulttuurin todellinen arvo ei synny valtion tuen varassa, vaan kansakunnan omasta pyrkimyksestä ja kyvystä vaalia ja arvostaa perintöään ilman jatkuvaa veronmaksajien kukkaron keventämistä.