Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen yksipuolisesti keskittyvä talouspolitiikka uhkaa hyvinvointivaltion rahoituspohjaa

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on ollut jo pitkään suomalaisen yhteiskuntapolitiikan keskiössä. Se merkitsee tasa-arvoisten mahdollisuuksien turvaamista kaikille kansalaisille riippumatta heidän taloudellisesta tai sosiaalisesta taustastaan. Tämä tavoite ohjaa niin poliittisten puolueiden, ammattiliittojen, kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden kuin kirkonkin toimintaa. Kuitenkin on syytä tarkastella kriittisesti, mitä tapahtuu, jos talouspolitiikka keskittyy liian yksipuolisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen unohtaen taloudellisen kasvun ja kestävyyden merkityksen. Tällöin vaarana on, että hyvinvointivaltion rahoituspohja heikkenee, mikä voi lopulta kääntyä itseään vastaan.

Viime vuonna OECD julkaisi tutkimuksen, joka on herättänyt valitettavan vähän keskustelua tuloerojen ja talouskasvun välisestä yhteydestä. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että tuloerojen kasvu hidastaa talouskasvua, mutta vain tietyissä tapauksissa: tuloerot tulojakauman alapäässä, eli pienituloisten keskuudessa, ovat haitallisia talouskasvulle. Sen sijaan tuloerot tulojakauman yläpäässä, esimerkiksi korkeatuloisten ja keskituloisten välillä, eivät vaikuta talouskasvuun samalla tavalla. Tämä johtuu OECD:n mukaan siitä, että suuret tuloerot voivat vähentää pienituloisten kannustimia investoida koulutukseen, mikä puolestaan heikentää talouskasvua pitkällä aikavälillä.

Monet tahot Suomessa, kuten Vasemmistoliitto, SDP ja Vihreä liitto, ajavat voimakkaasti tulonjaon tasaamista ja progressiivisen verotuksen kiristämistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. SAK, AKAVA ja STTK edustavat ammattiliittoja, jotka keskittyvät työntekijöiden oikeuksien puolustamiseen ja oikeudenmukaisten palkkojen sekä työehtojen turvaamiseen, usein verotuloilla rahoitettavien julkisten palvelujen kautta. Näiden tahojen  yksipuolinen keskittyminen tuloerojen tasaamiseen ja hyvinvointipalvelujen laajentamiseen voi johtaa vakaviin taloudellisiin ongelmiin.

Kansalaisjärjestöt kuten Suomen Punainen Risti ja SOSTE tekevät merkittävää työtä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi, erityisesti heikommassa asemassa olevien ryhmien parissa. Myös Suomen evankelisluterilainen kirkko on perinteisesti ollut aktiivinen köyhyyden ja syrjäytymisen torjunnassa. Näiden toimijoiden pyrkimykset ovat kiitettäviä, mutta ilman kestävää talouskasvua niiden työ voi jäädä vaille riittävää rahoitusta ja tukea. Taloudellinen toimeliaisuus ja yritysten kyky luoda arvoa ovat keskeisiä tekijöitä, joiden varassa hyvinvointivaltio seisoo.

Tutkijat, kuten ETLA:n Antti Kauhanen, ovat tuoneet esiin, että tuloerojen kaventaminen on perusteltua vain silloin, kun se kohdistuu tulojakauman alapäähän, missä sillä on todellisia vaikutuksia talouskasvuun. Jos politiikka sen sijaan keskittyy tuloerojen kaventamiseen yleisesti, myös keski- ja korkeatuloisten osalta, vaarana on, että talouskasvun edellytykset heikkenevät ilman, että saavutetaan merkittäviä hyötyjä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saralla.

Lopulta on tärkeää ymmärtää, että talouspolitiikan on oltava tasapainossa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja taloudellinen kasvu eivät ole toistensa vastakohtia, vaan niiden on kuljettava käsi kädessä. Jos talouspolitiikka keskittyy liikaa vain sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen, se voi rapauttaa hyvinvointivaltion rahoituspohjan ja johtaa tilanteeseen, jossa juuri ne palvelut ja tukiverkostot, joita pyritään suojelemaan, joutuvat leikkausten kohteeksi. Suomessa on pyrittävä talouspolitiikkaan, joka tukee talouskasvua ja arvonluontia – vain näin voimme turvata hyvinvointivaltion kestävyyden ja menestyksen myös tulevaisuudessa.