Turvallisen tilan kultti?

Viime aikoina olen alkanut tuntea tietynlaista ahdistusta, kun julkisuudessa keskustellaan yhä enemmän ”turvallisen tilan periaatteista” ja huomaan niiden olevan esillä monissa vierailemissani paikoissa esimerkiksi kylttien muodossa. Nämä ohjeet, jotka on tarkoitettu edistämään tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja kunnioitusta, tuntuvat äkkiseltään tarpeellisilta ja järkeviltä. Kuka nyt vastustaisi ajatusta, että kaikkia kohdellaan hyvin ja ketään ei syrjitä? Kuitenkin, kun raaputtaa hieman pintaa syvemmälle, alkaa paljastua huolestuttavia piirteitä, jotka muistuttavat enemmän kultin sääntöjä kuin vapaan yhteiskunnan pelisääntöjä.

Ensimmäinen merkki kulttimaisuudesta on tiukka ja ehdoton vaatimus siitä, että kaikkien osallistujien on noudatettava tiettyä käyttäytymismallia. ”Olemme vastuussa omasta käytöksestämme”, ohjeistaa Journalistiliiton turvallisen tilan opas. Tämä sinällään järkevä kehotus kääntyy kuitenkin pakkovaatimukseksi, jossa ei ole tilaa inhimillisille virheille tai väärinkäsityksille. Jos saat ”korjaavaa palautetta”, on ainoa hyväksyttävä reaktio anteeksipyytäminen ja toiminnan muuttaminen. Tätä voisi kutsua myös itsesensuuriksi – kun on vain yksi sallittu tapa reagoida, missä on tilaa aidolle keskustelulle ja eriävien mielipiteiden kunnioittamiselle?

Toinen hälyttävä elementti on velvollisuus puuttua toisten käytökseen. Meiltä odotetaan, että ”emme hyväksy hiljaisesti häirintää”, vaan toimimme häirintätilanteissa kuin omavaltaiset poliisit. Tämä saattaa kuulostaa hyvältä idealta paperilla, mutta käytännössä se luo ilmapiirin, jossa jokainen osallistuja on potentiaalinen rikollinen, ja jokainen katse tarkkailee. Tämä ei ole enää turvallinen tila – tämä on kontrolloitu tila, jossa vapaus ja luottamus toisiin osallistujiin on korvattu epäluulolla ja pelolla.

Ja entä rangaistukset? ”Periaatteiden rikkomisesta voi seurata tapahtumasta poistaminen.” Tämä uhka muistuttaa kulttien tapaa eristää ja sulkea ulos ne, jotka eivät noudata sääntöjä. Tällainen uhkailu ei luo turvallisuutta, vaan pakottaa ihmiset vaikenemaan ja mukautumaan, vaikka he eivät olisikaan samaa mieltä kaikista säännöistä. Eikö turvallisen tilan pitäisi nimenomaan edistää avointa keskustelua ja moninaisuutta, eikä rangaista erimielisyydestä?

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on vaatimus sitoutumisesta. Jokaiselta tilaisuuteen osallistujalta odotetaan, että hän hyväksyy ja noudattaa annettuja periaatteita. Tämä tuo mieleen kulttien käytännön, jossa jäsenyys on ehdollista ja riippuu siitä, kuinka hyvin henkilö noudattaa ryhmän sääntöjä. Vapaassa yhteiskunnassa osallistuminen ei saisi olla kiinni siitä, kuinka hyvin hyväksyy tietyt ennalta määritellyt periaatteet, vaan siitä, että on valmis osallistumaan ja jakamaan omat näkemyksensä kunnioittavasti.

On ironista, että ohjeet, jotka on luotu edistämään yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, päätyvät luomaan ympäristön, joka muistuttaa enemmän kultin sääntöjä kuin avointa ja moninaista yhteiskuntaa. Turvallinen tila on tärkeä tavoite, mutta se ei saa tapahtua vapauden ja moninaisuuden kustannuksella. Meidän tulee varoa, ettemme tee itsestämme kultin jäseniä, jotka seuraavat sääntöjä sokeasti, peläten seuraamuksia, jos uskallamme ajatella toisin.

Kirjoittaja on huolissaan siitä, että turvallisen tilan periaatteet voivat johtaa kulttimaisiin käytäntöihin, joissa vapaus ja avoimuus korvataan valvonnalla ja yhtenäisyydellä.