Minne paha haudattiin – mietteitä Erkki Jokisen esseekokoelmasta

Tämä teksti on arvostelu pastorikirjailija Erkki Jokisen kirjasta Ihmisen varjo – esseitä pahuudesta ja toivosta (Suomen Lähetysseura 2024). Arvion jälkeen pohdin Jokisen ajatuksia vallasta, uskonnosta sekä pasifismista. Kenties saamme lukea Jokisen vastineen tekstiini.

Kirja on yksitoikkoisuudessaan ja toisteisuudessaan turhan pitkä. Teksti on usein epäselvää, jäsentymätöntä ja yleisluontoista. Lähes kaikki kirjan esseet käsittelevät holokaustia. Rajauksen olisi voinut mainita kirjan nimessä tai takakannessa. Kirjan monet mielenkiintoiset avaukset jäävät raapaisuiksi. Esimerkiksi holokaustin ja elokuvien eli todellisuuden ja viihteen suhteen käsittely jää kirjassa muutaman sivun varaan, vaikka aihe välittyy nykyihmisille juuri elokuvien kautta. Vastaavasti Nietzschestä, hänen antikristillisyydestään sekä suhteesta natsismiin olisi voinut kirjoittaa oman esseensä muutaman lauseen sijaan.

Sikäli kun esseet toimivat, ne toistavat ajatuksia, joita on saanut lukea toisaalta, kuten Jonathan Gloverin kirjasta Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria. Kirjan takakannessa piispa Juha Pihkala kutsuu kirjaa profeetalliseksi. En jaa ajatusta, sillä kirjassa pahuus yhdistyy lähinnä holokaustiin, ei oman aikamme synteihin. Tosin ajatteluvastuu jää myös lukijalle. Kun Jokinen kirjoittaa väkivallasta ja kasvottomuudesta, alkaa kuin huomaamatta miettiä internetin kasvotonta kovuutta. Kirjassa on valokuvia Auschwitzista ja kolme esseetä muistamisen ja unohtamisen merkityksestä. Merkillisesti Jokinen ei silti viittaa kertakaan Korinttilaiskirjeen sanoihin ”rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa”.

Toisaalta kirja on onnistunut. Kirjan antia on esimerkiksi sen avaaminen, kuinka holokaustin uhrit, syylliset ja sivulliset käsittelivät kollektiivista traumaa. Juutalaisen filosofin Emmanuel Lévinasin viisauksia poimii mielellään. Samoin saksalaisen filosofin Hannah Arendtin ajatukset tietoisesti valitusta paariasta ja marginaaliin astumisesta puhuttelevat.

Yleisesti voi todeta kirjan onnistuvan siinä, että kirjoittaja kulkee Auschwitziin ja takaisin menettämättä uskoaan. Tämä matka tehdään risti kädessä.

Jokinen yhdistää oikein pahuuden ja vallan, mutta tekee tästä tyypillisen postmodernin ajan johtopäätöksen: valta itsessään on ongelma. Hän tosin perustelee luterilaisesti ”ristin alla kirkko riisutaan kaikesta vallasta, voimasta ja kunniasta”. Silti kuvaus jää vähintään yksipuoleiseksi. Onhan kaikki valta taivaassa ja maan päällä annettu ylösnousseelle Kristukselle, joka on antanut omilleen vallan polkea käärmeitä ja skorpioneja. Jokinen erottaa vallan ja totuuden toisistaan: ”Totuus — ei palvele kenenkään etua eikä ole koskaan minun puolellani”. Korjatkaamme: Jumala, totuudeksi syntynyt, on aina meidän puolellamme – silloinkin kun Hän on meitä vastaan.

Jokinen liittää vallan ja uskonnon toisiinsa ja erottaa kristinuskon molemmista. Uskonnottoman kristinuskon taustalla on ryteikkö protestanttista roomalaiskatolisen luonnollisen teologian kritiikkiä, eksistentialismia sekä Dietrich Bonhoefferin, Karl Barthin ja Albrecht Ritschlin yrityksiä vastata filosofi Immanuel Kantin universaalin ”järkiuskonnon” haasteeseen. Bonhoefferin uskonnoton kristinusko tarkoitti pietismin sisäisyyden, kansankirkon sekä maallisen ja hengellisen erottamisen torjumista maailman keskellä elävässä ”täysi-ikäisessä” uskossa. Jokinen seurannee Bonhoefferia, mutta ilman aiheen avaamista ratkaisu vaikuttaa sanakikkailulta: tehdään uskonnosta kuoppa, minne kaikki ikävä hengellisyys haudataan. Mitä uskonnon ulottuvuuksia – oppia, pyhiä kirjoituksia, rituaaleja, pyhiä paikkoja ja papistoa – tässä muka tahdotaan olla poistamassa?

Kysymys kristinuskon ja väkivallan suhteesta on Jokiselle liian vaikea. Kun katse on Jumalan valtakunnassa ja Kristuksessa, ei kristityn väkivallalle jää mitään sijaa: ”Jeesus nostaa persoonallaan, elämällään ja kuolemallaan niin Raamatun kuin sen lukijankin ylös kaikesta väkivallan käytön oikeutuksesta”. Kun katse on Ukrainassa ja päivän politiikassa, asevarustelu ja ihmisten tappaminen saakin hyväksynnän: ”Ääriliikkeitä ja totaalisia valtakoneistoja on vastustettava ihmisen varjon alla myös sotilaallisesti…”. Vuorisaarnan vaatimus väkivallattomuus on ehdoton, mutta se ”ei sovellu suojattomia vastaan harjoitetun väkivallan torjumiseen”. Viesti on siten ristiriitainen sekä maallisen ja hengellisen todellisuuden toisistaan erottava: ”Sota voi olla väistämätön ja välttämätön, mutta se ei voi olla moraalinen”. Sanat sodan välttämättömyydestä syövät uskottavuutta rauhan ehdottomuudelta.

Vaan hetkinen – eikö tämä kysymys ole liian vaikea kenelle tahansa? Mikäli Jeesuksen sanoja posken kääntämisestä ja vihollisen rakastamisesta sovelletaan kokonaisiin kansoihin ja sotiin, seuraa tästä se, että Ukrainan olisi tullut ja tulisi laskea aseensa ja alistua Venäjän sortotoimille. Kristus kulkee kuitenkin itse edellämme väkivallattoman vastarinnan tietä. Jokinen kirjoittaa:

”Ristin alla ei voi ihannoida ihmisen väkivaltaista pahuutta, vaan pelkästään Jumalan ehdotonta, käsittämätöntä rakkautta. Näin alas Jumala päätti tulla, tämän maailman Auschwitziin. Risti on kuin numerosarja Jumalan iholla. Jumala ei kerran saanut Kainia pysähtymään vihan tieltä edes vakavalla puhuttelulla: ”Jos nostat katseesi…” Risti ei enää kysy ihmiseltä, nostaisitko katseesi maasta; se kohottaa Jumalan ylös kaikkien katsottavaksi.”

TimiKorhonen
Sitoutumaton Mäntsälä

Kristitty, teologian tohtori ja kahden lapsen isä. Kirjoitan blogia:

http://tuhkakeskiviikko.blogspot.com/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu