Onko Iso-Britannia kypsä – hajoamaan?

Parlamentin ja hallituksen välinen taisto, jota tällä hetkellä käydään, toistaa parlamentin alahuoneen ja itsevaltaiseksi pyrkivän kuninkaan taistelua, josta sai alkunsa länsimainen parlamentaarisuus. Mainittu kuninkaan ja alahuoneen välinen taistelu käytiin 1600-luvulla, kun kuninkaalla oli vielä valtaa, ja kamppailu vahvisti alahuoneen itsenäisen lainsäätäjäkamarin aseman vuosisadan loppuun mennessä. Taisteluun myös liittyi sisällissota ja tasavaltakokeilu, ennen kuin päädyttiin monarkiaan, jonka monarkin valtaa parlamentti vähensi kansalaisen vapauden takeeksi kuninkaan tyranniushankkeita vastaan.

Parlamentaarisuus, jonka Englannin konservatiivit hylkäsivät ottaessaan käyttöön kansanäänestykset – parlamentaarisuuteen täysin soveltumattomat toimintatavat, on syytä erottaa parlamentarismista periaatteena tai parlamenttikeskeisyydestä. Nämäkin ovat eläneet briteissä tulkintoina parlamentaarisuudesta (joidenkin Locken oppilaiden piirissä). Poliittisen vapauden perinne on liittynyt eri vivahteineen Iso-Britanniaan huolimatta, ettei ole näyttänyt olevan tarpeen suoajata vapauksia erityissäädöksin, kuten Yhdysvalloissa, jonka järjestelmä syntyi Englannissa käytyjen taistelujen ja ajattelun pohjalta. Poliittiset järjestelyt ovatkin olleet molemmissa maissa erottamattomia epätäydellisesti toteutuneista vallankumouksista ja näiden taisteluista.

Parlamentin puolustautuminen itsevaltiutta vastaan on voinut merktiä maan joutumista sisällissotaan

Parlamentti on hajallaan, koska sen euurimpien puolueiden edustus on supistunut eikä kahden puolueen varaan perustunut järjestelmä enää toimi. Uudet parlamenttivaalitkaan eivät avaa poliittista umpisolmua, johon taistelu EU-eron jyrkempien ja maltillisten kananttajien välillä sekä näiden EU-kannattajien välillä on johtanut. Parlamenttivaalit eivät näytä tuovan ratkaisua, kun tilanne muistuttaa niiden aikojen tilannetta, jolloin kaksipuoluejärjestelmä vakiintui ja parlamenttin asema oli kuninkaanvallan uhkaama, kun itsevaltuiuden kannattajat pyrkivät suitsimaan poliittisesti keskeisen aseman ottaneen parlamentin valtaa.

Brittein saarten sisällissota käytiin viimeksi 1600-luvulla: tämä on merkki englantilaisten eurooppalaisvastaisuuden ja radikaalimpien brittien Eurooppa-mielisyyden syvistä juurista, jotka vaikuttavat vielä nykypäivässäkin. Ne saavat saarelaiset ajamaan jyrkkää, sopimuksetonta eroa EU:sta; tai ajamaan yhteyden säilyttämistä sopimuspohjaisena erona tai hylkäämään koko EU-eron. Viimeisin vaihtoehto vastaa historiassa ranskalaismielisen radikaaliväen kantaa, edellinen eurooppalaismyönteisten liberaalien ja jyrkkä ero vaihtoehdoista on Tory-eliitin perinteinen kanta, jossa väheksytään muiden, paitsi perianglosaksien, ihmisyyttä. Tätä vastakohtaa ja sen ilmentymistä valtiojärjestelmässä ei ole koskaan onnistuneesti ratkaistu.

100-vuotta 1600- luvulla käyty kamppailu oli värikäs eri vaiheineen, ja siihen siis myös sisältyi sisällissota ja tämän lisäksi kolmen valtakunnan välinen sota, siis Englannin, Skotlannin ja Irlannin välinen, sekä lisävaiheena myös kolmen valtakunnan unioni. Kysymys Skotlannin itsenäisyydestä on ajankohtainen kuin jo tuolloin: Skotlannin kannattaa itsenäistyä, jos Iso-Britannian ero EU:sta sopimuksettoman toteutuu tai ylipäätään ero toteutuu. EU-jäsenyys nykyään lieventää Irlannin jakoa Irlannin tasavaltaan ja Iso-Britanniaan kuuluvaan epäitsenäiseen pohjoiseen Irlantiin. EU-jäsenyys on ollut koko ja eritoten pohjoisen Irlannin rauhan tae ja pieni askel Irlannin yhtenäisyyteen itsenäisenä valtiona. Nyt taas ne englantilaiset piirit, jotka ovat aina halunneet Irlannin epäyhtenäisyyttä ja -itsenäisyyttä saavuttavat tavoitteensa sopimuksettoman EU-eron kautta.  Britti-imperiumin perinne näyttää olevan elävää kolmen kuningaskunnan suhteissa, koska englantilaiset esiintyvät vielä herrakansana, jolla on halu ja mahdollisuuskin ainakin yrittää tehdä päätöksiä hyvine tai huonoine seurauksineen toisten kansallisuuksien puolesta.

Kuninkaan ja parlamentin alahuoneen välinen taistelu käytiin 1600-luvulla, kun kuninkaalla oli vielä valtaa, ja kamppailu vahvisti alahuoneen itsenäisen lainsäätäjäkamarin aseman vuosisadan loppuun mennessä. 100-vuotta käytyyn kamppailuun, joka oli värikäs eri vaiheineen, sisältyy myös sisällis-ja kolmen valtakunnan välinen sota, siis Englannin, Skotlannin ja Irlannin sekä kolmen valtakunnan unioni. Iso-Britannia syntyi kuninkaan ja parlamentin kamppailun aikaisissa vallankumouksissa. Perinnöksi jäi huonoksi osoittautunut kompromissi, kirjoitun perustuslain puuttuminen yhdistyneiltä kuningaskunnilta ja Irlannin pääosien, nykyisen Irlannin tasavallan, lähtö, jota pohjusti pitkä vapaustaistelu, ja itsenäisyys tasavaltana.

Puoluejärjestelmän yleiseurooppalainen rapautuminen olosuhdetekijänä parlamentin kriisissä 

Vanhojen valtaosin ratkaisemattomien jännitteiden kiristyminen kieltämättä johtuu Britannian puoluelaitoksen järkkymisestä (jollainen muutoin tapahtuu Ranskassakin). Konservatiiveja repii puolueen oikeistosiiven paluu suurbrittiläisyyteen – tai pitäisikö sanoa suurenglantilaisuuteen, tapaan nähdä oikeistolaisuuden ytimeksi identiteettioikeistolaisuus. EU-vastaisuus on muutoinkin paljolti tätä linjaa. Oikeistolinjaa vierastavat konservatiivit ovat eronneet tai uuden pääministerin erottamia uudeksi riippumattomien ryhmäksi (vaille puoluekoneistoa). Työväenpuoluekaan ei ole ainakaan kokonaisuudessaan EU-eroa vastaan, vaan osin myös sopimuksellisen eron, osin sopimuksettoman puolesta, vaikkakin EU:ssa pysymisen puolestakin osa on. Liberaalidemokraatit lienee EU-mielisin ryhmä. Liberaalidemokraatit voivatkin vahvistua puolueena, joka merkitsisi oikeistaan paluuta aikoihin, jolloin liberaalit olivat konservatiivien päähaastaja, siis 1800-luvum tilanteeaseen.

Kaksipuoluejärjestelmä on ollut alkuaan konservatiivi-ja liberaalipuoleen varassa, tai näitä edeltävästi monarkisti-toryjen ja lievästi antimonarkkisten whigien välillä. Konservatiivien ja liberaalien väliseen kilpailuun perustunut kaksipuoluejärjestelmä ehti sittemmin korvautua konservatiivinen ja työväenpuolueen kilpailuun perustuvalla. Puoluelaitoksen kriisi ja lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan vastakohtaisuus ovat kärjistyneet samaan rahtiin. Eräänlainen pseudoitsevaltius näyttää tarjoutuneen uudelle pääministerille pelinpolitiikan keinoksi.

Omien kotikontujen brittiläinen imperialismi ja sen perintö   

Iso-Britannia syntyi kuninkaan ja parlamentin kamppailun aikaisissa vallankumouksissa. Näistä jäi perinnöksi huonoksi osoittautunut kompromissi, kirjoitun perustuslain puuttuminen yhdistyneiltä kuningaskunnilta ja Irlannin pääosien lähtö tästä valtiosta ja itsenäisyys tasavaltana. Pohjoinen jäi protestanttisen ja monarkkisen/englantimielisen enemmistön voimin Iso-Britanniaan. Nyt vielä Irlannin-kysymys on saanut tällä hetkellä pähkähullun vaikutelman antavan pääministerin ajamaan sopimuksetonta eroa. Irlannin-kysymys ei siis ole vieläkään historiaa.

Irlannissa tasavaltalaisten ja monarkistien taistelu saavutti osassa saarta ratkaisun, osassa ei. Suomessa syntynyt Johan Anders Jägerhorn, myös Suomen itsenäisyyden esitaistelijana tunnettu, jäi yhdeksi Irlannin kansallissankareista mainitussa prosessissa.  Pohjois-Irlannissa tasavaltalainen prosessi jäi pitkälle 1900-luvulle kytemään väsymättömänä terroriin turvautuvana konfliktina, kunnes päästiin viimein rauhansopimukseen. Sopimukseton EU-ero tarjoaa mahdollisuuden romuttaa Irlannin rauhansopimus. Englantilaiset tietoisesti tai tiedostamattaan tuntenevat inhoa Irlannin villi-ihmisiä kohtaan – vieläkin.

Englantilaisen parlamentaarisuuden valuviat

Iso-Britannian parlamentti on Englannin parlamentti täydennettynä muiden brittikansallisuuksien edustajilla. Brittihallitus on kabinettihallitus eikä aidosti parlamentaarinen. Vanhojen alahuoneelle vihamielisten monarkkien haamut näyttävät asettuneet nykyiseen pellen olemuksensa mukaisesti käyttäytyvään pääministeriin. Perustuslakikysymykset ovat olleet valtion historian mittaan alttiina poliittisille kiistoille, koska niitä ei ole ratkaistu millään vakiintuneella tavalla. Ne joudutaan ratkaisemaan tilannekohtaisesti.

1600-luvun yritykset perustaa tasavalta eivät vakiintuneet. Irlannin tasavallan menestys tapahtui vasta 1900-luvun alkupuoliskolla. Skotlannin yritykset perustaa uudelleen oma ranskalaismallinen monarkia epäonnistuivat 1700-luvulla. Tätä historiaa ei tule unohtaa, sillä se eri muotoineen valaisee sitä, miksi nykyisen parlamentin ja hallituksen valtasuhteiden vallitessa on hankalaa tehdä poliittista päätöstä Britannian EU-erosta.

Huolimatta siitä, että Britannia on päässyt ihailtavasti eroon (merentakaisesta) meri-imperiumistaan, jossa alusmaiden ja emämaan välillä vallitsi erilainen oikeusjärjestys alkuaan mm. alusmaiden orjuuksineen ja riistoineen ja emämaan orjuuden kieltoineen, Britannian maaimperiumin (saarten väestöryhmien ja alueiden välisen) osalta ei ollut näin. Myös Englannissa imperialismia sovellettiin – vaikkakaan ei samassa mitassa kuin Itävallan kaksoismonarkiassa ja Venäjän keisarikunnassa – myös oman maan väestöön, mikä on luonut englantilaisten ylemmyydentuntoa ja skotlantilaisten sekä ennen muuta irlantilaisten alemmuudentuntoa tai kapinamieltä. Eurooppalaiset ovat usein olleet kapinamielisten vapaustaistelijoiden liittolaisia ja tukijoita.

Irlantilaisen alistaminen alempina ihmisinä ja väärän katolilaisen kristinuskon tunnustajina ja ei-englanninkielisten väheksyntänä vaikuttavat vieläkin suhteissa Irlantiin ja Skotlantiin. Englannin ja Skotlannin ristiriidat pohjautuvat eroon englantilaisten korkeakirkollisuuden ja skottien matalakirkollisuuden ja ylämaan skottien katolilaisuuden välillä.  EU-kansanäänestys nosti esiin vuosisataiset erot eri etnisten väestöryhmien välillä. Vähemmän eurooppalaiset on nostettu enemmän eurooppalaisia vastaan saarten omassa väestössä. On syntynyt uudestaan vallankumouksellinen tilanne.

Nykyinen perustuslaillinen kriisi nivoutuu monin tavoin iso-Britannian Euroopassa vähän tunnettuun historiaan. Skotlanti menetti 1600-luvun mittaan ranskalaismalliset valtiopäivänsä ja on poliittisesti anglosaksilaistettu 1700-luvun unionipolitiikan surauksena. Osa Irlannista tämän alueen väestön erään osan tahdon vastaisesti on alistettu englantilaisvaltaan. Tämän puolustajia tunnetasolla lienee englantilaisissa ja tuon vallan vastustajia irlantilaisten joukossa. osalla pohjoisirlantilaisia jne.

Sisällissodissa hävinneet eivät ole voitettuja

1600-luvun yritykset perustaa tasavalta eivät vakiintuneet. Irlannin tasavallan menestys tapahtui vasta 1900-luvun alkupuoliskolla. Skotlannin yritykset perustaa uudelleen oma ranskalaismallinen monarkia epäonnistuivat 1700-luvulla. Tätä historiaa ei tule unohtaa, sillä se eri muotoineen valaisee sitä, miksi nykyisen parlamentin ja hallituksen (toimeenpanovallan) valtasuhteiden vallitessa on hankalaa tehdä poliittista päätöstä Britannian EU-erosta.

1700-luvulla oikeusoppineet (joista tärkein oli mm. Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni) alkoivat pitää Iso-Britanniaa vallanjakoon perustuvana järjestelmänä, jollainen se ei ollut. Euroopassa Englannin perustuslaillinen järjestelmä nähtiin ideaalisena eli sellaisena, jossa vallan kolmijako toteutui tasapainoisesti. Näinhän ei ollut tuolloin eikä ole nytkään. Englannissa absoluuttiset monarkistit ja näiden vastustajat tulkitsivat peruslain eri tavoin. Jo Locken mukaan kuninkaan asema oli jäänyt liian vahvaksi, ja nythän lähes nimellisen kuningasvallan aikaan pääministeri on perinyt kuninkaan vahvan aseman.

John Locke oli suositellut parlamentin ja hallitusvallan sellaista suhdetta, että lainsäädäntövaltaa käyttivät parlamentin jäsenet ja että parlamentti myönsi kuninkaalle tietyt etuoikeudet, joita sai käyttää vain hyvään eli lakeja toimeenpantaessa tavalla, joka ei vahingoita lain alaisten, siis kaikkien hallitsijaa myöten, oikeuksia. Muutoin hallitsija sai harkintansa mukaan myös lieventää liian ankaria rangaistuksia armahdusoikeuksillaan. Toimeenpanovalta on siis niillä, joille yhteisö – ylin kaikista – myöntää sen asettaessaan lainsäätäjät. Lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta eivät ole kumoamattomia, koska niiden kumoamisen oikeus on yhteisöllä, tämän enemmistöllä tai itse asiassa jokaisella, joka vetoaa kiistassaan valtion kanssa säädännäisoikeutta korkeampaan luonnolliseen lakiin, jota parlamentin lait vain täydentävät.

Englannin parlamentti ja 1700-luvulla kesken jääneen vallankumouksen jatkuminen

Locke suosittelee tällaista tulkintaa Englannin valtiosäännölle ennen ja jälkeen Mainion vallankumouksen. Locke siis viittaa selvään parlamenttikeskeisyyteen, jota Suomen sosiaalidemokraatit kannattivat 1917 ja jonka Viron itsenäisyysliike myös sikäläiset sosiaalidemokraatit ottivat käyttöön jo ensimmäisen itsenäisyyden aikana. On kuvaavaa, että Locke näki hieman kiusalliseksi sen, että irlantilaiset tasavaltalaiset vetosivat hänen suosittelemaansa kansan ja kansalaisen luovuttamattomaan oikeuteen syöstä vallasta vallanpitäjät, jotka eivät nauttineet hallittujen luottamusta. Englannin Irlantiin asettamat vallanpitäjät eivät tietenkään nauttineet irlantilaisen kansan luottamusta. Irlannissa tasavaltalaisten ja monarkistien taistelu saavutti osassa saarta ratkaisun, osassa ei.

David Hume Esseessään täydellisestä valtiosta puolustaa tavoiteltavana aitoa federalismia ja paluuta Thomas Cromwellin parlamentarismiin kirjoitettuine perustuslakeineen, jossa valtionhoitaja ei ole valtaoikeuksia pikemmin hyvään kuin kansan vahingoksi. Parlamentarismin periaate, jonka presidentti Ståhlberg kannatti, mutta josta jousti Suomen perustuslaissa ja presidentinkaudellaan (ja josta Suomen itsenäisyyden aikana vieraannuttiin vielä enemmän) ei istu samalla tavoin Iso-Britanniassa perinteeseen kuin Suomessa. Parlamentin käytännössä on Englannin vallankumouksien perinne ja yksilöllisten kansalaisten perusvapauksien ja -oikeuksien perinne klassisessa suppeassa merkityksessä ja jo mainittu parlamentarismikin, vaikkakaan niitä ei näytä hyväksytyn juridisesti sitoviksi. Yhdysvalloissa mentiin juridisesti pitemmälle, joskin myöskään sen perustuslaissa parlamentarismi ei vallitse. Itse asiassa Montesquieun paronin oppeja sovellettiin perustuslakiin sitä säädettäessä Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltojen järjestelmän lähtökohtana olivat 1600-luvun englantilaisten vallankumousten tasavaltalaisideat ja Locken kritiikki Englannin perustuslaillista järjestystä kohtaan, mutta myös Irlannin tasavaltalaisten vallankumouksellisten ajatuksissa. Vapaus negatiivisena ja ennen muuta riippumattomuutena, pikemminkin kuin vain estämisen puuttumisena, oli tasavaltalaisten tavoitteina. Klassinen tasavaltalaisuus ja Locken opit sekoittuivat opeissa. Irlantilaiset ovat sinnikkäästi toimien päässet vallankumouksensa tavoitteeseen muualla kuin Irlannin Britanniaan kuuluvilla alueilla. Suomenruotsalainen Johan Anders Jägerhorn, tunnettu Suomen itsenäisyyden esitaistelijana, on vain yksi monista Irlannin kansallissankareista mainitussa prosessissa. Hän otti osaan Napoleonin hankkeeseen ulottaa Ranskan vallankumouksen toteuttama järjestys Irlantiin.

Mannermaisen ja englantilaisen vapausajattelun jyrkkä vastakohtaisuus

Englannin ja Britannian konservatiivit ovat aina vieroksuneet universaalisten oikeuksien ja vapauksien oppia, jonka asiaa Ranskan perinnevallankumoukselliset ovat ajaneet. Englantilaiset vapaudet, joista brittikonservatiivit saarnasivat Napoleonien sotien aikaan, ovat anglosaksista rotuperintöä – eivät siis yleisesti, kaikille kuuluvia perusoikeuksia. Tätä käsitystä puolusti paradoksaalisesti irlantilaistaustainen Edmund Burke. Irlantilaisten oikeuksien tunnetuimpia puolustajia on kirjailijana poliitikkoa tunnetumpi englantilaistausteinen irlantilaistunut Swift, josta tuli tory.

Perinteen kannalta on merkillepantavaa, että tory-perinteen vaikutusta on, kun nykyään puhutaan englantilaisista vapauksista. Vapaudet, jotka EU:ssa ajatellaan universaalisina, perinteisesti ei ajatella Englannissa englantilaisiksi. Näitä ei tule sallia ei-englantilaisille. Kun ihmisoikeuksista ajatellaan näin nykykonservatiivien ja myös englantilaisten työväenpuolueessa, tämä on Tory-perinnettä. Sodat Skotlantia ja Irlantia vastaan ovat olleet anglosaksien, perienglantilaisten, sotaa mannermaalaisia vastaan protestanttisen kristinuskon ja germaanisen rodun puolesta. ”Rotu” ei ollut biologinen, vaan viittasi englantilaistettuun väestöön.

Maaimperialismin perintö ja kansallisvaltion puuttuminen

Kielellisesti englantilaistaminen eteni, joskin muutoin se on jäänyt puolitiehen.  Tästä pitkästä perinteestä ammennetaan EU:n vastaisiin asenteisiin. EU-eropolitiikka useine liioitteluine toimii nimenomaan tunnepolitiikkana, jossa vedotaan Tory-perinteeseen. Tässä ei oli etusijalla monarkkia, vaikkakaan siinä ei hylätty myöskään englantilaisten oikeuksia. Näistä nationalistisesti kavennetuista oikeuksista oli kysymys. Ei-englantilaisten oleskelu Britanniassa luultavasti pohjautuu anglosaksiseen rotutietoisuuteen. Moni englantilainen ei ole vieläkään kypsä eurooppalaiseksi, koska ajattelee ihmisoikeuksien kuuluvan perintönä vain anglosakseille. Skotit, welshiläiset ja irlantilaiset eivät ole englantilaisia, vaan kelttejä, ”puoliranskalaisia.

Pohjois-Irlannissa tasavaltalainen prosessi jäi kytemään väsymättömänä terroriin turvautuvana konfliktina, kunnes päästiin viimein rauhansopimukseen. Sopimukseton EU-ero tarjoaa mahdollisuuden romuttaa Irlannin rauhansopimus. Englantilaiset tietoisesti tai tiedostamattaan tuntenevat inhoa Irlannin villi-ihmisiä kohtaan — vieläkin. Nurkkakuntaisesti ajattelevat englantilaiset viis veisaavat saarten muiden asukkaiden edusta ainakin tunnetasolla.

Englantilaiset, joiden kanssa samaan valtioon skotlantilaiset ja pohjoisirlantilaiset joutuivat, eivät osaa tai eivät tahdo työväenpuolueensakin edustajia myöten ajatella myös skotlantilaisten ja irlantilaisten kansallisia etuja. Englantilaisten vallan- ja sortamishalu ovat elossa ja poliittinen järjestelmä myötäilee liiaksi heitä. Valloittajasaksien ja kelttiläisten valloitettujen ristiriita on vieläkin olemassa joissakin muodoissa. Nykyinen perustuslakikriisi on merkki siitä, että 1600-luvun vallankumousta tulee jatkua. Yhdistyneistä kuningaskunnista ei tullut koskaan kandallisvaltiota. Irlannin tasavalta on kansallisvaltio, jonka kansakuntaan kuuluvista osa on erotettuna yhtenäisestä tasavaltaisesta Irlannista.

 

timoandersson

Olen vuoden 2017-kuntavaaleissa Suomen liberaalisen yhteislistan ehdokas Helsingissä numerolla 1081. Oma facebook- osoitteeni on <a href="http://www.facebook.com/timo.andersson;" title="http://www.facebook.com/timo.andersson;">http://www.facebook.com/timo.andersson;</a> <a href="https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/helsinki/ehdokkaat/23065" title="https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/helsinki/ehdokkaat/23065">https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/helsinki/...</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu