Vladimir Putinin Venäjän identiteettipolitiikka kaunan politiikkaa

Sanana identiteettipolitiikka on uusi, vaikka ilmiönä, johon sana viittaa, se on ikivanha eli tarkoitteesta on puhuttu ennenkin, joskin eri mielessä, esimerkiksi kansallisuusaatteena tai -liikkeenä. Kun tästä puhumme identiteettipolitiikkana, viittaamme siihen vaatimuksena saada julkinen tunnustus kansalliselle yhteisölle tavalla, joka tyydyttää omanarvontuntomme tuon yhteisön jäseninä. Tunnustuksen jääminen saamatta herättää kaunan niitä kohtaan, jotka eivät suostu antamaan vaadittua arvoa.

”Vaikka Putinin kannattajien tuntemukset länsimaiden eliittien ylimielisyydestä ja halveksunnasta olivat sekä ajallisesti että paikallisesti kaukaisia, ne olivat samanlaisia kuin Yhdysvaltojen maalaisväestöön kuuluvien äänestäjien, joista tuntui, että niin rannikkoseudun kaupunkieliitti kuin sen liittolaiset viestintävälineissä vähät välittivät heistä ja heidän ongelmistaan”. (Fukuyama. Identiteetti, s. 25). Donald Trump ja Putin tajuavat kaunan politiikan harjoittajina toisiaan. (sama kuin edellä).

Venäjälle koituva julkinen tunnustus suurvalta-asemastaan toisi iloa Putinille ja häneen Venäjän henkilöitymänä samastuville, mutta Venäjän jääminen tunnustusta vaille johtaa heidän loukatusta ylpeydestä aiheutuvaan kaunaan ja haluun vahingoittaa niitä, joiden syyksi tunnustuksen riisto luetaan — lähinnä länsimaisia venäläisiä ymmärtämättömiä länsimaisia eliittejä.

Suurvaltapolitiikassa Putinilla on mahdottomia tavoitteita — esimerkiksi Venäjän tunnustamien rajojen muuttamisia, mahdottomia kansainvälisen oikeuden nojalla — ja tavoitteissa ilmenneet vastoinkäymiset kääntyvät kaunan politiikaksi.

Identiteetti on sitä, että yksilö pitää itseä niin arvokkaana tai myös etnistä tai kansallista (jälkimmäinen astetta poliittisempaa) ryhmäänsä, että katsoo ne julkisen tunnustuksen arvoiseksi ja vaatii tätä toisilta.

Etnisyys on kieltä korreloiva seikka. Venäjä on vanhastaan imperiumi ja myös kielen yhdistämä yhteisö, joka korreloi venäläistä etnisyyttä, jos kohta imperiumin rajojen sisällä on asunut ja asuu muita etnisiä ryhmiä.

Viittaan tekstin edetessä Fransis Fukuyaman teoksiin, joista viimeisimpään viittaan tekijännimellä teoksen nimellä Identiteetti (Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka), ja vanhempaan teokseen Historian loppu ja viimeinen ihminen tekijän nimellä pelkillä sivunumeroilla.

Teokseen Timothy Snyderin teoksesta Tie epävapauteen (2018) nojaa Ivan Iljihin ja muiden eurasianistien, siis näiden Vladimir Putinin lempiajattelijoiden, elämänkertojen ja ajattelun tarkasteluissani. 

Otan esimerkiksi Aleksei Navalnyin ja Putinin kamppailun ja tarkastelen sitä identiteettipoliittisena kysymyksenä.

Aleksei Navalnyi ja arvokkuus

Muistamme, että Aleksei Navalnyi  joutui oikeusmurhan kohteeksi, kun hänet välittömästi, heti maahan saavuttuaan, saatettiin ”oikeuden” eteen, mutta oikeuskäsittely tuomioineen ei vastannut lainkäytön standardeja. 

Sitä, miksi Putinin hallinto toimii avoimesti vastoin vallanjako-opin ajatusta riippumattomasta tuomiovallasta ja epäilyn oikeuksista, saattaa liittyä hallinnon taustalla olevaan näkemykseen siitä, että tuomiovalta ei ole erllinen poliittisen vallan elimistä, vaan että tämä valtiojohto määrää tuomiot sen mukaisesti, miten se arvioi imperiumin eduksi. Selitys Putinin toiminnalle voidaan saada, jos esitetään uskottava kuvaus  siitä, millainen hänen ja hänen lähipiirinsä ideologia ja filosofia on heidän julkilausumanaan.

Fukuyama kirjoittaa mm. seuraavasti: ”Maidanin kansanliikkeen tekemä arvokkuuden vallankumous perustui länsimyönteisten liberaalien koalitioon, joka halusi Ukrainan liittyvän Euroopan unioniin ja muuttuvan normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.” (Fukuyama, Identiteetti, s. 81)

Tältä puolen Maidanin tapahtumat liittyivät siis yksilön autonomiaa vahvistavaan identiteettipolitiikkaan.

Maidanin vallankumouksen toinen puolen Fukuyama myös mainitsee. Hän viittaa edellä mainitsemiensa liberaalien nationalistisiin liittolaisiin, jotka pyrkivät varjelemaan ukrainalaista kulttuurista identiteettiä. Jälkimmäisiä kiinnosti kansallisen identiteetin kollektiivinen versio. (Fukuyama, Identiteetti, s. 81)

Selvästi sekä Ukrainan Maidanin vallankumoukseen että Valko-Venäjän mielenosoituksiin sisältyy arvokkuuden vallankumous, jolla on kaksi ilmiasua, joista toinen on vaatimus saada yksilöllisesti yhtäläinen ihmisarvo tunnustetuksi, toinen taas tunnustus kansalliselle yhteisölleen; jälkimmäinen tunnustus on kollektiiviseen, edellinen individuaaliseen identiteettiin liittyvä.

Moskovan Venäjän kollektiivinen identiteetti on vastakkain Kiovan rusin (suomalaisittain Kiovan Venäjän) identiteetin kanssa. Kamppalu individuaalisesta arvokkuudesta on lomittain sen kamppailun kanssa, jota käydään kansan kollektiivisesta arvosta toisten kansojen silmissä.

Venäjällä Navalnyi kamppailee oman arvokkuutensa puolesta ja sellaisena on samastuskohde niille, joilta Putin on riistänyt väkivalta- ja nöyryyttämiskoneistoineen yksilölle tämän odottaman arvokkuuden. Tämä on identiteettipoliittinen puoli Navalnyin ja Putinin valtakamppailussa.

Nykyään Valko-Venäjällä on sama vastakkainasettelu. Lukashenka joutuu ajamaan Moskovaan Venäjän asiaa saadakseen Venäjän tuen diktatuurilleen. Hänen hallintoaan vastassa ovat paitsi liberaalit, myös valkovenäläisen nationalismin ajajat.  Valko-Venäjällä Lukashenkan diktatuuri on viemässä maata entistä syvempään riippuvuuteen Putinin Venäjästä.

Valkovenäläinen kansallisuusaate on voimistunut arvokkuuden vallankumouksessa, joka puhkesi sen vuoksi, ettei Lukashenka myönnä vaalitappiotaan.

Valko-Venäjän demokratialiike on lähes yksinomaan kansallisuusaatteellinen, mutta silti poliittista ja liberaalista demokratiaa tavoitteleva. Liikkeeltä puuttuu se paneurooppalainen sävy, jonka näimme Ukrainan arvokkuuden vallankumouksessa.

Venäjän oma tie ja länsi ihanteena

Venäjän poliittinen johto haluaa selvästikin leimata Navalnyin lännen agentiksi ja haluaa esiintyä Venäjän puolustajana lännen mädännäisyyttä vastaan, vedota tähän historian roskatynnyristä etsivälle löytyvään oppiin. Tämän pohjalla on klassisten slavofiilien, ”slaavien ystävien” ajatus Venäjän omasta erityisestä tiestä. Ajatus on vastakkainen zapatnikkien ajatukselle lännenjohtoisesta maailman sivilisaatiosta.

Klassiset slavofiilit eivät kuitenkaan puhuneet lännen mädännäisyydestä eivätkä siis kieltäneet tällä tavoin länttä. He halusivat painottaa Venäjän tien erilaisuutta ja perustella sitä Venäjän erolla länteen, lähinnä kulttuuriskella ja historiallisella erolla. Länttä eivät pitäneet pahana, vaan vain erilaisena katsoen, etteivät lännen periaatteet eivätkä organisaatiomuodot ole siirrettävissä Venäjälle, jonka kansallishenki oli omanlaisensa. (Anneli Aer: Viha-Rakkaussuhde: ”Euroopan ja Venäjän vastakkaisuus” [teoksessa Eurooppalainen ihminen (1994; toimittanut Anssi Halmesvirta) Atena; todellisuutta, ihanteita, pelkoja, s. 185] Heidän ajatteluunsa palaamme vielä.

Slavofilia on venäläis-kansallismielistä, kansallisromanttista ja kosmopoliittistakin (vrt. Johann G. Herder, johon palataan) sekä anarkistista (pikemmmin kuin liberaalista ja edelleen luopumatta monarkismista). Ajatus tai oppi lännen mädännäisyydestä on myöhempi konservatiivinen, vallankumouksen pelon tuoma lisä venäläisyyteen. Valkoisten venäläisten vastavallankumouksellisuus on tullut osaksi putinismia.

Oikeusmurha, jossa Navalnyi lavastettiin syylliseksi rikoksiin, joita hän ei ollut tehnyt, oli nähtävästi myös yritys peittää Vladimir Kalsarin-myrkyttäjän eli Putinin omat toimet, murhayritykset sekä Navalnyitä että muitakin valtaansa taipumattomia kohtaan.

Peitettävä oli se, että Putinin itsensä väkivaltateknikkoineen puuhaamia ovat olleet monet murhayritykset, jotka näyttänevät epäonnistuneen joko uhrien neuvokkuuden, myrkyttäjien toheloinnin tai Putin Kalsarinmyrkyttäjän rajattoman omahyväisyyden vuoksi. 

Onko Putinin ja Navalnyin välillä eroja, jotka eivät hahmotu keskiverto kaduntallaajalle? Mikä muu erottaa Navalnyin Putinista kuin se, että Navalnyi on perinteisempi venäläinen populisti Jeltsinin tavoin? Tämän kysymyksen pohdinnasta voidaan aloittaa Venäjän valtioideologian etsintä.

Venäjän ja Valko-Venäjä — molemmissa kansallisuusaatteelliset haastajat diktatuurille

Navalnyin ja Putinin ristiriita liittyy siihen, että he ovat eri tavoin kansallismielisiä (tai nationalisteja). Heidän ideologinen eronsa muistuttaa Valko-Venäjällä olevaa Lukashenkan ja opposition välistä eroa. Diktaattorin mielestä demokratiaan pyrkivä oppositio edustaa väärää nationalismia.

Valko-Venäjällä ja Venäjällä toimitetaan vaaleja, mutta ne eivät ole silti demokratioita, koska vaalikelpoisuutta valtiojohto on rajoittanut vain diktaattorille lojaaleihin ja viranomaiset valvovat kansalaisoikeuksien käyttöä siten, että tämä poistaa poliittisen vapauden kansalaisilta. Julkinen oppositio puuttuu, joten ainoa todellinen oppositio on salainen ja pääsee julkisuuteen vain rikkoen diktatuurin lakeja. Valta ei voi vaihtua vaaleilla, sillä oppositiomielisten paltaan pääsy niiden avulla on tehty mahdollisimman epätodennäköiseksi (järjestelmä siis vertautuu täysi tuntemiimme entisiin kansandemokratioihin) eli on Orbanin termein illiberaali.

Eurooppalaista identiteettiä on kehittänyt alusta lähtien ei-eurooppalaisen eli barbaarin ja villin olemassaolo. Kartoissa tämä näkyy siitä, että antiikin aikana Kaspianmerta luultiin suuren valtameren osaksi, kun tällaisen ajateltiin erottavan Euroopan Aasiasta. Sitten, kun Kaspianmeri havaittiin sisäjärveksi, Euroopan ja Aasian välille tehtiin lisärajoja. Don-joesta tehtiin rajapyykki keskiajalla. Puola-Liettuan vaikutuspiirissä olleita ukrainalaisia ja valkovenäläisiä pidettiin eurooppalaisina, mutta ei tataarien (itse asiassa mongolien) vaikutuspiirissä olevia venäläisiä ei. Mustanmere ja Donin itäiset alueet nimettiin Tartariana osaksi Aasiaa. Pietari Suuren ajalla ja ansiosta Venäjä vasta hyväksyttiin osaksi Eurooppaa. Uusiksi rajapyykeiksi tulivat Ural-vuoristo ja Kaspianmereen laskeva Ural-joki. 

Uralin ja Ural-joen määrittäminen Euroopan ja Aasian rajapyykiksi erotti Euroopan tataareista. Ei-eurooppalainen, ts. ulkopuolinen ja erilainen Toinen löydettiin Aasiasta samoin kuin samaan aikaan Amerikasta. Eurooppa siis määritellään sen kautta, mitä se ei ole eurooppalaisten mielestä, kuten sellaista, mikä ei ole amerikkalaista tai ei ole aasialaista. (Ari Turunen teoksessa Eurooppalainen ihminen (1994; toimittanut Anssi Halmesvirta) Atena; todellisuutta, ihanteita, pelkoja, ss. 90–91)

Euroopan ja eurooppalaisen ”lännen” identiteettiä on määrittänyt liukuva maantieteellinen raja niihin, jotka eivät kuulu Eurooppaan ja länteen ja jotka siksi ovat eurooppalaisen identiteetin Toiseutta. Vähävenäläiset eli Eurooppaa tai Konstantinopolin asukkaita lähellä olevat nähtiin eurooppalaisina, jollaisia olivat omastakin mielestään ainakin 1000-luvulta alkaen, mutta ei isovenäläisiä, jotka vasta Pietari Suuren aikaa alettiin hyväksyä eurooppalaisiksi. Tätä ennen isovenäläisillä ei ollut edes sanaa eurooppalaisille, vaan he nimittivät kaikkia muukalaisia ”mykiksi. Siitä saakka isovenäläisellä onkin ollut kaksoisidentiteetti, toisaalta venäläinen, moskoviitti, toisaalta eurooppalainen. Näiden välille on jäänyt jännite, jota länteen etäisyyttä ottavat diktatuurit ovat hyödyntäneet.

Liberaalit oppositiomieliset ovat klassisia nationalisteja, diktaattorit populisti-nationalisteja

Nationalistinen oppositio vetoaa maansa historiaan, jossa Valko-Venäjä oli poliittisesti Liettuan suuriruhtinaan maita ja myöhemmin emämaan tavoin Puola-Liettuaa Puolan ollessa valtakunnan keskus. Tässä historiassa Valko-Venäjä ei ole kulttuurisesti Moskovan Venäjää. 

Kansallismielisyyttä ja nationalismia on aiheellista tarkastella eritellysti ja syytä nähdä niissä vivahde-eroja ja pohtia näiden merkitystä. Teesini on, että Putinin nationalismi liittyy ajatukseen imperiumista, joka on siltana lännen ja idän välillä, joka tekee pesäeron sekä slavofiilien että länsimielisten näkemykseen Venäjän tiestä. 

Oikeusvaltion ja liberaalin/poliittisen demokratian hylkääminen on Venäjän erottautumista läntisestä tiestä; itäisestä tiestä erottumista on nojata mongolien valtioviisauteen, tapaan hallita ihmisiä ja kokemukseen konservatiivisen perinnön ajamiseksi sekä Venäjällä että koko maailmassa.

Tätä eurasianismia kenties selventää se, mitä on sanottu Venäjän kansan suhteesta eurooppalaisuuteen ja aasialaisuuteen. Kysymykseen, mikä Venäjä on ja mikä on sen tie, haettujen vastausten joukossa on filosofi Nikolai Berdjajevin ajatuksia herättävä vastaus: ”Venäjän kansa ei ole puhtaasti eurooppalainen eikä aasialainen. Se on kokonainen maanosa, valtava Itä-Länsi, joka yhdistää kaksi maailmaa. Tämän vuoksi venäläisessä sielussa taistelevat aina kaksi perustaa, itäinen ja läntinen”. Sitaatti teoksesta Anneli Aer: Viha-Rakkaussuhde: ”Euroopan ja Venäjän vastakkaisuus” [teoksessa Eurooppalainen ihminen (1994; toimittanut Anssi Halmesvirta) Atena; todellisuutta, ihanteita, pelkoja, s. 183] Itä-Euroopan tasangon ja venäläisen sielun yhteys on läsnä myös Berdjajevin ajattelussa.

Mikä Putinin ideologiassa on Neuvostoliiton aikaa edeltävää?

Väitän, että Putinin ideologia on nimeltään eurasianismi, jonka nimi on johdettu Euraasian kaksoismanteseen nimestä. Ideologian nimi sisältää ajatuksen jostakin, mikä sijaiten  tällä kaksoismantereella ei ole leimallisesti kumpaakaan yhdistäen molemmat mantereet. Historiallisesti mongolien valtakunta oli tällainen Aasian ja Euroopan väestöjä valtaansa, verotusvaltaansa, saattanut voima.

Luonnehtisin eurasianismia siis ideologiaksi kansasta, jonka jäseniä sitoo toisiinsa kulttuurinen kohtaloyhteys kahta manteretta aron ”valtameren” yhdistäminä. Eurasianismi on siis pannationalismia, mutta ei ole kielellistä sellaista, mutta uskonnollinen elementti voi sisältyä siihen. 

Pannationalismissa korostetaan kulttuurisesti (tai usein myös kielellisesti) samanlaisten ihmisten yhteenkuuluvuutta ylitse valtion rajojen. Hallinnollinen (mongolien valtioviisauteen palautuva) ja uskonnollinen (turmeltumaton kristinoppi ja -usko) perinne ovat eurasianismin tavoite, ja sen kannattajat myös uskovat niiden olevan vietävissä myös toisenlaisen hallintoperinteen ja toisenlaisen uskontoperinteen alueelle (mm. länsimaisen ”oikeasta” vieraantuneen).

”Oikea” seksuaalielämän ihanne ja moraali on se, jonka uskotaan saavan  vastakaikua niiltä, jotka elävät esimerkiksi EU:ssa moraalisen rappion oloissa ja uhreina ja jotka pitävät itseään konservatiiveina arvomaailmaltaan.

Kun sitoudutaan kielisukulaisuuden tai pelkän Venäjän kirkon moraaliopin sijasta arvokonservatismiin, joka saa vastakaikua myös muiden fundamentalistikristittyjen tai oikeistoradikaalien piiristä — onnistuttaneen saamaan Venäjällä nationalismina ymmärretty oppi näyttämään sellaisia arvoja sisältäväksi, että tämä ohjaa ulkopuoliset Venäjän pyrkimysten tukijoiksi.

Venäjä antaa vähemmistöksi jääville ”konservatiiveille” mallin, jota seuraten vähemmistö voi säilyä hegemonisena yhteiskunnassa. Nykyinen Venäjä on ”keisarillinen Venäjä” siinä suhteessa, että se pyrkii olemaan entiseen tapaan konservatiivisen maailmankatsomuksen pääpuolustaja maailmassa.

Venäjä on ollut ja on yhäkin kansallisten (tai etnisten) identiteettien luvattu maa. Usein onkin kyselty, onko niiden runsaus katsottava esteenä liberaalin demokratian, kansalaisyhteiskunnan — siis vapauksineen sekä muine oikeuksineen — ja oikeusvaltion kehittymiselle?

Oletettavasti esteenä on pelko etnisten identiteettien tulosta kansalliseksi ja eroon pyrkiväksi kansallisvaltioksi on. Tällainen pelko vallitsi jo keisari-Venäjällä ja vielä Neuvostoliitossa.

Länsimaissa taas on ollut huolta yksilöllisten identiteettien ja jatkuvasti lisääntyvien marginaalissa olevien ryhmien identiteettien kirjosta. 

Jälkimmäinen ilmiö näyttää liittyneen länsimaiden vasemmiston kehitykseen, jossa työväenluokkaa suosiva  perinteisen identiteettipolitiikan on korvannut marginaaliryhmien identiteettejä suosiva identiteettipolitiikka. Tämä on tullut perinteisen liberalismin reviirille.

Suomen kielen kansallisuustermistön hankaluudet 

Suomen kielessä on tavallista erottaa kansallismielisyys, nationalismi ja patriotismi (isänmaallisuus). Niiden erona on se, että kansallismielisyys on kielellis-kulttuurista kiinnittymistä kansakuntaan (pikemminkin -filiaa kuin poliittista). Nationalismi on sitä, että kansallismielisyys tai -tunne liitetään poliittiseen ohjelmaan, jossa valtion rajat ja kansakunnan rajat ovat yhtenevät.

Patriotismi on poliittista, mutta se on kiinnittymistä perustuslakiin, maahan tai maan yhteiskuntajärjestelmään.

Patriotismissa kansalaishyve on avainasemassa eikä sitä sidota mihinkään etniseen taustaan tai etnisesti latautuneeseen kieleen. Nationalismi on kansallishenkistä. Voidaan myös erottaa ylhäältäpäin ja alhaaltapäin rakennetut nationalismit, kansallisvaltioon pyrkivät kansallisuusliikkeet ja valmiin valtion kansallisen yhtenäistämisen liikkeet.

Etnonationalismille sopiva määritelmä voisi olla seuraava. Kysymyksessä on kansallisuusaate, jonka tavoitteena olevassa kansallisvaltiossa kansallisuuden ja kirja- ja yleiskielen malliksi on otettu jokin etninen ryhmä ja tätä korreloiva kieli. Jos kysymyksessä on jo valmis kansallisvaltio, niin sitä hallitsee yksi etninen ryhmä, johon sulautuminen on juridinen ehto kansalaisen poliittisten vapauksien ja oikeuksien saannille. Tässä käsite-viidakossa on syytä erottaa nationalismi ja pannationalismi.

Etnonationalisti käsittää kansan etniseksi ryhmäksi, siis joukoksi ihmisiä, joilla on käsitys tai tarina siitä, mikä on tuonut heidät yhteen sosiaaliseksi, organisoiduksi ryhmäksi, joita yhdistää kieli, uskonto, uskomukset tai perinteet (piirteistä kaikkien ei tarvitse täyttyä, riittää että vain osa). Kansakunta on kansallisvaltion  asemaa tavoitteleva etninen ryhmä.

Suomalaisessa keskustelussa ”kansan” kaksi merkitystä menevät jatkuvasti sekaisin. Kielessämme on yksi sana merkitsemään kansaa kahdessa eri merkityksessä. Aina ei ole selvää, kumpaa puhuja tarkoittaa. Viittaako hän kansaan, johon kuuluvat  vain valtion kansalaisuuden saaneet? Tätä tarkoittamaan muissa, ainakin indoeurooppalaisissa kielissä on varattu oma sana (eng. citizen). Kansallisuutta eli etnistä ryhmää tarkoittamassa on eri sana, joka on people tai lainasana folk tai Volk.

Maahanmuuton myötä Suomessa on herätty kysymään, ollaanko jotain etnistä ryhmää, kun maahamme muuttajatkin kuuluvat kukin omaan etniseen ryhmäänsä. Tähän on historiallinen selitys: Suomi on ollut maastamuuttomaa: täällä on synnytty ja lähdetty sitten elannon vuoksi ulkomaille. Maastamuuttajat ovat lähteneet Venäjälle, Ruotsiin, Australiaan Pohjois-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Heistä on tullut ulkomailla elävä etninen ryhmä, johon kuuluvalla on historiallinen muisto omasta lähtömaastaan.

Toisen maailmansodan jälkeen on alettu ajatella Suomea homogeenisena yhteiskuntana, jolloin vanhat etniset ryhmämme on unohdettu. Saamelaiset, suomenruotsalaiset, tataarit, juutalaiset ja romanit ovat vanhoja etnisiä ryhmiä. Myös valtaväestö suomalaiset ovat unohtaneet olevansa etninen ryhmä.

Kieli korreloi ehkä parhaiten joidenkin yksilön etnisen ryhmän ja uskonto joidenkin toisten yksilöiden tapauksessa. Ruotsi korreloi ruotsalaista etnisyyttä, suomi suomalaisten ja saame saamelaisten. Saamelaiset koostuvat useammasta etnisestä ryhmästä, ainakin kolmesta. Kreikkalaiskatolisuus korreloi ortodoksista karjalaisuutta. Kuten edellä jo muistutin, Suomen ja Viron itämerensuomalaiset murteet ovat korreloineet etnisiä ryhmiä, jotka ovat suurimmaksi osaksi hävinneet.

Esimerkiksi citizen viittaa maaseutuasutuksesta erillisen asutustyypin henkilöön, kaupunkioikeudelliseen subjektiin. Sana saa kansalais-merkityksen, kun se laajennettu koko väestöön. Sanaan ei siksi liity sitä, että henkilö olisi jonkinkielinen tai jotakin etnistä kulttuuria edustava. Suomen kansalaiseen saatetaan assosioida se, että hän on kieleltään tai etnisyydeltään jotakin.

Indoeurooppalaisissa suomen naapurikielissä on — kuten edellä mainitsin — toinen sana, joka viittaa kansallisuuteen: tämä ei vaihtele tai muutu kansalaisuuden mukaan, joka on folk/Volk/people. Suomessa on tosin sana rahvas, joka on jäänyt vain menneisyyttä kuvaavaksi viitaten oikeudettomaan kansaan. 

Kielessä näkyy kansalaisuuden ja kansallisuuden (etnisen ryhmän jäsenyyden) päällekkäisyys ja yhteenkietoutuneisuus, jotka ovat historiallisia. Suomalaisuus on kansallisuutta tai tätä etnisyyttä, joka korreloi suomenkielisyyden tai laajemin niiden murteiden tai kielten kanssa.

Nämä voidaan tunnistaa kuuluviksi  itämerensuomalaisiin kieliin, joissa on yhteinen kantasuomalainen kielikerrostuma sanoja, muotoja jne. Suomalaisten äidinkielet olivat murteita, joiden puhujia pidettiin yhtenä kansallisuutena, kunnes syntyi kirjakieli.

Suomalaisilla on tarkoitettu ennen suomen tai suomensukuisen kielen tai historiallis-kulttuuristen tekijöiden perusteella yhteenkuuluvia ihmisiä siitä riippumatta, ovatko he kansalaisia tai asuvatko he Suomen ulkopuolella. Esimerkiksi oppisanassa ”fenno-ugrilainen” sana fenno viittaa paitsi itämerensuomalaisiin kansoihin, joilla kantasuomi yhteisenä kantakielenä, myös suomenheimoisiin, jotka eivät ole ugrilaisia, kuten unkarilaiset, tai eivät ole samojedeja, jotka kaikki kuuluvat suomalaisten tavoin uralilaiseen kielikuntaan.

Saamelaiset, volgalaiset ja permiläiset ovat laajasti ajatellen suomalaisia. Tämä on pan-suomalaisuutta. Puhun seuraavaksi samantyyppisestä kansallisuuden käsitteestä myös Venäjän kansojen yhteydessä. 

Suuren suomalaisuusliikkeen kansallismielisyyteen, joka ei ollut varsinaista nationalismia, kuului olennaisesti Venäjän ja Siperian suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimus 1800-luvulla. Tämä oli erottamaton osa suomalaisen identiteetin suurta rakennushanketta. Tämän osia olivat Elias Lönnrotin itämerensuomalaisten kansanrunoihin rajoittuva hanke, Snellmanin poliittinen filosofia ja Runebergin ja Topeliuksen ruotsiksi kirjoittama runous.

Samaa hanketta oli myös se, että M. A. Castrén ja muut suomalais-ugrilaisten tutkijat hakivat kulttuurien kentältä valkeita, tutkimattomia läikkiä ja löysivät suomalais-ugrilaisten kansojen perheen.

Liian harvoin muistetaan, että Suomea ja varsinaista Venäjää, Moskovan ympäristön Venäjää, yhdistää yksi huomionarvoinen seikka: molemmat ovat syntyneet alueille, jotka ovat — jos niitä tarkastellaan keskempää Euroopasta — olleet periferiassa. Niitä eurooppalaiset eivät ole tunnustaneet Euroopan osiksi. Vähä-Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat olleet aluetta, joiden avulla Isovenäläiset on kielellisin perustein tunnustettu myös Euroopan venäläisiksi. Nykyisen Suomen alueella Sisä-Suomi oli se osa, joka tai ainakin osa siitä nähtiin petifeeriseksi lapiksi, eri valtioiden väliseksi eränkäyntialueeksi  Nykyisen Suomen alue tuli eurooppalaiseksi tunnustetuksi alueeksi Ruotsin itämaana, itäisenä maakuntana. Tämän asukkaina alueen itämerensuomalaiset (ja saamelaiset) tulivat eurooppalaisiksi erotettuina itäisemmistä ortodoksista uskoa tunnustavista kielisukulaisistaan,  itämerensuomalaisista ja toisista suomalais-ugrilaisista.

Suomalaiset jäivät venäläisten tavoin epäileviksi sen suhteen, kuuluvatko he Eurooppaan. Eteläisemmät lähimmät kielisukulaiset virolaiset olivat tulleet eurooppalaisen feodalismin piiriin 1200-luvulla.  

Ruotsin vallan ajan historiassa se, mitä myöhemmin fennomaanit sanoivat kansaksi, oli rahvasta, kun taas Ruotsin itämaan poliittiset toimijat olivat eliittiä, jotka eivät olleet fennomaanien kansaa. Tällaiseksi he tulivat vasta, kun Suomi muodostui poliittiseksi kokonaisuudeksi. Viron saksalaiset moisioherrat eivät sen sijaan koskaan pitäneet itseään virolaisina. Venäjällä näyttää tapahtuneen sama kuin Suomessa: yläluokat omaksuivat venäläisen identiteetin.

Siellä, missä eliitti omaksui kansan identiteetin, kansa alkoi ajatella kuin eliitti, siis Suomessa ja Venäjällä, jossa kyseessä oli venäläisen kansallisuuden identiteetti, ei muiden kansallisuuksien, joita Venäjällä piisasi.

Kansallisen kollektiivisen identiteetin luominen

Kansallisen identiteetin luomiseen on neljä tapaa. Yksi paljon käytetty tapa on siirtää väestöä poliittisen rajan yli, minkä voi ainakin kolmella tavalla, siirtämällä väestöä uudelle alueelle, häätämällä toinen väestö pois ja tappamalla (etninen puhdistus) — yhdistämällä kaikki kolme tapaa. (Fukuyama, Identiteetti, s. 171)

Toinen tapa muodostaa kansakunta on siirtää rajoja niin, että ne sopivat yhteen kielellisten ja kulttuuristen väestöjen kanssa. (Fukuyama, Identiteetti, s. 172)

Pohjois-Amerikassa ja Australiassa on käytetty ensin mainittua kolonialistista tapaa. Siirtolaiset ovat tuoneet mukanaan kielensä ja kulttuurinsa ja mukauttaneet etnisen identiteettinsä uuteen luonnonympäristöön. Tätä tapaa Venäjä on käyttänyt ainakin Siperian laajojen maa-alueiden osalta. 

Toisena tapana mainittu, rajojen siirtäminen siten, että rajat vastaavat sen väestön asuma-aluetta, joka puhuu valtiossa käytössä olevaa kieltä tai toisiaan riittävän läheisiä murteita tai muita kulttuuripiirteitä, esimerkiksi uskontoa, on ollut eurooppalainen tapa, ollut myös suomalainen tapa.

Kolmas tapa on assimiloida vähemmistössä olevat väestöt vallitsevan etnisen ja kielellisen ryhmän kulttuuriin. Monikielinen Ranska muutettiin kahdessa sadassa vuodessa yksikieliseksi. (Fukuyama, Identiteetti, s. 172) Tätä tapaa on noudatettu myös suomessa, kun murteet on korvattu kirjakieleen pohjautuvalla yleissuomella tai ruotsilla. Useita kirjakieliä olisi voitu sallia ja olla sulattamatta murteita yleiskieleen. 

Assimiloimalla Pohjois-Venäjän väestön eri etnisiä ryhmiä on sulautettu venäläisiin, joiden kieleen alueen eri kansat vaihtoivat omat kielensä ja joiden uskontoon ne myös vaihtoivat oman uskontonsa. Venäjällä on myös vahva valtiollinen perinne yrittää estää uusien kansakuntien synty siten, että jonkin kansallisen ihmisryhmän annetaan erottaa alueensa valtakunnasta. Viro ja Suomi ovat näin eronneet, Karjala yrittänyt eri tavoin ja nykyisin Ukraina välttää liittolaissuhdetta Venäjään ja Valko-Venäjäkin lienee itsenäistymisen tiellä. 

Neljäs tapa on uudistaa kansallista identiteettiä niin, että se sopii kyseessä olevan yhteiskunnan olemassa oleviin ominaispiirteisiin. (Fukuyama, Identiteetti, s. 172) Tämä soveltuu etnisesti monimuotoisiin laaja-asujaimistoisiin maihin. Samalla sallitaan monet kielet niin kielisukulaisten kuin senkin väestön kielet, jotka eivät ole kielisukua, jos kohta tarvitaan jokin kieli toimimaan erikielisiä yhdistävänä ei-äidinkielenä. 

Nationalistien suurimpia erehdyksiä on ajatella, että kansakunnat ovat olleet muuttumattomia, vaan kauttaaltaan sosiaalisesti rakentuneita. Kansakuntien luojat voivat tarkoitushakuisesti muokata identiteettejä siten, että ne sopivat ihmisten luonteenpiirteisiin ja tapoihin. Tämä tarkoittaa sitä, että jollakin alueella etnisesti monimuotoinen väestö voidaan sisällyttää sellaisenaan uuteen kansakuntaan (Intia on tästä oivallinen esimerkki, Fukuyaman myös antama. (Sama teos kuin edellä).

Intian malli eri etnisten identiteettien tunnustamisesta ja sisällyttämisestä alakansallisuuksina samaan yläkansallisuuteen mallina Suomelle tai Venäjälle

Intian, maailman suurimpana liberaalisena demokratiana tunnettu valtio, on tullut mainituksi nationalismeineen, mikä avaa mielenkiintoisen näkökulman Venäjään ja Suomeen (tai Valko-Venäjään ja Ukrainaan). Kansalliselta identiteetiltään Intia sisältää hyvin laajan etnisten ryhmien kirjon, joilla on yhteinen identiteetti. Suomelle olisi voinut rakentaa yleisidentiteetti. 

Kysymykseen olisi tullut kansallinen  identiteetti, johon sisällytettäisiin kielellisesti ja historiallisesti yhteen kuuluvat itämerensuomalaiset ja  suomalais-ugrilaiset saamelaiset. Intialaisen nationalismin mallin mukaiseen suomalaiseen kansalliseen identiteettiin sisällytettäisiin myös 

Suomen ja Viron historialliset saksalaiset, ruotsalaiset ja itäslaavit jne. siis kieleltään indoeurooppalaiset, sivistyksellisten ja poliittisten historiallisten yhteyksien vuoksi. Intiassakin indoeurooppalaiset ja dravidat on pyritty mahduttamaan saman kollektiivi-identiteetin piiriin. Ajatuksena on, ettei väestöjä pyritä sulattamaan. Ihmisten annetaan julkisesti tunnustaa toistensa etniset identiteetit. 

Venäjälle olisi voitu (ja voitaisiin vieläkin) rakentaa kollektiivinen identiteetti hyväksymällä kansakuntaan erityispiirteineen sekä itäslaavit että itämerensuomalaiset, suomensukuiset permi- ja volgalaiset sekä turkinsukuiset. Myös Suomen väestössä on näitä kaikkia. Mitään ns. luonnollista väestöllistä rajaa ei ole ollutkaan Suomen ja Venäjän välillä. Raja on ollut sopimuksellinen. Identiteettipolitiikan näkökulmasta raja on tunnustuksellinen. Kollektiivisten identiteettien kattavuus on olla miten laajaa tahansa, sillä ne ovat tunnustuksellisiä eikä kriteerin, jolla yhdistetään ihmiset tunnustettuun identiteettiin, tarvitse kaikissa yksittäistapauksissa samoja.

Pan-kansallisuusaatteesta

Pannationalismeille on keskeistä ajatus siitä, että kansallisuuden rajat määrittävät valtion rajat, mutta että kansallisuutta määrittää henkilön kuuluminen saman kielikunnan kielten puhujiin (panslavismi, skandinavismi, pan-(itämeren) suomalaisuus (virolaiset, suomalaiset, karjalaiset yms.) pan-suomalais-ugrilaisuus (edellä mainitut ja unkarilaiset, fennosskandian saamelaiset sekä Venäjän suomalais-ugrilaiset), pan-uralilaiset (em. ja samojedit), pan-turkkilaiset (turkin sukuisten kielten puhujat, kuten tataarit) ja pan-tureeniset eli pan-altailaiset (kaikki pan-uralilaiset sekä lisäksi mongolit, korealaiset, (Kiinan) manchu-tunguusit, japanilaiset). Perineinen venäisten ja toisten slaavien panslavismi on pannationalismia.

Kieli- ja kansatieteellinen tutkimus oli tärkeää mm. fennomaaneille, joilla oli eri käsitys siitä, ketkä kansaan kuuluivat, sen mukaan, olivatko he ruotsin- tai suomenkielisiä. Ruotsinkielisten mukaan kansakunta oli kuin metsä, joka koostui erilaisista puista (alkuaan eri kansallistaustaisista väestöistä kielineen ja etnisyyksineen) (Z. Topelius). Fennomaanihistorioitsija Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen rajasi pois muut kuin suomenkieliset kansasta, jonka hän laski turaanilaisiin kansoihin näiden kielikuntaan kuuluvine kielineen Ural-Altai- yhteyden vuoksi.

Väinö Voijonma oli sosiaalidemokraatti ja nationalisti erityispiirteenään Suu-Suomi- ajattelu, jonka perusteli luonnonmaantitellisenä ”luonto-Suomena”. Hän hahmotteli Suur-Suomea, joka ulottui Ruotsin Länsi-Pohjaan, Norjan Ruijaan ja itärajan takaniselle Inkerinmaalle sekä Itä-Karjalassa Jäämeren rannikolle. Näin laajalle alueelle Suomi ei voinut laajentua rauhanomaisesti. Voijonmaa edellytti laajenemiselta rauhanomaisuutta.  Hänen ansiotaan lienee se, että Tarton rauhansopimuksessa Suomi sai Petsamon. 

Nationalistiselta näkökannalta suomalaisuus on Suomea laajempi, kun se rajoituu etnis-maantieteellisesti lännessä Pohjanmereen, pohjoisessa Jäämereen käsittäen Suomenlahden molemmat rannat, ulottuen etelässä Väinäjokeen (Daugavajokeen) ja idässä Vienanmereen, Itä-Karjalaan ja Inkerinmaahan. Tämä alue on fennobaltokarjala.

Venäjä eroaa Suomesta, ettei Venäjälle voida osoittaa vastaavanlaisia luonnollisia rajoja. Venäisyyteen yhtenä ulottuvuutena liittyvä slaavilaisuus on piirre, jonka kansallisromantiikan aikana ajateltiin yhdistävän venäläiset slaavilaiskansoihin, kuten itämerensuomalaisuus on piirre, jonka ajateltiin yhdistävän suomalaiset itämerensuomalaiskansoihin; samoin suomalais-ugrilaisuuden ajateltiin kytkevän suomalaiset ugrilaisiin, eritoten unkarilaisiin, jopa turaanisiin (Aasian kansoihin Aralin seudun ympärillä) kansoihin.

Myös sanaa Suur-Suomi on käytetty analogisesti pangermanistien Suur-Saksalle, joka ajateltiin kaikki germaanit, siis saksankieliset ja muut saksalaisten kielisukulaiset käsittäväksi valtioksi. Pangermanismi ja panslavismi ovat samantapaisia kansallismielisyyden tai kansallisuusaatteen laajennuksia.

On aiheellista ottaa huomioon yllä mainitut kielelliset ja maantieteelliset huomiot. Kun siis alamme pohtia sitä, millaisia nationalisteja Putin tai Navalnyi on, syytä on yrittää muistaa, että nationalismi on poliittista pelkän kansallismielisyyden sijaan ja että se voi olla kiihkeämpää tai vähemmän kiihkeää.

Nationalismin pohjana oleva kansallisuusidentiteetti voi määrittyä eksklusiivisemmin, jättää kansaan lukematta useammin kuin lukea; tai inklusiivisemmin. Se siis voi sisällyttää itseensä etnistä moninaisuutta sitä enemmän, mitä selvemmin on panidentiteetin luonteinen.

Mitä edellytetää ideologialta, joka voisi sekä yhdistää Venäjää ja tehdä siitä laajentamiskelpoisen?

Edellä oleva kuvaus pannationalismista on siis omiaan täsmentämään ymmärrystä siitä, millaista ja miten laaja-alaista tai väljää tulee olla nationalismin, jotta se on sopiva yhdistämään Venäjän etnisesti erilaiset osat. Etninen moninaisuus on ollut Venäjän imperiumin peruspiire, jonka myös Neuvostoliitto peri samoin kuin kysymyksen siitä, mistä voi saada ideologinen kitti sitomaan erilaiset etnisyydet toisiinsa. 

Kielelliset pannationalismit eivät voi yhdistää Putinin Venäjää, koska kaikki eivät ole kielellisesti, saati yksikielisesti venäläisiä, eivätkä myöskään monet itäslaavit pidä itseään venäläisinä. Nationalismia ei voida perustaa pelkästään uskontoon.

Tarvitaan siis valtiolle ideologia, joka ei riipu pelkästään kielestä, kieli- tai uskontokunnasta. Venäjä on ennenkin tarvinnut ideologian, johon on kytketty etnisesti monimuotoista väkeä toisiinsa yhdistämään.

Toinen vaihtoehto on, että maata yhdistää yksi henkilö, mutta perinteisesti yhdistäjä on ollut monarkki, jonka rooliin ainakaan Putin ei käy. Navalnyissä nähtäneen ehkä enemmän monarkin piirteitä. Tuskin hänkään sopii.

Venäjälle etsitään siis nationalismin tarpeisiin identiteettiä, jonka tulee kattaa mahdollisimman suuren kirjon eri etnisiä tai kansallisia ryhmiä. Tavoitellaan venäläisyyttä sielun tilana tai arvomaailmana, joka ylittää ahtaammin määritellyt kansojen rajat. 

Venäläinen euraasialaisuus, jota Putinin ideologiset kannattajat julistavat, on yhteydessä edellä mainittuun turaanisuuden ideologiaan, koska he selittävät Moskovan olevan mongolivaltakunnan perillinen eli historiallisesti oikeutettu hallitsemaan turaanisia kansoja. Moskovalaiset 1500-1600- luvuilla olivat (jolleivat olleet uskonnollisesti) ainakin kulttuurisesti osa altalaista kansaperhettä. Länsi-ja keski-Eurooppaan nähden Putin taas esiintyy kristillisen maailman edustajana. Hän katsoo Euroopan olevan kristillisen maailman rappeutunut osa. Tästä rappiosta vain Venäjä on säästynyt. 

Putinin ja hänelle mieluisten venäläisten periaatteellisesti vastustamaa paneurooppalaisuutta edustaa EU, jonka vastaista kulttuurisotaa Putin lietsoo.  Tämä taistelu ”oikean” kristinuskon puolesta on linjassa keisarivenäläisen perinteen kanssa. Se saanee vastakaikua EU:n joiltakin kansalaisilta. 

Näin ollen Putinin pro-konservatismi, joka on euraasialaisuutta, on luontevinta ymmärtää pannationalismin muodoksi, joka pyrkii kokoamaan saman sateenvarjon alle muita pan-liikkeitä hierarkisesti alisteisiksi hyväksymättä sitä, että ne ovat itsenäisiä tai että ne politisoidaan. Pan-euraasialaisuus asettaa pan-kansallisuuteen perustuvat rajat Venäjän valtiolle. 

Venäjä esitetään valtioksi, joka voi yhdistää Euroopan ja Aasian mantereet saman valtiojohdon alle, koska Venäjän sivilisaatio on ainoa eurooppalais-aasialainen sivilisaatio.

Suomalaisesta näkökulmasta tämä on mielenkiintoista, koska me olemme kerran kuuluneet samaan sivilisaatioon Venäjän kansojen kanssa. Venäjän johto katsonee, että sillä on oikeus pitää Suomea oman sivilisaation etupiiriin kuuluvana tai tähän jo historian perusteella kuuluvana. 

Miten aatehistoria auttaa ymmärtämään Venäjän laajentumishalua?

Meitä tulisi siis kiinnostaa Venäjän nykyisten pyrkimysten aatehistorialliset juuret. Ymmärrämme, miksi Putinin ja Navalnyin ristiriita on niin jyrkkä kuin se on. 

Aleksei Navalnyi on vangittu ja hänet on teljetty  pahamaineiseen vankilaan, jossa hänen terveytensä on vakavasti uhattuna ja hän on vaarassa kuolla. 

Aleksei Navalnyin vapauttamisen vaatimukset mielenosoituksineen ovat eliitin kannalta huolestuttava merkki kansalaisyhteiskunnasta.  Eliitin asemaa pönkittävä Venäjän valtio on — kuten on sille tavallista — on vastannut väkivaltaisesti loukaten kansalaisten oikeutta elämään ja terveyteen ja niin ikään kokoontumisvapautta.

Jos Valtio on reagoinut väkivaltaisesti pelotellakseen ihmiset passiivisiksi, niin tämä ei onnistunut: aktivoituneet kansalaiset eivät alistuneet brutaalin väkivallan edessä. He uhmaavat vallanpitäjiä itsestään piittaamatta, kun menevät kadulle. He joutuvat tekemään henkilökohtaisia uhrauksia oman ja kaikille kansalaisille yleisen sanan- ja kokoontumisvapauden hyväksi. Näiden vuoksi uhraudutaan oman arvokkuuden säilyttämiseksi. 

Siksi on selvää, että Navalnyi on piikki Putinin ja Venäjän asemastaan huolissaan olevan muun eliitin lihassa, koska juuri hän oli organisoinut ansiokkaasti Venäjän oppositiota toimimaan siinä määrin parlamentaarisesti oppositiona, kuin tällainen toiminta on Venäjän kaltaisessa maassa mahdollista. Nyt organisaatio oli toimivana kaduilla ja auttoi kansaa ylläpitämään sille kuuluvaa kokoontumisvapautta.

Siitä riippumatta, miten arvioimmekin Navalnyin politiikkaa, tuskin voidaan kiistää sitä, että hän on ansioitunut demokratian puolustaja. Navalnyi on nauttinut ihmisten osoittamasta suosiosta sekä Venäjällä että lännessä. On outoa, ettei vallanpitäjille näytä tarjoutuvan enää muuta keinoa hillitä ihmisten ryhtymistä aktiivisesti ja kulkisesti oppositioon kuin yrittää saada väestön passiivisena pysynyt osa uskomaan valheita oppositiosta. 

Eurooppalaisten vakava huoli venäläisten terveydestä ja hengestä ulkovaltojen yritetään nimenomaan puuttumisyritykseksi Venäjän sisäisiin asioihin. Yritetään herättää epäluuloja länttä kohtaan. Näiden herättäminen tulee ymmärrettäväksi, kun mieleen palautetaan länneen kohdistuneen epäluuloisuuden pitkä aatehistoria.

Viranomaisten toimintatavasta on myös pääteltävä, että heidän käsityksensä mukaan Venäjän valtiolle ei kuulu kansalaistensa elämästä, terveydestä ja vapaudesta huolehtiminen. Myös tämä käsitys on ymmärrettävä Venäjän valtion erikoisen ja poikkeuksellisen historian pohjalta. Venäjän valtion oma ymmärrys itsestään on erilainen kuin länsimaisen. Venäjän valtio on tunnustuksellinen ja sitoutunut ajamaan arvoja, jotka kuuluvat sen agendalle riippumatta siitä, yhtyykö kansa niihin. Valtiolla on siis oikeutus sotia myös  omia kansalaisiaan vastaan. Sillä on oikeus sotia heitä vastaan, kuten jokaista vastaan, joka asettuu sen edistettäväksi yleismaailmallisesti tarkoitettuja arvoja vastaan. Nämä arvot ovat olleet myös ylimaallisia ja oikeauskoisen kirkon ihmisille välittämiä. 

Aavistamme kehityksen, että Venäjän linja on toimenpiteineen Venäjän kansalaisten elämälle ja terveydelle vahingollinen, jopa tappava, aggressiivinen ja valtiojohdon linja länttä kohtaan sanallisesti aggressiivinen, päivä päivältä entistä aggressiivisempi. Tämän kehittyksen näimme jo ennen, kuin korona vei huomiomme. 

Alkuna Venäjän edellä kuvatuille tapahtumille Navalnyi haastoi Vladimir Kalsarinmyrkyttäjän. Hänet oppositiojohtajan kuuluukin, jotta Venäjälle saataisiin ratkaisu maalle vaaralliseen, ehkä kohtalokkaaseenkin vallanvaihto-ongelmaan. 

Ei ole mitenkään odotusten vastaista, joskin hyvin valitettavaa, että juuri Venäjä on vaihtanut kurssinsa kohti autoritaarista valtiota ainakaan siinä määrin kuin se, että vakiintuneissa demokratioissa on alettu pyrkiä pois demokraattisesta hallinnosta. Näin ei ole tapahtunut vain  Unkarissa, vaan että tähän vihjaavia piirteitä ilmeni sekä Yhdysvalloissa Donald Trumpin aikana että Britanniassa EU:sta eroamisen yhteydessä. (Fukuyama, Identiteetti, s. 11) 

Liberaaleissa demokratioissa ei ole ratkaistu thymoksen ongelmaa, josta on kaksi versiota. Toinen liittyy isothymiaan, jossa edellytetään kaikkien arvokkuuden yhtäläinen tunnustaminen. Tätä ei ole vieläkään annettu sellaisille, jotka ovat olleet marginaalisessa asemassa. (Fukuyama, Identiteetti, s. 13) Thymos-ongelman toinen versio liittyy megalothymiaan. Tämä on halua saada julkinen tunnustus omasta ylivertaisuudesta niiltä, joiden halutaan antavan tunnustus. Tämän tunnustuksen etsijöille ei riitä tunnustus siitä, että heidän tasavertaisuutensa julkisesti tunnustetaan. (Fukuyama, Identiteetti, s. 13) Jälkimmäinen on se ongelma, jonka autoritaariset johtajat haluavat ratkaista. He pyrkivät tyydyttämään niiden tarpeet, jotka haluavat olla ylivertaisiksi tunnustettuja. Esimerkiksi Donald Trumpiin toiveensa asettaneet valkoisen ylivallan havittelijat ovat heitä. 

Hegelin filosofian kannalta historian tavoite on maailmanlaajuisesti tunnustetuksi tuleminen siten, että aivan jokaisen arvon tunnustaminen vaaditaan. Tämän tavoitteen sijaan on yritetty tarjota muita osittaisia tunnustamisen muotoja, jotka ovat kansallisuuteen, uskontoon, lahkoon, rotuun, etnisyyteen tai sukupuoleen tai siihen, että jotkut tunnustetaan muita ylivertaisemmiksi. Näille on yhteistä se, ettei kaikkien ihmisten arvoa enää tunnusteta. Liberaali demokratia on vaarassa, jollei keksitä keinoja antaa tunnustus ihmisille siten, ettei kukaan missään jää yhtäläistä tunnustamistaan vaille.( Fukuyama, Identiteetti, s. 16) Liberaalin demokratian menestys tai jopa säilyminen riippuu siitä, että tämä hanke onnistuu. b

Venäjä — järjestelmä ilman menetelmää siirtää tauhanomaisesti valta Putinin seuraajalle

Putinin järjestelmän ongelmana on se, ettei valta vaihdu millään normaalilla tavalla. Putin vastustaa kaikin mahdollisin keinoin yrityksiä luoda vallan vaihtamisen järjestelmä. Valtion elinaika on sama kuin kuolevaisen johtajansa Putinin elinpäivät. Hän ei halua ratkaisua tai pysty sitä tarjoamaan tähän ongelmaan. Kun hänen päivänsä päättyvät, Venäjän valtio on vailla johtajaa ja ihmiset ovat valtion armoilla, mikäli he on vielä  hengissä tai vapaana. 

Alaksei Navalnyi säilytti henkensä, kun hänet yritettiin murhata myrkyllä, tai toheloimalla säästettiin, jotta hän päätyi epäterveelliseen vankilaan ja kuolemanvaaraan. Hänet valittiin varoittavaksi tai pelottavaksi esimerkiksi siitä, mitä seuraa siitä, ettei kansalainen ole sokeasti kuuliainen Putinin mielivallalle.

Myös lännelle oli viesti, nimittäin se, että Venäjä voi käyttää vastustajiaan vastaan kotimaassa ja ulkomailla myrkkyä, jonka pitäisi olla kielletty.

Muiden maiden sopimat kiellot eivät koske Kalsarinmyrkyttäjää. Tämä tukee Valko-Venäjän presidentti Lukashenkaa hirmuhallintoineen ja hankkeineen murhata niin pajon opposition jäseniä kuin voi koti- ja ulkomailla.

Muistettaneen myös, ettei Valko-Venäjä piittaa mitään ilmailun kansainvälisistä säädöksistä, vaan rikkoo niitä, kun valtio vangitsee  hirmuvaltaisen valtiojohdon arvostelijoita. Valko-Venäjän toiveen mukaisesti maan oppositioon kuuluva on taas murhattu Kiovassa. Venäjä tukee Valko-Venäjän tällaista toimintaa, koska se sitoo tätä tukea antaessaan Valko-Venäjän diktaattoreineen riippuvaksi Kalsarinmyrkyttäjä-Putinista.

Miksi Venäjän toiminta on tällaista?Venäjän valtiojohto halunnee Venäjänkin kuuluvan Euroopan oikeusyhteisöön, mutta — mikä edellisen kanssa täysin ristiriidassa — myös Venäjän myös rikkovan oikeusyhteisön periaatteita aina, kun se sopii valtiojohdolle.

Jos tästä Venäjälle huomautetaan, niin muistutus saa Venäjän johdon raivoihinsa. Tämä on esimerkki siitä, mitä sanon Putinin kaunan politiikaksi.

Kauna kohdistuu kaikkiin, jotka eivät halua myöntää Venäjän valtiolle etuoikeutettua asemaa maailman valtioiden joukossa. Tämä kaunainen ajattelu ja toiminta käyvät esimerkeiksi Putinin johdolla kehitetystä uudesta identiteettipolitiikasta. 

Vladimir Putinin puuhevosleikki

Putinin johtamalla Venäjällä on menossa politiikka, johon kuuluu oman kansan pelottelu lännen uhalla ja läntisen kultuutin turmelevalla vaikutuksella venäläisiin, mutta myös länsimaalaisiin. Venäjän  kutsumukseksi nähdään oman kansan ja ihmiskunnan pelastaminen läntiseltä turmelukselta. Tällainen käsitys politiikasta on voimakkaasti moralisoiva.

Tällä muukalaisvihamielisellä politiikalla on historiallista taustaa. Venäläisyyteen on liittynyt nurkkakuntaisuus ja epäluulo kaikkea omalle perinteelle vierasta kohtaan siitä asti, kun Moskova oli vielä tuppukylä Volgalla. Tällaiseen perivenäläiseen asenteeseen liittyy eletty kokemus siitä, että ympärillä elävät ovat vihamielisiä ja että heitä vastaan on hyvä suojautua fyysisesti ja henkisesti.

Tämä on Venäjän ikuisuuspolitiikkaa,  johon palataan aina, kun vallitsee kriisitunnelma. Venäjän valtiolaivan ikuisuuspolitiikka sai uutta tuulta purjeisiinsa, heti, kun Donald Trump astui isoine egoineen maailmanpolitiikan avaralle näyttämölle.

Trumpilla oli tuomisinaan lännessä muotiin tuleva uusi oikeistopopulismi uusine innovaatioineen, joihin kuului uusi identiteettipolitiikka, joka oli sukua Venäjän perinteiselle tavalla rakentaa kollektiivista identiteettiä. Jotkut piirteet Trumpin identiteettipolitiikasta ainakin näyttivät siltä, että ne lienee omaksuttu Venäjän perinteisestä identiteetillä politikoinnista tai tämän siitä versiosta, jona ne esiintyivät Neuvostoliitossa.

Aleksei Navalnyin ympärilleen kokoama Putinin diktatuuria kyseenalaistava uusi liike on joutunut ankarien ja raakojen tukahduttamistoimien kohteeksi. Ne ovat ikään kuin kaunan purkauksia ja kuin niiden kohteena olisivat Venäjän viholliset, jollaisiksi Navalnyi halutaan kannattajineen leimata, ja esittää heidät vieraan vallan edustajina. Navalnyin kohtelu näyttää olevan tarkoituksellisesti länttä pöyristyttävää.  Ja pöyristyttävää Venäjän kansalaisten kokema kohtelu on ollutkin.

Venäjän probagandassa omien kansalaisten törkeä kohtelu on yritetty naamioida oikeutetuksi esittämällä länsi Venäjälle vihamielisenä. Nuo kaltoin kohdellut kansalaiset yritetään leimata lännen puolesta toimiviksi.

Venäjän passiiviset kansalaiset halutaan kääntää tällä tavoin lännen ja länsimaalaisuuden vastaisiksi. Disinformaatiota Venäjä kohdistaa myös keski- ja länsieurooppalaisiin, ja näin hajottaa EU:n yhteisrintamaa ja saada käännetyksi eurooppalaiset toisiaan vastaan. Tätä tapahtui eritoten 2014 ja Ukrainan ja Krimin kriisien aikaan.

Jos Venäjä pyrkii tällä kaikella lisäämään sodan uhkaa Euroopassa, niin Putin kähipiireineen selvästikin pyrkii lietsomaan pelkoa niissä, joilla on taipumus säikkyä lähes kaikkea, mikä liikkuu. Tällaiset eivät paljoa pelottelua tarvitse ollakseen valmiita myöntymään mihin hyvänsä, jota Venäjä sattuu tahtomaan.

On selvää, että Putin haluaa taas saada oman maansa opposition näyttämään länsimaiden Troijan puuhevoselta, joka on salaa tuotu Venäjälle ja johon on piilotettu sellaista, mikä on ihmisten moraalille turmiollista. 

Perinteisesti ymmärretty venäläinen identiteettipolitiikka

Venäjän identiteettipolitiikka — josta tätä nimeä ei ole käytetty — on liittynyt ”venäläiseen maailmaan”, joka on nähty ”moraalisesti parempana, täydellisempänä ja moraalisesti korkeampana kuin siihen verrattavat rappiolle päässeet sivilisaatiot. Venäjän paremmuus ja jumalallisuus on vertailullista, joten länsi on Venäjän nähden huonommuutta, epätäydellisyyttä ja suoranaista rappiollisuutta, jopa saatanallisuutta. Venäjä on ”moraalin viimeinen turvasatama” niille, jotka kokevat olevansa länsimaalaisen moraalisesti turmelevan liberalismin uhkaamia; keisari-Venäjän aikaan ”turvasatama” oli niille, jotka tunsivat olevan länsimaisen vallankumouksellisuuden tai syntisyyden uhkaamia. Neuvostoliitossa uhkaajana oli länsimainen kapitalismi.

Nykyvenäläistä kansallista identiteettiä Venäjän hallituspiirit ovat pyrkineet pitkään ja pyrkivät yhä muokkaamaan Venäjän valkoisen poliittisen perinteen mukaiseksi.

Venäläisiin halutaan iskostaa huoli lännestä tulevasta uhasta samoin kuin heihin 1800-luvulta 1900-luvun alkuun asti iskostettiin huoli siitä, miten vallankumouksellisuus yleensä ja eritoten bolsevismi ihmiskunnalle vaarallisina virtaavat länsimaista pyhälle Venäjälle. Turmion välittäjiksi tuolloin nähtiin länsimaisesti turmeltuneet juutalaiset ja muut länteen tähyävät, lähinnä Venäjän valtakunnan vähemmistökansallisuudet.

Liberalismi on perinteisesti Venäjällä nähty uhkana ja tienraivaajana seuraaja-aatteille, jotka murentavat Venäjän ja venäläisten kansallisen identiteetin.

Liberalismi on samastettu Venäjällä lännettäjiin eli zapatnikkeihin, jotka lännen kritiikittömässä ihailussaan ovat itäinen ilmiö. On syytä huomata, että myös slavofiilit olivat liberaali suuntaus yleensä ottaen, joskin sävyltään anarkistinen; tosin Mihail Bakunin tapainen lännettäjä on anarkismissaan heitä tunnetumpi.

Perinteinen oikealle, monarkismiin kallistunut venäläisyysaate tai -liike oli kulttuurikonservatiivinen ja -pessimistinen ja muistutti nationalismin kansalliskiihkoista ääripäätä ja oli proto-fasistinen.Voitaneen sanoa: samanhenkinen oikeistopopulististen kansalliskiihkoisten nykyvirtauksien, Suomessa perussuomalaisten veljesaatteineen, kanssa.

Putin on meidän päiviemme tsaari — Moskovan ”tsaari”, vaikka pitääkin itseään nykyhetken Vladimir Suurena (so. Wolodymyr I:nä, Kiovan suuriruhtinas). Hän on pyrkinyt kaikin tavoin siihen, että muissa ihmisissä hetäisi hänestä mielikuva uutena Moskovan tsaarina. Putin on pyrkinyt tekemään suosituksi kertomusta ikuisesta Venäjästä, jonka vaiheisiin myös Neuvostoliiton aika voidaan luontavasti sulattaa.

Osat neuvostohistoriasta (suuri isänmaallinen sota) on ollut Venäjää tukevaa, vaikkakin varjopuolta on ollut terrori tosikristillisyyttä vastaan, joksi terroriksi pyritään kaikki terrori näkemään. Terrori siis nähdään länsimaiden etua palvelleena.

Putin vetoaa käyttämine symboleineen valtansa oikeutuksena perinteisiin, joita hän puolustaa lännen turmelusta vastaan — Moskovan perinteisiin. Näihin kuului puolustaa venäläistä identiteettiä. Tämä on luontevaa nähdä slaavilaisten, suomalais-ugrilaisten ja turkinsukuisten, altailaisten, heimoidentiteetit ylittäväksi kehittyneemmäksi identiteetiksi, siis euraasialaiseksi identiteetiksi.

Tätä oli kehitelty Moskovan valtioidentiteettinä, joka on suuresti velkaa mongoleille. Neuvostoliiton hajotessa syntyneen identiteettityhjiön Putin siis haluaa täytettävän uudella euraasilaisella identiteetillä, jonka taloudellista puolta vahvistavaksi on luotu euraasian talousliitto.

Tämän laajentaminen kuuluu Venäjän ulkopoliittiseen agendaan. Venäjän antibolsevistista valkoista identiteettiä, johon ei alkuaan kuulunut euraasialaisajattelu, edustaa oikeistohegeliläinen filosofi Ivan Iljin.

Wolodymyriin ripustautuminen on Putinin agendassa vain pelkkää kulttuurista ryöstöä Kiovalta, sellaisen viemistä, joka ei kuulu Moskovan Venäjän perinteeseen, vähintäänkin kulttuurista varkautta Ukrainalta. Euraasialaisuuden kanssa Kiovan muinaisitäslaavilaisella ruhtinaskunnalla ei ole juuri tekemistä, kuten ei minkään muunkaan, joka on yhteydessä itä-Roomaan tai myöhempään Bysanttiin.

Aleksei Navalnyi ei ole vastakkainen sille perinteelle, johon Putin kuuluu tietäen tai tietämättään. Hän myös pyrkii vetoamaan puheillaan ja teoillaan venäliseen kansallistunteeseen.

Vlarimir Putinin suhde historialliseen fasismiin

Siitä voimme olla varmoja, että Putin on fasisti — Ivan Iljinin ajattelun elvyttäjä, tämän ajattelun Moskovan kristillisenä perintönä ja 1800-luvun eurasianalismia ideologisoivien tukija.

Ivan Iljin oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteen ja 1900-luvun alkupuolen merkittävä poliitikko, joka ei uskonut länsimaisen demokratian ja oikeusvaltioajattelun pystyvän haastamaan bolsevismia.

Ivan Iljin, bolsevismin vastaisten Venäjän valkoisten hegeliläinen filosofi, on kokenut Venäjällä uuden renessanssin, koska hän on Putinin suosikkeja. Fukuyaman hegeliläisyys on vasemmistolaista, koska hän korvaa demokratialla Hegelin monarkin, jonka aseman perusteleminen Hegelin filosofialla oli oikeistohegeliläisten mieleen. (vrt. Lauri Kallio, Maailmanhenki Pohjolassa, s. 95). Iljin halusi taas hylätä oikeusvaltion ja demokratian torjuakseen diktatuurilla bolsevismin uhan, jota vastaan demokratia oli liian voimaton. Fukuyama katsoo Hegelin historianfilosofiaa seuraten, että historia ei pääty demokratiaan, vaan loppuu siinä merkityksessä, että talouden ja politiikan yhtäläisesti toteutuva vapauden järjestelmä (demokratia) todentuu, jolloin ne, jotka eivät yhdy tähän järjestelmään, joutuvat perustelemaan eriävän mielipiteensä. Poikkeukset rajoittuvat vain osaan maailmasta.

Ivan Iljin suosittaa sitä, että Venäjä osoittaa koko ihmiskunnalle tien vähintäänkin autoritaariselle järjestelmälle, joka sisältää hänen mielestään vähemmän ristiriitoja kuin lännen demokraattinen järjestelmä, joka luhistuu ristiriitoihin. Bolsevismin lyöminen edellyttää liberaalin demokratian kukistamista. Tämän järjestelmä ei ole enää kyllin kestävä ”kulttuurimarxismin” paineessa, kuten populisti-oikeistolaiset sanoisivat. Demokratia saa historian tuomion yleismaailmallisesti. 

Edellä mainitsemastani venäläisestä oikeistohegeliläisestä filosofista tuli bolsevikkien vastaisten valkoisten pääideologi ja joka myös tunsi vetoa romanialaiseen fasismiin. Hän pani toisessa maailmansodassa toivonsa Mussoliniin ja Adolf Hitleriin ja myöhemmin vastusti syntymässä ollutta EU:ta. Ajatuksineen Venäjän ihmiskunnan toivona Iljin valaa venäläisten uskoa siitä, että Venäjä ottaa johtoonsa koko ihmiskunnan johtaen maailman parempaan huomiseen.

Putinin suosiman ajattelun airueet olivat joko julki- tai proto-fasisteja. En siis käytä fasismi-sanaa leimasimena, vaan kirjaimellisessa merkityksessä (Ivan Iljin tai Duginin fasistisesta eurasianismista).

Navalnyi on nationalisti — olematta fasisti. Täysin länsimainen poliitikko tuskin pystyisi haastamaan ideologisesti Vladimir Putinin vallan. Putin on sellaisen Venäjän presidentti, jonka ulkopolitiikka on kaunan politiikkaa. Kaunan politiikka on laji politiikasta, jota on alettu sanoa identiteettipolitiikaksi. 

Identiteettipolitiikalla, jota aina ennenkin on harjoitettu, vaikkakaan ei koskaan nykyisessä mittakaavassa, haetaan hyvitystä omanarvontuntoa järkyttävään pettymykseen. Kysymyksessä voi olla yksilön tai — kuten Venäjän tapauksessa — yhteisön eli ryhmän omanarvontunto. 

Identiteettipolitiikka klassisine ja modernine muotoineen

Yksilö säilyttää arvokkuutensa, kun hän tyydyttää omanarvontuntonsa. Jos omien halujen tyydyttämistä ei voida yhdistää oman arvokkuuden säilyttämisen kanssa, niin haluja lykätään tuonnemmaksi joudutaan jättämään tyydyttämättä kokonaan. Arvokkuuden ajatuksesta on klassinen ja moderni muotonsa. Molemmista on sekä individualistinen (modernina arvokkuus on universaalinen) että kollektivistinen muotonsa (modernina arvokkuus liittyy omaan kansa- tai uskontokuntaan).

Klassinen, platoninen muoto, on ajatuksessa, että järkevän ja haluavan osan lisäksi on thymos-osa, kiihkeys, joka luonnehtii aristokraatteja kunniantuntoineen. Kiihkeydestä (thymos) saa julkisen tunnustuksen, vain sellainen, joka kuuluu vartijaluokkaan.

Moderni muoto arvokkuudesta on taas 1500-luvun uskonpuhdistuksesta, Lutherin luomana, ilmaantunut. Sen mukaan ajatellaan, että ihmisen ulkoisesti näkyvän puolen lisäksi on sisäinen ihminen, toisenlainen kuin tuo ulkoinen, sisäinen minuus, jonka omanarvontunto kaipaa julkista tunnustusta. Modernista muodosta on — kuten edellä todettiin — yksilöllinen ja yhteisöllinen muunnelmansa.

Johann Gottlieb Herder, modernin nationalismin perustaja, kehitti yhteisöllisen muunnelmansa julkisen tunnustuksen ja arvokkuuden opista. Hän kehitti kansallisen identiteetin opin, jonka mukaan yhteisöt, joihin synnymme, ovat kulttuurisesti toisiinsa verrattuina ainutlaatuisia, mutta silti ne ovat yhdenvertaisia toistensa kanssa jäsenineen, jotka ovat yhdenvertaisia toisten yhteisöjen kanssa. Kieli on ilmaus yhteisön ainutlaatuisuudesta.

Jean-Jacques Rousseau kehitti ajatusta toisten ihmisten julkista tunnustusta tarvitsevasta omanarvontuntoisesta sisäisestä minuudesta ihmisarvokkuuden pohjana ja pakopaikkana elämänkolhuista ja yhteisön vieroksunnasta. Tästä käsityksestä kehittyi ihmisoikeuksien julistusten universaali arvokkuuskäsitys Immananuel Kantin filosofiassa.

Rousseau keskustelee jalosta villistä, joka kokee vapautensa puolustamisen vaivan arvoiseksi. Tämän kokemus edellyttää ymmärrystä olla kuulumatta ihmislajiin, jonka itsetyytyväisyys perustuu vain toisten mielipiteeseen, ja perustaa onnellisuus heistä riippumattomaan mielipiteeseen itsestään. Rousseau toteaakin:”Siinä onkin kaikkien näiden erojen (so. eriarvoisuuden) todellinen syy: villi elää itsessään, sosiaalinen ihminen elää aina itsensä ulkopuolella, vain toisten mielipiteissä, jolloin ainoastaan heidän arvionsa pystyvät nostattamaan hänessä olemassaolon tunteen”. (Rousseau, Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, 1782/2006, s. 106) Jalo villeys on siis ihmisen kyky elää siten, että olemassaolon tunteen hänessä nostattavat omat arviot itsestä. Rousseaun mukaan jalous on mennyttä, kun kyselemme vain toisiltamme, mitä itse olemme, uskatatamatta kysyä sitä itseltämme. Emme siis osaa kääntyä sisäisen minuutemme puoleen, vaan kiinnymme vain omaan minuutemme ulkokuoreen kunnianhimoinemme.

Rousseau kuvailee despotismia eli hirmuvaltaa epäjärjestyksestä ja mullistusten keskeltä päätään esiin nostavaksi ja lain sekä kansan maahan tallovaksi. Kun despotismi on vallassa, tavat ja hyveet lakkaavat, ei ole enää lakeja eikä johtajia, vaan tyranneja, voimme lisätä, sellaisia kuin Putin.

Kaikki palautuu vain vahvimman lakiin ja luonnontilaan, erilaiseen kuin se luonnollinen luonnontila, josta Rousseau lähti liikkeelle. Despootti hallitsee rajattomalla vallalla ja vain niin kauan kuin hän on vahvin, ei pitempään eikä lyhempään. Hän ei voi myöskään valittaa väkivallasta, kun hänet on kerran syösty vallasta. (Rousseau, sama teos kuin edellä,  s. 104)

Ihmisoikeusopit toivat liitännäisenään universaaliseksi käsitetyn arvokkuuden, jonka kunnioitus nähtiin perustaksi  ihmisoikeuksien kunnioitukselle. Tätä seurasi, että arvokkuuden oikeudesta, oikeudesta tyydyttää omanarvontunne, tyydyttää se yhtäläisesti ja universaalisti, tuli perustavin ihmisoikeus. Tämä on saanut ilmauksensa mm. Saksan perustuslaissa. Tämän yksilöllisyyttä painottavan näkemyksen rinnalle kehittyi myös yhteisöjen pyrkimys tulla julkisen tunnustuksen subjektiksi ja tavoitella toisten yhteisöjen ja yksilöiden julkista tunnustusta.

Ranskan vallankumouksessa sai alkunsa ekspressiivisen individualismin identiteettipolitiikka, vaikka tätä termiä ei siitä käytetty. Kaikkia ihmisiä, ihmisiä universaalisti pidettiin vapaina ja keskenään tasavertaisina ja vapautta koskevan tasavertaisuuden tarvitsijoina.

Poliittisilta instituutioilta alettiin entistä enemmän vaatia, että ne pyrkivät säilyttämään tasavertaisesti vapautta, jotta tämä sovitettaisiin yhteen sosiaalisen elämän tarpeen kanssa. Yksilöllisen autonomian vaaliminen ja saattaminen valtion suojeluun tuli päähankkeeksi.

Kun varhaisempi protestanttinen ajatus ihmisen arvokkuudesta perustui ihmisen oletettuun moraaliseen kykyyn uskoa jumalalliseen lakiin armoineen ja moraaliseen kykyyn valita tuon lain alaisuus, moderni arvokkuuden ajatus taas perustui ajatukseen abstrakeista säännöistä ja moraaliseen kykyyn valita ne ja toimia niiden mukaisesti.

Kristillinen käsitys positiivisesta vapaudesta eli se, että vapautta on kyky moraalisiin valintoihin ja itsehallinta itsevalitun jumalallisen lain ja armon mukaisesti, on taustalla laajemmaksi ymmärretylle modernille positiiviselle vapaudelle. Itsehallinta sekulaarin järjen mukaan ja sen mukaisesti myönnetty osallistuminen ja osuus valtiollisen vallan organisointiin sisäkohtaisen minuuden arvoa ilmaisevasti. Tämä oppi sai muotonsa Immanuel Kantin praktisessa filosofiassa.

Jean-Jacques Rousseau oli kiinnittänyt huomion itsellään olevaan tunnerunsauteen, jota yhteiskunta tukahdutti, ja siihen, ettei kysymys ollut vain autonomian vaalinnasta ja varmistamisesta. Se on sisäinen luonto ja sisäinen ääni, jotka ulkoiset mukauttamispaineet tai itsensä välineellistämiset voivat tuhota. Se, minkä kristityt näkivät synnin tyyssijana, siis sisu tai sisäinen minuus kääntyi Rousseaun filosofiassa päälaelleen: sisäinen minuus tuli arvostuksen kohteeksi, ainakin potentiaalisesti hyväksi.

Moderni käsitys identiteetistä tärkeimpine osatekijöineen

Modernissa identiteettikäsityksessä yhdistyy yhdistyy kolme erilaista ilmiötä. Näistä vanhimpana on persoonallisuuden-piirre, jonka mukaista on tavoitella toisten tunnustamaksi tulemista. Se esiintyy jo Platonilla Valtiossa ihannekaupungin vartijaluokan jäsenen, miehen tai naisen, sielun korostuneena osana ja piirteenä, thymoksena. Platon ei pitänyt sitä universaalina, vaan luokkahyveenä. Toisena osana identiteetissä on ajatus sisäisen ja ulkoisen minuuden erillisyydestä ja sisäisen minuuden suurempi arvo. (vrt. Fukuyama, Identiteetti, s. 57)

Rousseau näkee sisäisen minuuden  jokaisen ihmisen ”paikaksi”, johon voi paeta vihamielistä sosiaalista elämää. Kant ja Hegel yhdistivät ihmisarvon ihmisen kykyyn tehdä moraalisia valintoja sillä erolla, että Kantille valinta on kykynä seurata abstraktia järkeä, siis ajattelun pikemminkin kuin toiminnan piirissä. Hegelille moraalisen valinnan kyky liittyy toimijuuden tunnustamiseen, joka on ihmisen olemisen perusehto. (vrt. Identiteetti, s. 59) Hegel katsoo, että hän konkretisoi Kantin.

Kansallinen identiteetti sai huonon leiman, kun se yhdistyi etniseen ajatteluun ja tätä kautta osaksi etnonationalismia. Tässä määrättyyn etniseen ihmisryhmään kuuluminen oli ryhmään kuulumattomia syrjivää. Tällainen nationalismi on poissullevaa, toisin kuin Esimerkiksi Herderillä, joka piti rotua epärelevanttina ihmisissä ja katsoi kaikkien ihmisten ansaitsevan arvokkuutensa tunnustamisen oman yhteisönsä ainutlaatuisuuden vuoksi.

1800-luvun suomalais-nationalistit olivat tätä herderiläistä tyyppiä. Etnonationalistisen identiteetin korostamiseen liittynyt ongelma ei siten piillyt kansallisessa identiteetissä, vaan siinä, että tämä on yhdistelty kiinteästi ahdasmielisyyteen, kansalliskiihkoisaan suvaitsemattomuuteen ja aggressioon.

Etnonationalistinen tapa yhdistää omaan kansakuntaan kuulumattomien sorto omaan kansalliseen/etniseen identiteettiin on etnonationalismin ongelmana — ei kansallinen identiteetti, joka voidaan yhdistää liberaaleihin ja demokraattisiin arvoihin ja yhteiseen ainekseen, jonka yhteinen kokemus suo erilaisille ihmisille. On siis olemassa kansallisen identiteetin tulkinta, joka sopii yhteen omanarvontunnon liberaalin version kanssa. (Fukuyama, s. 159)

Putin on vain esimerkki tällaisesta kaunaa hyödyntävästä johtajasta, jollainen oli myös Donald Trump ja Suomessa perussuomalaiset poliitikot, jotka haikailevat johtajan asemaa.

Nöyryytetyksi koettu ryhmä vetoaa enemmän tunteisiin kuin järkeen. Kaunan politiikan ymmärtämiseksi on tehtävä oletus ihmismielen osasta, joka ei riipu järkevyydestä tai haluista, vaan voi olla ristiriidassa molempien kanssa. Halujen hillintään voi johtaa riippumatta järjen mielipiteestä, siis itsenäisesti toimiva tunteista koostuva osa.

Platon erottelee sielussa kolmannen osan, thymoksen tai thymoottisen osan sielun järkevän ja tahtovan osan lisäksi. Thymos — Platon-suomennoksissa kiihkeys — on kaunaa tai ylpeyttä. Kauna koetaan loukatusta ylpeydestä ja ylpeys siitä, että annetaan toivottu tunnustus. Thymos on aristokraattien ja soturien sielussa hallitseva osa, jonka kanssa halujen tai järjen on syytä liittoutua voidakseen vaikuttaa.

Platonin kaupunkivaltiossa vartijoiden sielu on tällainen, koska he ovat valtion suojelijoina. Thymoksen kaksi lajia on yhtäläisen, siis vähintään yhtä paljon tunnustuksen eli isothymoksen tai ylemmäksi arvoltaan tunnustuksen eli megalothymoksen hakua.

EU:n yhteisidentiteetin puute — sen ilmeinen heikkous Putinin hyötykäyttöön

Putinin Venäjän valtiojohto on erittäin tietoinen siitä EU:n ongelmasta, että eurooppalaisilta puuttuu kollektiivinen identiteetti. Venäjän hallinto olettaa, että Venäjän kansalaisilla on tuo kollektiivinen identiteetti, joka EU:ta puuttuu. 

EU:ssa kollektiivinen identiteetti on omanlaisensa jokaisessa jäsenmaassa, minkä vuoksi Venäjän on mahdollista saada aikaan eurooppalaisten välistä eripuraisuutta pelkän identiteettipolitiikan pohjalta.

”Ihannetapauksessa EU:n tulisi luoda yksittäinen kansalaisuus, jonka vaatimusten olisi perustuttava liberaalin demokratian perusperiaatteisiin ja joka ylittäisi kansalaisuutta koskevat kansalliset lait”, toteaa Fukuyama EU:sta. EU:n ongelmaksi hän näkee EU:n kansalaisilta puuttuvan tunnustuksellisen kansalaisuuden. (Fukuyama, Identiteetti, s. 199). 

Tällainen tunnustuksellinen EU-kansallisuus ei saisi rajautua yhteen kieliperheeseen: germaaniseen, tämän osana olevaan skandinaaviseen, erilliseen romaaniseen, slaavilaiseen, suomalais-ugrilaiseen (unkariin, viroon, suomeen), suomalaiseen (suomi, viro), kelttiläiseen (Irlannin iiri). Parhaiten saavitettava voisi olla patrioottinen identiteetti, jonka pohjana olisi sitoituminen perustuslakiin perusoikeksineen, demokratiaan ja oikeusvaltiokäsityksineen.

Identiteettipolitiikassa on kaksi lajia, kummatkin ovat saaneet alkunsa Ranskan vallankumouksessa, jolloin niistä kumpaakaan ei vielä sanottu identiteettipolitiikaksi. Niitä erotti se, että toisen version mukaan julkista tunnustusta vaadittiin yksilön arvolle, toisen mukaan yhteisön arvolle. (Fukuyama, Identiteetti, s. 73) 

Se identiteettipolitiikan versio, jossa tunnustusta vaadittiin yksilön arvolle, on kirjattu liberaaliin perustuslakiin eri maissa, ja tunnustus annetaan yksilöille, jotka ovat syntyessään vapaita ainakin siten, että heillä on vapauden tarve yhtäläisesti ja että he ovat tässä suhteessa tasavertaisia. Yhteiskunnan instituutioiden tuli mahdollistaa kaikille tuo vapaus säilyttäen sitä mahdollisimman paljon ja siinä määrin kuin se oli yhdistettävissä yhteiskuntaelämän muiden tarpeiden kanssa. Yksilön autonomian turvaaminen tuli osaksi instituutioita. (Fukuyama, Identiteetti, s. 74)

EU:ssa näyttää sitoudutun individuaaliseen identiteettipolitiikkaan, jonka mukaan yksilöille EU:n kansalaisuuteen kuuluvana tunnustetaan yhtäläinen arvonsa. Pulmana on se, ettei EU:n kansalaisilla ole yhteistä eu-kansallisuutta, jonka he jakaisivat eurooppalaisina, ts. riippumattomina omasta eurooppalaisesta kieliperheestään.

Ekspressiivisen individualismin malli on seuraavanlainen. Perustuslait laadittiin  siten, että ihmiset katsottiin poikkeuksellisiksi olemassa olevien olioiden joukossa. Heille oli annettu syntyessään enemmän arvoa kuin muille elämän muodoille, koska heidän arvonsa on sisäistä ja se vahvistetaan arvokkuuden heille antaen.

Alkuaan arvo ajateltiin Jumalalta saaduksi, mutta myöhemmin se korvattiin sekulaarilla arvolla, joka perustui kykyyn tehdä moraalisia valintoja nojautuen järjen abstrakteihin sääntöihin. Jälkimmäinen oli Immanuel Kantin muotoilu arvokkuudelle, jonka tunnustamiseen jokaisella on oikeus. Tämä on idealistisen filosofian mukainen muotoilu. Tämä sisältää painotuksen, jonka mukaan oikeus saada ihmisarvon mukainen tunnustus on hierarkkisesti ylin oikeusnormi. (Fukuysma, Identiteetti, s. 75)

Tälle vaihtoehtoinen muotoilu on sisältynyt empiristiseen perinteeseen, Hobbesin ja Locken, jotka eivät painottaneet metafyysistä vapaata tahtoa. He — anglosaksisen ja -amerkkalaisen tradition ajattelijat — edellyttivät vain kykyä seurata omaa haluaan, milloin sitä ei ole estetty, jolloin tahto on ensimmäinen halu harkinnan jälkeen tai vain voimakkain eri haluista eli voittoisin halu. Tämän periaatteen mukaisissa perustuslaeissa ei ole viittaamista ihmisen arvokkuuteen. Sen sijaan yksilöitä pidetään tasavertaisina heidän vapaudessaan, siis silloin, kun heitä ei rajoiteta toimiessaan halunsa mukaan. Kaksi hieman erilaista tapaa ajatella autonomiasta johtavat silti samaan hallinnolliseen tapaan asennoitua yksilöihin. (Fukuyama, Identiteetti, s. 75) 

Yksilöllisen autonomian kaksi versiota ovat silti erilaisia, koska ne tähtäävät eri päämääriin. Toinen on poliittisen osallistumisen autonomiaa, toinen versio taas tähtää muuhunkin, siis itsessä piilevään tunteiden runsauteen, jota yhteiskunta tukahdutti, siis sisäiseen minuuteen. Kun tätä ei unohdeta, todetaan, että meillä on voimakas ihanne, jolla on moraalinen merkitys sille, millainen yhteys itse kullakin on itseensä. Sisäinen luonto on aina vaarassa kadota ulkoisten mukaitumis-paineiden vuoksi. (Fukuyama, Identiteetti, s. 76)

Kristinuskossa sisäinen minuus nähtiin vielä vain synnin tyyssijaksi, mutta Rousseau alkoi pitää sisäistä minuutta ainakin potentiaalisesti hyvänä. Hän ei liitä ihmisen vapautta pelkästään moraalisääntöjen hyväksymiseen (siten kuin Immanuel Kant), vaan myös sisäiseen minuuden tunteiden ilmaisemiseen. Individualismi on siis ekspressiivistä. Tämä laajentaa yksilön autonomian vaikutusalan paljon laajemmaksi kuin se ajateltiin, kun laadittiin perustuslaki. Laajeneeko moraalinen valinta itse moraalilain valitsemiseen? Kieli yhteisesti ymmärrettyine merkityksineen ja muu sosiaaliselle elämälle välttämätön yhteinen kulttuuri vaaditaan, jotta yksilöiden yhteistoiminta tulee mahdolliseksi. Valinnan laajentuminen sisäisen minuuden suuntaan luo jännitteen yksilön autonomian ja toimivan sosiaalisen elämän välille. (Fukuyama, Identiteetti, s. 77)

1800-luvulla identiteettipolitiikka haarautuu kahtia siten, että osa keskittyy hyväksymään yksilölliset oikeudet ja näiden ohessa uudet liberaalit yhteiskunnat, joissa on tarjona laajeneva yksilöiden autonomia. Osa identiteettipolitiikasta keskittyy kollektiiviseen identiteettiin, joka ilmenee kansallisuusaatteena eli nationalismina tai politisoituna uskontona. 

Ranskan vallankumouksessa varhaisvaiheessa samat ihmiset saattoivat ajaa ja yleensä ajoivat kahta aatetta, pyrkivät saamaan julkisen tunnustuksen oikeuksien universaalisuudelle, mutta myös pyrkivät suojelemaan ulkopuolisia vastaan ranskalaisuutta eli ranskalaisten yhteisöä. Tähän mm. Napoleon pyrki luomalla Euroopan muista osista Ranskan vasallivaltioita. (Fukuyama, Identiteetti, s. 80)  

Napoleonin hanketta muodostaa vasallivaltioita muistuttaa Putinin nykyinen pyrkimys suojata Venäjän kollektiivista identiteettiä siten, että Venäjän naapurivaltiot, kuten Valko-Venäjä ja Ukraina, yritetään tehdä Venäjästä poliittisesti riippuvaisiksi. 

Arvokkuuden vallankumoukset

Fukuyama kirjoittaa mm. seuraavasti: ”Maidanin kansanliikkeen tekemä arvokkuuden vallankumous perustui länsimyönteisten liberaalien koalitioon, joka halusi Ukrainan liittyvän Euroopan unioniin ja muuttuvan normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.” Tältä puolen Maidanin tapahtumat liittyivät siis yksilön autonomiaa vahvistavaan identiteettipolitiikkaan. Maidanin vallankumouksen toinen puolen Fukuyama myös mainitsee. Hän viittaa edellä mainitsemiensa liberaalien nationalistisiin liittolaisiin, jotka pyrkivät varjelemaan ukrainalaista kulttuurista identiteettiä. Jälkimmäisiä kiinnosti kansallisen identiteetin kollektiivinen versio. (Fukuyama, Identiteetti, s. 81)

Tämän puolustajat ovat jyrkästi vastakkain Putinin Venäjän pyrkimysten kanssa, mutta heidän käsityksensä ukrainalaisten identiteetistä on analoginen sille identiteetille, jota Putin edistää Venäjän tapauksessa. Moskovan Venäjän identiteetti on vastakkain Kiovan rusin (suomalaisittain Moskovan Venäjän) identiteetin kanssa. Nykyään Valko-Venäjällä on sama vastakkainasettelu. Lukashenka joutuu ajamaan Moskovaan Venäjän asiaa saadakseen Venäjän tuen diktatuurilleen. Hänen hallintoaan vastassa ovat paitsi liberaalit, myös valkovenäläisen nationalismin ajajat.  Valko-Venäjällä Lukashenkan diktatuuri on viemässä maata entistä syvempään riippuvuuteen Putinin Venäjästä. Valkovenäläinen kansallisuusaate on voimistunut arvokkuuden vallankumouksessa, joka puhkesi sen vuoksi, ettei Lukashenka myönnä vaalitappiotaan. 

Ihmisten arvokkuuden universaalisuus ja tasavertainen kohtelullisuus

Luther, Rousseau, Kant ja Hegel ymmärsivät arvokkuuden toisistaan poikkeavin tavoin, mutta yhteistä heille oli se, että he olivat universalisteja, jotka uskoivat ihmisten arvokkuuden tasavertaisuuteen, jonka pohjana on ihmisten potentiaalinen sisäinen vapaus. Tunnustetuksi tulemisen vaatimus ilmenee erityisesti, kun ali -arvostetussa asemassa oleva esittää sen. (Fukuyama, Identiteetti, s. 83) 

Saksan ja Etelä-Afrikan perustuslait asettavat perustavaan asemaan yksilöllisen arvokkuuden, myöntävät siis ihmisten omanarvontunnon merkityksen ja ihmisiin rajoittuvan hengen vapauden perustaksi

Nationalismin isä kosmopoliittina

Nationalismin isänä on pidettävä Johann Gottfried von Herderiä, 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyttä ajattelijaa, jota usein virheellisesti pidetään etnonationalismin isänä. Kantin aikalainen Herder yhtyi moniin mainitun saksalaisen valistusfilosofin näkemyksiin ihmisten yhdenvertaisuudesta. Kantilainen kosmopoliittisuus ja yhteisöllinen kansallisuusaate ovat yhteensopivia.

Herder selvästi toteaa, ettei ole olemassa ihmisrotuja, jotka olisivat lajin kaltaisia, vaan kaikki kuuluvat samaan ihmislajiin eikä heidän välillään ole arvohierarkioita. Herder myös varoitti kolonialismista, jonka vastustajien edelläkävijä hän oli, kuten myös sosiaaliantropologien, joiden tapaan hän kuvaili mieluummin kuin arvotti outoja kulttuureja. (Fukuyama, Identiteetti, s. 83–84)

Biologisten piirteiden ja ympäristön välillä on hyvin mutkikas keskinäinen vuorovaikutus, minkä vuoksi ketään ei voi asettaa biologian perusteella toista ylempään tai alempaan asemaan. 

Ihmiset heijastavat oman kansakunnan ainutkertaista henkeä ja sopeutumista ympäristöönsä. Myöhemmin syntyneet ihmiset eivät ole välttämättä parempia tai onnellisempia kuin edeltäjänsä Herderin mukaan, joka yhtyy tässä Rousseauhon. Historia ei ole edistyvää, joten emme ole parempia kuin ”alkukantaiset” ihmiset. (Fukuyama, Identiteetti, s. 84 –85) 

Kansallisuusaatteen mukaan ihmisen tulee olla ylpeä kulttuurista ja perinteistään eikä tunnustusta tavoitella abstraktille yksilölle, vaan omalle kansalle (Volk) ja laajemmin muille ihmisyhteisöille. Tämä on toinen niistä tavoista, joilla julkista tunnustusta haettiin, Ranskan vallankumouksen ja Ensimmäisen maailmansodan välillä, kun taas toinen oli tunnustuksen hakeminen universaaleille ihmisoikeuksille. (Fukuyama, Identiteetti, s. 85)

Herderin tavoin ymmärretyt kansalliset identiteetit kansallisvaltioissa olleet tavoiteltuja Itävallan ja Venäjän imperiumeissa

Itävalta-Unkarin imperiumissa ja keisari-Venäjän imperiumin länsiosissa Herderin käsityksen mukaiset kollektiiviset identiteetit ovat keskeisiä. Suomi ja Baltian maat kuuluivat Puolan, Ukrainan ja Valko-Venäjän tavoin alueeseen, jossa huomio on ollut kollektiivisessa kansallisessa identiteetissä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneet valtiot ja ne, jotka Toisen maailmansodan jälkeen palauttivat itsenäisyytensä (joka oli välillä menetetty tai kaventunut) ovat

Euroopan aidoimpia kansallisvaltioita. Ne syntyivät siitä, että imperiumi, Itävalta-Unkari tai Venäjä, johon ne kuuluivat, hajosi sisäisesti. Suomi kuuluu tähän valtioiden ryhmään, vaikkakin on yrittänyt identifioitua pohjoismaaksi. 

Onko identiteettipolitiikka tuhoisaa yhteiskuntien koheesiolle?

Arvokkuutta, jota tavoitellaan sille yhteisölle, johon kuulutaan, ei tarvitse ajatella kaikille kuuluvaksi eikä mm. Platon — alkaessaan keskustella sielun thymos-osasta, jota julkinen tunnustus tyydyttää — katsonut sen kuuluvan kaikille ihmisille, vaan pelkästään vartijoille, siis yhteisön säilymisestä vastuussa oleville. (Fukuyama, Identiteetti, s. 120)

Identiteettipolitiikkaan liitetään se uhkakuva, että yhteiskunnat jakautuvat entistä pienempiin identiteetiltään muista erottuviin ryhmiin, mikä voi johtaa yhteiskuntien pirstoutumiseen. Näin ei välttämättä kuitenkaan käy: on totta, että emme voi olla olematta identiteettipoliittisia, mutta voimme myös integroitua identiteetin pohjalta suurempiin ryhmiin. Voimme kehittää identiteettiä, joka perustuu entistä laajemman ihmisjoukon yhteisiin arvoihin. (Fukuyama, Identiteetti, s. 189) 

Kollektiivinen kansallinen identiteetti vielä nykyäänkin voidaan tulkita siten, että julkinen tunnustus kuuluu vain omalle kansalliselle yhteisölle toisten kansallisten yhteisöjen, kansakuntien, myöntämänä.

Kansallisvaltioiden haluttomuus toistaan tunnustaa

Tunnustettu kansakunta ei välttämättä tunnusta vastavuoroisesti toisia kansakuntia, ellei tähän ole pakko. Itsenäistyttyään uudet kansallisvaltiot olivat virallisesti tyytymättämiä rajoihin, jotka oli niin vedetty, että omaa kansallisuutta olevia jäi naapurivaltion alueelle. Heidän asuinalueita ei tunnustettu toiseen valtioon kuuluviksi, joten asetettiin varauksia naapurivaltion tunnustamiseen. 

Venäjällä on selviä vaikeuksia tulla kansallisvaltioksi, jollaiseksi se yrittää muuttua, mutta samalla Venäjä myös näkee aikanaan keisari-Venäjään ja myöhemmin Neuvostoliittoon kuuluneiden alueiden olevan, mm. Baltian ja Suomen, ovat entistä Venäjää. Ainakin se, etteivät ne ole Venäjää, on muisto siitä, että Venäjän heikkoutta ovat sen viholliset voineet käyttää hyväkseen riistäen Venäjältä alueelta. Vanhojen alueiden palauttaminen Venäjälle olisi siis maalta riistetyn tunnustyksen palauttamista. 

Venäjän mahdollinen siirtyminen kansallisvaltioksi merkitsee, jos sitä tarkastelee identiteettipolitiikan kannalta, myös sitä, että Venäjällä on vaatimuksia naapurimaihin. Miten oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Kaikilla uusilla kansallisvaltioilla oli vaatimuksia naapurivaltioilleen. Suomella oli vaatimuksia Vienaan ja Aunukseen sekä Ahvenanmaahan; Puolalla oli Vilnan alueeseen, jota Liettua piti omanaan, Unkarilla naapurimaihin ja Saksalla omiinsa. Venäjä halusi pitää alueet, joihin Suomella oli vaatimuksia. Nämä kiistat olivat Toisen maailmansodan taustalla.

Kansallisvaltioiden suuntaan muuttuvilla imperiumeilla oli myös alueita, jotka halusivat irrottautua imperiumista ja tulla itsenäisiksi kansallisvaltioksi. Baltian maiden ja Suomen itsenäistyessä itsenäisyys-poliitikot olivat hyvin tietoisia niistä varoituksista, että hyvin pienet kansallisvaltiot saattoivat olla, kuten sanottiin, elinkelvottomia. Jo 1918 Suomen työväen tasavallan edustajat Edvart Gylling ja Oskari Tokoi ehdottivat, että myös Viena ja Aunus sisällytettäisiin syntyvään punaiseen Suomeen. Bolsevikki-Venäjä ei tähän ehdotukseen suostunut. 

Valkoisten Suur-Suomi- intoilu on tunnetumpi asia kuin punaisten vastaava, joten on syytä muistuttaa, että punasuomalaisetkin intoilivat samaa. Sosialisti Väinö Voijonmaa oli Suur-Suomen kannattaja. Myös Suomen valkoiset kannattivat Vienan ja Aunuksen liittämistä Suomeen. 

1800-luvulta alkaen oli ajateltu Suomen rajojen ulottuvan Väinäjokeen asti. 1918 myös virolainen itsenäisyysmies Konstantin Päts ehdotti perustettavaksi Suomi-Viro- kaksoisvaltion. Nämä ehdotukset ja pyrkimykset ovat esimerkkejä siitä, kuinka ajateltiin, että paikalliset kansat, suomalaiset, virolaiset, karjalaiset ja vepsäläiset voitiin koota yhteen valtioon sen vuoksi, että he puhuivat lähisukukieliä ja että heidän elämäntapa ja kulttuuri olivat riittävän lähellä toisiaan. 

Kielellinen läheisyys perustui siihen, että väestöt olivat itämerensuomalaisia, joiden uhteenkuuluvuus perutui kantasuomeen niiden kantakielenä. Pyrkimys luoda kielisukulaisuuteen perustuva kansallinen identiteetti oli yritys varmistaa se, ettei kansallisvaltio jäisi väestöltään liian pieneksi. 

Suur-Suomi -ajattelu oli itämerensuomalaisten kielten puhujien sellaisen kansallisen identiteetin rakentamista, joka sisälsi kaikki ne, joiden kieleen kantasuomalainen taso sisältyi. Itämerensuomalaiset etsivät myös yhteyttä etäsukukieltä puhuviin unkarilaisiin ja AKS:n piirissä myös turaanisiin kansoihin. Suomessa asuvat saamelaiset liittää itämerensuomalaisiin se, että saamen kielet ovat etäsukukieliä. 

Ukrainalaiset ja valkovenäläiset myös pyrkivät irrottamaan alueensa Venäjän imperiumeista omiksi kansallisvaltioiksi. Uusiin kansallisvaltioihin jäi myös entisiä emämaalaisia. Mikään ei ole tästä juurikaan muuttunut: nykyisten tynkä-imperiumien, kuten Venäjän, tilanne on vielä sama: nykyään samat prosessit jatkuvat kuin aikaisemminkin. 

Identiteetit eivät ole ongelma, vaan niiden ekslusiivisuus eli poissulkevuus

Fukuyaman teoriaa identiteetistä voitaneen tulkita siten, että myös kollektiiviset identiteetit, jotka ovat yhtä lailla modernisaation tulosta kuin individuaaliset, eivät ole sinällään ongelma. Ongelmallisiksi ne tekee niiden eksklusiivisuus. Etnonationalismin hän näkee siten, että se perustuu ongelmalliseen tapaan määrittää kollektiivinen kansallinen identiteetti. 

Herder tavoitteli ja uskoi ihmisten tavoittelevan tunnustusta, mutta ei ihmisoikeuksien julistuksen abtraktille ihmissunjektille, vaan sekä erityisesti kansalleen että yleisesti kaikille kansoille, myös kaikille ihmisyhteisöille. Ne, jotka muodostavat yhteisön sopeutuen ympäristöönsä, ovat yhdessä ainutlaatuisia ja yhteiset tavat, asenteet ja perinteet tuovat oikeiden toteuttaa omaa elämäntapaa. Muissa yhteisöissä olijoiden tulee kunnioittaa yhteisömme yhtäläistä arvokkuutta.

Ranskan vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan välillä oli kaksi versiota arvokkuuden politiikasta: universaalisille ihmisoikeuksille (ainakin miesten osalta) julkista tunnustusta etsivä; julkista tunnustusta niille kansoille vaativa, joita muut olivat alistaneet ja pitäneet vallassa.

Universaalin arvokkuuden ja kansallisen arvokkuuden versiot taistelivat vuosikausia. Myös suomalaiset etsivät jälkimmäiselle arvokkuudelle tunnustusta. Vallankumouksissa (kuten Ranskassa 1848) oli kysymys sekä liberaaleista oikeuksista ja näihin liittyvästä yhtäläisestä arvokkuudesta että kansallisesta omanarvontunnosta. 1900-luvun alkuun mennessä arvokkuuden liberaali versio yhdistyi marxilaiseen sosialismiin, joka oli myös universaalia ja ajoi työläisten oikeuksia. Liberaalit ja sosialistit taistelivat arvokkuuden nationalistista versiota vastaan molemmissa maailmansodissa.

Identiteettinäkökulma selitysvoimainen kysymyksissä, joissa taloudelliset selitystavat ovat heikkoja

Monien nykypolitiikan tapahtumien motivaation selitykseksi sopii huonosti perinteinen selitystapa eli se, mitä taloudellisesti painottunut liberalismi tai marxilainen ajattelu ovat tarjonneet — vapaamarkkina-koulukunnallinen tai muu taloustiede tarjoavat. 

Kaikki koulukunnat, joissa vedotaan yksilöiden tai ryhmien, kuten esimerkiksi yhteiskuntaluokkien, aineellisiin etuihin, ovat pulassa. Identiteetti-näkökulma, jossa yksilön tai ryhmän arvokkuuteen kiinnitetään huomio, tarjoavat paremman selityksen monien nykyisten ilmiöiden motivaatio-pohjalle, joka kumpuaa tunteiden alueelta.

Putinin identiteettipolitiikka

Kauna ja katkeruus synnyttää vaatimuksen ryhmän arvokkuuden julkiseen tunnustamiseen. Putinin politiikka näkyy vaatimuksena Venäjän julkiseen tunnustamiseen Yhdysvaltojen kanssa yhdenvertaiseksi — jopa yli-vertaiseksi — suurvaltana.  Neuvostoliiton hajoaminen on Putinille traumana, jonka hän jakaa kannattajineen. Jäljellä on poliittisesta suuruudesta vain Moskovan Venäjän muinainen kuviteltu menneisyys, johon ikuisesti voidaan palata, mahdollisuus nojata ikuisuuden politiikkaan. 

Venäjä yhteisönä on menettänyt edeltäjälleen Neuvostostoliitolle kuuluneen tunnustetun aseman. Ihmiset, Putin heidän joukossaan, tuntee kaunaa niitä kohtaan, joita he pitävät vastuullisena Venäjän heikkoudesta tai tämän heikkouden hyväksikäyttäjälle, lännelle, natolle, EU:lle ja Yhdysvalloille. Näille kaunaa tunsivat jo bolsevikeille hävinneet Venäjän valkoiset. Putin tuntee hengenheimolaisineen sympatiaa valkoisia ja näiden fasismia kannattavia teoreetikkoja kohtaan. Vladimir Putin toivoo vetoavansa Venäjän kansan alemmuudentuntoon ja väheksyttynä olemisen elettyyn kokemukseen. 

Putin uskoo riittävän monen venäläisen kokevan tällaisia tuntemuksia. Hän pitää kannattajineen epäoikeudenmukaisena Venäjän maata ja kansaa kohtaan sitä, että Yhdysvallat ja nato pääsevät hyötymään Venäjän heikkoudesta ja syyttää niitä tämän heikkouden hyväksikäyttämisestä. 

Venäjällä esiintyvän kaunan pohjana on Neuvostoliiton tragedia. Tähän Putin on viitannut itsekin omana henkilökohtaisena tragedianaan. 

Mikä pöyristyttää Aleksei Navalnyin pidätykyksessä ja vangitsemisessa?

Mistä länsimaalaiset ovat pöyristyneitä Navalnyin vangitsemistapauksesta? Hän oli sairaalassa Saksassa myrkytystilan vuoksi, jonka aiheuttajaksi epäiltiin Venäjän keskustiedustelupalvelua. Venäjän valtio ei ole välittänyt suorittaa mitään tutkintaa myrkyttämistapauksesta. Palattuaan Venäjälle, josta Navalnyi oli saanut luvan poistua saamaan sairaalahoitoa, sen vuoksi, ettei hän ollut ilmoittautunut sairaana ehdonalaisvalvojalle, hänen aiemmin saama ehdollinen tuomionsa muutettiin ehdottomaksi. Tämän ratkaisun perusteena siis käytettiin epäpätevää perustetta; missään länsimaassa tätä perustetta ei olisi voinut käyttää pohjana ehdottomalle tuomiolle.

Pohjana ollut ehdollinen tuomio ei ole myöskään ole ollut perusteltu, joten tuo perustelematon tuomio muutettiin perusteettomasti ehdottomaksi. Pohjana ollut ehdollinen tuomio ei ole myöskään ole ollut perusteltu, joten tuo perustelematon tuomio muutettiin perusteettomaksi ehdottomaksi.

Venäjän viesti maailmalle

Avoimesti Venäjä näyttää kaikille, että se ei pyrikään olemaan mikään oikeusvaltio.  Venäjän valtio on yhä sillä linjalla, mikä tämä on ollut aina ennemmin: ihmisten odotetaan hyväksyvän, että heitä hallitaan täysin mielivaltaisesti.

Länsimaalaisen Venäjä-närkästys kohdistuu siihen, millaiset instituutiot ovat tärkeitä Venäjän valtion tarinassa ja tarinallillisessa identiteetissä. Instituutiona ovat johtohenkilöt, aikanaan tsaarit, myöhemmin NL:n vastaavat henkilöt ja nykyään Vladimir Putin. Kansalaiset eivät ole olleet vapaita sorrosta, koska heidän elämäänsä on rajoitettu siksi, että maan korkeimman henkilön kultti on edellyttänyt vapauteen puuttumista ja väkivaltaista kansalaisten kaltoinkohtelua. Olemme saaneet mielenosoitusten yhteydessä todistaa ihmisarvon vastaisia viranomais- ja poliisitoimia.

Putin valtiotasoisen kaunan poliitikkona

Putinin politiikka on paraatiesimerkki Fransis Fukuyaman kaunan politiikasta.  Moderni identiteettipolitiikka ei pohjaudu vain ikiaikaiseen omanarvon tunteeseen, thymokseen (Platonin sielun kolmanteen aristokraateilla kehittyneeseen osaan), vaan edellyttää myös Martti Lutherin ja Rousseaun tekemää eroa, minään subjektiivisena asenneryppäänä ja ulkomaailmaan, josta vieraantunut minuus on. 

Identiteettipolitiikan ja taloudelliseen ja yksityiseen etuun tähtäävän politiikan erona on jälkimmäisen egoistinen ja ensin mainitun, identiteettipolitiikan, uhrautuva luonne, siis eräänlainen altruismi. Tähän kuuluu joidenkin ihmisten julkisen tunnustuksen tavoittelu yksityisestä edun välittämättä, siis suurten yksityisten, taloudellisten tai inhimillisten tappioiden hinnalla. Voittoa on vain julkisen tunnustuksen voittaminen, ei taloudellinen eikä vauraudellinenkaan voitto. Omanarvontunnon voitot ovat identiteettipolitiikassa arvostetuimpia voittoja. Taloudellisen hyvinvoinnin kasvattaminen ei ole merkityksellistä, jos se ei vahvista omanarvontuntoa. Ylpeys siitä, että saavutetaan niiden tunnustus, joka halutaan, joko kaikkien tai joidenkin muiden, on tavoite, koska ylpeys poistaa kaunan, jonka aiemmin koettu häpeä ovat synnyttänyt.

Kaunaa lieventävä julkinen tunnustus ja ylpeys saadusta arvostuksesta ovat identiteettipolitiikan tavoite, jonka saavuttamiseksi ollaan valmiita kärsimään suuriakin henkilökohtaisia tappiota. Identiteettipolitiikka on siis aina henkilökohtaista ja tunteellista, jolloin järki ja halujen tyydyttäminen ovat toissijaisia: haluista tingitään, vaikkakaan niistä tinkiminen ei ole lainkaan järkevää. 

Kenen tai minkä vapaudelle julkinen tunnustus on tarpeellista?

Hegelin mukaan ”kun kuulee sanottavan vapauden olevan sitä, että voi tehdä mitä tahtoo”, kysymyksessä on sanojan täydellinen ymmärtämättömyys siitä, mitä on ”sinällään ja itselleen vapaa tahto, oikeus ja siveellisyys jne”. (Lainaus teoksen Lauri Kallio: Maailmanhenki Pohjolassa mukaan, sivulta 96)

Hegelin mukaan siis ihmisen todellista vapautta on rajoittaa omaa tahtoaan, ymmärtää laissa oleva järjellisyys ja alistaa tahto järjellisyyden palvelukseen. J. W. Snellman antaa esimerkiksi lain suojan yksityisomistukselle, jolloin laki ei säädöksineen kieltää vain sellaisen, mistä lain noudattaja pidättyisi joka tapauksessa, myös lain puuttuessa, minkä vuoksi laki ei rajoita tahtomisen vapautta. (Sama kuin edellä).

Dialektiikan idea on analoginen sokraattisten dialogian periaatteelle, jossa kilpailevien ajatusjärjestelmien välillä käydään jatkuvaa dialogia; niistä voittoisin se, joka sisältää vähemmän ristiriitoja kuin se kilpailija. Edistys on sitä, että noustaan alati uudelle järjellisyyden tasolle, jossa vanhojen ristiriitojen sijaan tulee uusia, joita ei voitu aavistaa alemmalla tasolla. Koska näin on, dialektiikasta ei voida puhua historian kulusta riippumattomana metodina, jollaiseksi Engels meni sitä väittämään. Hegel liittää Immanuel Kantin esseessään universaalista historiasta esittämään käsitykseen, että historian päämääränä (loppuna) on vapaus ja tasavaltainen maailmanjärjestys, ajatuksen ristiriidoista, joiden minimoimisen kautta mainittu päämäärä toteutuu. Yhä useampi yhteiskunta pyrkii siihen, että yhä useampi sen jäsenistä on vapaa yhtäläisesti ja että he tunnustavat toistensa vapauden turvattuna oikeutena kaikille yhtäläisellä tasolla. (Fukuyama, Historian loppu viimeinen ihminen, ss. 94–95) 

Ihminen nauttii ihmisyyteensä kuuluvasta vapaudesta, kun hän ei ole toimintoineen oman ”fyysisen tai eläimellisen luontonsa” määräämä, animaalisuutensa määräämä, sillä todellinen vapaus piileekin juuri ihmisen saavuttamassa kyvyssä voittaa tai kumota hänessä oleva eläimellisyys, siis alempi luontonsa järjen hyväksi. (Fukuyama, s. 194)

Sellaista, mikä estää ihmistä vajoamasta eläimen tasolle, ei ole sanottava ihmisen vapautta rajoittavaksi. Hegeliläisyyden peruskäsite Henki kattaa juuri sen, että ihmisyyteen välttämättä sisältyy vapaus kumota eläimellisyys tai ylipäätään Luonto fyysis-aineellisena. Voidaan myös sanoa kumottavan vieraantuneisuus Hengestä, vieraantuneisuus, jota luonto potee. Tätä on idealistinen vapauskäsitys taustallaan identipolitiikalle, jota on ollut ennen kuin sana identiteettipolitiikka tuli politiikan sanastoon. 

Vapauskäsitys, jonka mukaan vierivä kivi on mm. vapaa, kun se vierii aivan esteettä alas rinnettä luonnonlakien mukaan, on puutteellinen, kun vapaus pohjautuu ihmisen kykyyn voittaa se, mikä häntä estää olemasta ihminen. (Fukuyama, s. 194)

Hegel myöntää yleisen ihmisarvon, mutta se ei perustu ihmisten suureen ylivoimaisuuteen kyvyssään laskelmoida, mikä nostaa heidät eläinten yläpuolelle näitä paremmaksi koneeksi, vaan sellaiseen kykyyn, jota eläimillä ei ole, kykyyn tehdä moraalisia valintoja. Vapaus on myös tuon kyvyn käyttöä eikä vain sen estelyn puuttumista. (Fukuyama, s. 195)

Se vapaus, jolle ihmiset vaativat oman arvonsa vuoksi julkista tunnustusta, on siis vain ihmisille ja näiden kaltaisille olennoille ominaista vapautta, so. harjoitettua vapautta. Agentti on siis vapaa nimenomaan sen vuoksi, että hän harjoittaa kykyjä, joita alemmilla olioilla ei ole. Kysymyksessä ei siis ole sellainen vapaus, joka kuuluu kaikille olioille, myös ulkoisella voimalla liikuteltavilla olioilla, kuten kiville tai biljardi-palloille. Tällainen vapaus ei ole ihmisen vapautta.

Hegel edellyttää ihmisen vapaan tahdon tai vähintäänkin sen, että ihmiset uskovat itse tahtonsa ja toistensa tahdon vapauteen.  He arvioivat itseään ja toisiaan, ikään kuin heillä itsellään toisineen on vapaa tahto, vaikka tätä ei olisikaan. Tämän uskonsa vuoksi ihmiset tavoittelevat korkeampia päämääriä kuin vain eloonjäämistään. Tästä he ovat valmiita tinkimään, siis kuolemaan jonkin tärkeämmän tavoitteen saavuttamiseksi. Ihmiset pyrkivät luomaan itselle uuden minuuden omin voimin, siis oman identiteetin  (Fukuyama, s. 197)

Ihmisen vapaus on hänen erikoislaatunsa ydin, minkä vuoksi se on luonnon vastakohta. Vapaus alkaa siitä, missä luonnon vaikutus päättyy, joten vapautta ei ole elää luonnossa tai luonnonmukaisesti. (Fukuyama, s. 197)

Kaikki olennot, myös ihmiset, tarvitsevat halujensa tyydyttämistä saadakseen ruokaa jne. pysyäkseen hengissä, mutta toisin kuin muut ihmiset kykenevät olemaan niin tekemättä, kun tekemättömyys on heille tarpeellista saadakseen julkista toisten myöntämää tunnustusta vertaisiltaan tai keiltä ikinä haluavatkin. (Fukuyama, s. 196–197)

Fukuyama korostaa John Locken ja Hegelin eroavuutta. Julkisen tunnustuksen saaminen kummallekin tärkeä, mutta Locken ongelmana on, miten toistensa tunnustuksesta taistelevat ihmiset oppivat voittamaan tarpeensa saada tunnustus säilyäkseen elossa luonnontilassa ja toteuttaakseen mukavuuden- ja elämänhaluaan. Toisin kuin Rousseaun luonnontilassa, jossa ihmiset eivät kaipaa toistensa tunnustusta, Locke myöntää omansa asukkaista, että näille syntyy tarve tunnustukselle jo luonnontilassa. Hegel lähtee taas siitä, että ihmisten suurin halu on tulla toisten halun kohteiksi. He eivät piittaa ”tästä” maailmasta, ei omaisuudesta eikä hengestään, kun he tavoittelevat niiden tunnustusta, joilta he tahtovat tunnustusta. (Fukuyama, s. 205)

Orjan ja jo vapaan herran, itsensä herran, dialektiikka tuloksenaan orjan vapaudentietoisuus

Hegel esittää esikoisteoksessaan Hengen fenomenologia kuuluisan hengen ja orjan (tai rengin) dialektiikan. Tämä kuvaa orjan kamppailua saadakseen herran tunnustus, so. niiden, joiden vapaus ja herruus on annettu.

Herra osoittaa olevansa vapaa siten, että hän vaarantaa vapautensa, koska hän ilmaisee näin voittaneensa luonnon esteet. Orja keksii vapauden idean tehdessään työtä, joka on luonnon hallintaa, herran hyväksi ja havaitessaan kykynsä ihmisenä olla vapaa ja luova työssään. Kyky hallita luontoa antaa orjalle avaimet ymmärtää se, mitä herruus pohjimmiltaan on. Herra tajuaa vapaudesta välittömästi sen, minkä orja tajuaa siitä välillisesti. Herra on vapaa omassa elämässään, mutta orja on luonut vapauden idean ajattelussaan, jolloin idean ja orjan  elämänkäytännön välillä on ristiriita.  Orja ei voi muuta kuin ryhtyä filosofiksi ja keksiä vapaan yhteiskunnan periaatteet, sillä tämä on edellytys hänen pääsylleen elämään osana vapaata yhteiskuntaa. (Fukuyama, s. 246–247)

Hegel identiteettipolitiikan filosofina Fukuyaman esittämänä perustuen Hengen fenomenologiaan ja tästä Kojeven, venäläisen emigranttifilosofin, tarjoamaan metafysiikasta riisuttuun tulkintaan. Herran ja rengin dialektiikan taustalla on vapauden filosofia. 

Käsityksen mukaan ihmisenä olemiseen kuuluu erilainen vapaus kuin häntä alempien, luonnosta erottamattomien olioiden olemisen tapaan. Jälkimmäinen on sitä, että toimitaan omien halujen ilman kykyä pidätellä niitä tai luopua niistä. Tämän negatiivisen vapauden sijaan Hegel ehdottaa sitä, että ihmisen vapaus on positiivista: hänen kykyään poiketa siitä, mitä luonto määrää haluamaan, milloin tämä on vastoin sitä, millä hän säilyttää omanarvontuntonsa.

Markkinataloudessa ei voida odottaa ihmisten toimivan pelkästään tavoin, jotka hyödyttävät vain häntä itseään, vaan ottaa myös toiset huomioon aina, kun toisten ihmisten julkinen tunnustus edellyttää tätä. He ovat valmiita jopa oman elämänsä uhraamiseen, jos uhrivalmiudesta on palkintona se, että heidät tunnustetaan vähintäänkin samanarvoisiksi kuin ne, jotka ovat yhteisöissä arvostetuimpia. Tämä pätee paitsi yksilöihin, myös kansoihin. 

Putin näyttää asettavan toiveensa siihen, että Venäjän kansalaiset luopuvat osasta omaa välitöntä hyvinvointiaan, jos heidät saadaan vakuuttumaan siitä, että tämä on välttämätön keino nostaa Venäjä sellaiseksi suurvallaksi kuin keisari-Venäjä tai Neuvostoliitto oli. 

Toiveena on, että kansaan voidaan istuttaa isänmaallinen usko siihen, että Venäjä poliittisena kokonaisuutena ansaitsee toisten suurvaltojen kunnioituksen ja että uskoa voidaan lujittaa. Lujana usko johtaa siihen, että  ihmiset ovat valmiit kokemaan henkilökohtaisia kärsimyksiä ja sietämään henkilökohtaisia menetyksiä elämässään sen hyvän vuoksi, mikä tulee Venäjän valtion hyväksi. Valtion ja kirkon tehtävä on palkita Venäjän kansaa siitä, mutta tehdä myös mahdolliseksi rangaista niitä, jotka lyövät laimin vaaditun isänmaallisuuden. 

Putin näyttää luottavan Venäjän onnistuvan luomaan tällaisen järjestelmän, jossa ainakin tarvittaessa kyetään tehokkaasti rajoittamaan negatiivista vapautta itsekkyyteen, joka ei kuulu venäläiseen elämäntapaan.

Kansallinen identiteetti identiteettipolitiikassa on omanarvontuntoa vahvistavaa ja voimauttavaa, joskin erilaista kuin individualistinen omanarvontuntopolitiikka

Kansalliseen identiteettiin tai muuhun kollektiiviseen identiteettiin nojaava politiikka on erilaista kuin yksilöiden omanarvontuntoa vahvistava politiikka. Ero pohjautuu tunteenomaiseen tarpeeseen saada julkinen tunnustus muilta ryhmiltä, joiden kanssa ainakin tasavertaisia ryhmien jäsenet haluavat olla — voidaan myös haluta olla ylempiarvoisiksi jullisesti tunnustettuja.

Jälkimmäinen halu on leimannut fasismeja sekä natsismeja ja luonnehtii myös niiden uudempia muotoja. Nämä voidaan tunnistaa tällä perusteella omaksi siivekseen etnonationalismien piirissä. Etnonationalismista voitaneen puhua myös kahdessa eri merkityksessä. 

Lienee syytä erottella omaksi luokaksi selvä rotunationalismi, vaatimus pitää etnisiä yhteisöjä ”rodullisina” ryhminä, jolloin tietty fyysis-antropologinen tyyppi nähdään etnisen identiteetin perustaksi. ”Rotu” on ideologinen termi, jonka käytöllä annetaan ymmärtää, että ihmiskunta jakautuu biologisiin alalajeihin, joita arvostellaan keskenään eriarvoisina ja jakautuvia hierarkisiin keskinäissuhteisiin ominsisuuksiltaan.

Ryhmän tai kansakunnan arvokkuus on se, jolle sen jäsenet vaativat julkista tunnustusta muilta ryhmiltä, joiden kanssa tasavertaisiksi ryhmät katsotaan.

Kansallinen identiteetti toimii yksilölle houkutuksena, kun hän on joutunut eroon traditionaalisesta yhteisöstä ja tyydyttää kaipuutaan yhteisöllisyyteen valitsemalla kansakunta menettämänsä perhe- tai kylämäisen yhteisön sijaan. Traditionaalisessa yhteisössä eläessään yksilöllä ei ollut ryhmästään erillistä minuuttaan, joka näyttäytyisi vastakkaisena ulkoiselle maailmalle. Traditionaalisessa yhteisössä eläessään yksilöllä ei ollut ryhmästään erillistä minuuttaan, joka näyttäytyisi vastakkaisena ulkoiselle maailmalle. (Fukuyama, Identiteetti, ss. 86–89)

Fukuyama (viite edellä) selitää, että nationalismin edellytyksenä oli se psykologinen muutos, joka tapahtui, kun siirryttiin Gemeinshaft- organisaatiosta Gesellschaft-organisaatioon ja kun traditionaalinen Gemeinschaft hävisi.

Traditionaalinen ja traditionalistinen on aiheellista toisistaan erottaa. Nationalismi on traditionalismia, jossa tietoisella valinnalla päädytään elämään perinteen mukaan, josta on ehditty jo vieraantua. Traditionaaliset ihmiset sen sijaan pitävät kiinni elämäntavasta, johon he ovat syntyneet.

Nationalistinen arvokkuus siis syntyy Gesellschaft- tyyppisessä modernissa yhteisössä traditionaalisen kadonneen yhteisön kaipuusta ja yrityksestä palata yhteisöön yksilöllisen valinnan avulla.

Suomessa Suuri muutto eli 60- ja 70-lukujen maaltamuutto on perusta perussuomalaiselle populisti-nationalismille.

Identiteettipolitiikkaa voi ymmärtää, jos taloutta ja julkisen tunnustuksen etsintää ei eroteta toisistaan

Identiteettipolitiikan ja taloudelliseen ja yksityiseen etuun tähtäävän politiikan erona on jälkimmäisen egoistinen ja ensin mainitun, identiteettipolitiikan, uhrautuva luonne, siis eräänlainen altruismi. Tähän kuuluu joidenkin ihmisten julkisen tunnustuksen tavoittelu yksityisestä edun välittämättä, siis suurten yksityisten, taloudellisten tai inhimillisten tappioiden hinnalla. Voittoa on vain julkisen tunnustuksen voittaminen, ei taloudellinen eikä vauraudellinenkaan voitto.

Omanarvontunnon voitot ovat identiteettipolitiikassa arvostetuimpia voittoja. Taloudellisen hyvinvoinnin kasvattaminen ei ole merkityksellistä, jos se ei vahvista omanarvontuntoa. Ylpeys siitä, että saavutetaan niiden tunnustus, joka halutaan, joko kaikkien tai joidenkin muiden, on tavoite, koska ylpeys poistaa kaunan, jonka aiemmin koettu häpeä ovat synnyttänyt.

Hegelin käsitys omaisuudesta on, ettei tätä hankita, hallita eikä käytetä omien halujensa tyydytykseksi. Hän katsoo, että omaisuudellaan ihminen ilmaisee omaa itseään ”objektiivisesti” eli esineissä.

Hegelin työn filosofia lähtee siitä, ettei työn merkitys liity halujen tyydyttämiseen, vaan siihen, että sen avulla voitetaan luonnon ylivalta ihmiseen ja tämä osoitetaan vapaaksi, sillä työ tuloksineen (omaisuus) on itseilmaisua omassa toiminnassaan. (Fukuyama, s. 246)

Omaisuudella on arvo vain ihmisten yhteiskunnan tapojen ansiosta, kun ihmiset ovat päättäneet hyväksyä ja kunnioittaa toisilleen myöntämänsä omistusoikeuden. Hegelin mukaan omaisuuden merkitys on siinä, että ihmiset voivat sitä hallitsemalla ja käyttämällä saada julkinen tunnustus omille omistusoikeuksille. Omistusoikeus on turvattava, paitsi sen vuoksi, että se mahdollistaa halujen toteuttamisen, myös siksi, että se tyydyttää omistajan omanarvontunnetta. Omaisuus on vaihe tunnustetun aseman saamisesta käydyssä kamppailussa. (Fukuyama, s. 246)

Hegel katsoo orjuudesta vapautumisen tuskalliseksi oppimisprosessiksi, jossa vapauden idea todellistuu eri muotoineen ja johtaa vapauden eri versioihin, joista Hegel käyttää nimeä ideologia (kuten Marx myöhemmin). (Fukuyama, s.  247)

Kaunaa lieventävä julkinen tunnustus ja ylpeys saadusta arvostuksesta ovat identiteettipolitiikan tavoite, jonka saavuttamiseksi ollaan valmiita kärsimään suuriakin henkilökohtaisia tappiota. Identiteettipolitiikka on siis aina henkilökohtaista ja tunteellista, jolloin järki ja halujen tyydyttäminen ovat toissijaisia: haluista tingitään, vaikkakaan niistä tinkiminen ei ole lainkaan järkevää. 

Omanarvontunnon demokratisointi liberaalisen demokratian tunnuspiirteenä

Liberaalin demokratian tavoittelu on perustunut siihen, että se tarjoaa yhtäläisen tyydytyksen ihmisten oman arvokkuuden tunteelle. Saadessaan turvan elämän, vapauden yms. oikeuksille yksilöt saavat myös yhtäläisesti julkisen tunnustuksen omalle arvokkuudelle. Tämä taas perustui ajatukseen, 1700-luvun myötä syntyneeseen, sisäisestä maailmasta, subjektiivisuudesta, eletystä kokemuksesta, vastakohtana ulkoiselle maailmalle ja tätä vastaavalle tavalliselle kokemukselle.

Jean-Jacques Rousseau esittää selvästi erottelun sisäiseen minään ja ulkoiseen maailmaan. Ennen häntä Martti Luther esitti kristillisessä kontekstissa erottelun sisäiseen minään ja ulkomaailmaan. 

Rousseau tuo seuraajineen uuden juonteen klassiseen identiteetin ideaan, siis sisäisen minän ja ulkokuori-minän erottelun ja sisäisen minän arvostamisen. Uusi liittyy vanhaan, siis platoniseen thymokseen, jota ajatellaan juurtuneeksi ihmisluontoon. Rousseau näkee thymos-elementin piirteeksi, jonka vasta sivilisoituminen tuo mukanaan. John Locke katsoo sen syntyvän ihmisten luonnontilaisen vaurastumisen myötä ja olevan jotakin, minkä voittamista vaatii elämän säilytys ja mukavuudet. (Fukuyama,

Julkisen tunnustuksen, muilta itsemme saadun, keskeisyys liittyy Kantin ajatukseen ihmisten arvokkuuden tärkeydestä ja Hegeliin ajatukseen julkisesta tunnustuksesta motiivina historiallisissa kamppailuissa. Tähän tunnustuksen tarpeeseen pohjautuvaa politiikkaa on tapana nykyisin sanoa identiteettipolitiikaksi.  Tämän yksilöllistä muotoa edustaa ekspressiivinen individualismi, kollektiivista taas nationalismi.

Arvostuksen vaatimuksen tasavartaisuus (isothymos) ja ylivertaisuuden vastimus (megalothymos)

Arvostuksen vaatimuksen luisuminen oman arvon liioiteltuun vaatimukseen taas johtaa itsen tai oman ryhmän nostamiseen muiden yläpuolelle. Tämä liittyy nationalismin poissulkeviin muotoihin. Tämä näkyy Putinin Venäjän asenteissa, kuten se näkyi Hitlerin natsi-Saksan asenteissa arjalaisuuden arvostuksessa ja juutalaisuuden aliarvostuksessa. Fasismi on ilmaus oman ryhmän kohtuuttomasta arvioinnista. 

Megalothymoottisuus on piirteenä ominainen poissulkevalle nationalismille, jossa vaalitaan harvojen ylivertaiselle asemalle yksinomaista julkista tunnustusta, kuten tapahtuu kansalliskiihkoisissa nationalismin ja rasismin muodoissa.

Kun individualismin mukaisesti kykyä valita pidetään identiteetin pohjana, tämä kyky yksilöillä, ja jos heille jokin viiteryhmä on tärkeä, niin yksilöt ovat valintatilanteessa, jossa he voivat mieltää identiteetin laajaksi tai suppeaksi. Myös kaikkien marginaaliryhmien tapauksessa on tämä tilanne. He voivat vaatia yhteiskunnalta saatavaksi omalle ryhmälleen samaa kohtelua kuin muut saavat tai vaatia ryhmälleen valtavirrasta poikkeavaa kohtelua.

”Vasemmistolainen” eli marginaaliryhmien identiteettipolitiikka

Marginaaliryhmiin liittyvä identiteettipolitiikka on se, mikä on tavallisesti tunnistettu ensimmäisenä identiteettipolitiikaksi. Näin tehtäneen siksi, että tämä on uusin versio ilmiöstä. Kansallisuusaatteen perinteisiä muotoja tai työväenjärjestöjen työväen luokkatietoisuuden ylläpitämistä ei osata yhtä hyvin tunnistaa identiteettipolitiikaksi. Kuitenkin marginaaliryhmiä koskeva identiteettipolitiikka on kehittynyt edellä mainitusta työväenjärjestöllisestä identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi vuoden 1918 sodan punasuomalaisilla oli oma identiteettipolitiikkansa samoin kuin sellainen oli poliittisen kentän oikean laidan valkosuomalaisilla. 

Marginaaliryhmien jäsenille samaa tai parempaa kohtelua vaativia liikkeitä on tapana pitää identiteettiä painottaen  poliittisina. 1960- ja 1970 luku oli tällaisten liikkeiden esiinmarssin aikaa, minkä vuoksi identiteettipolitiikka miellettiin vasemmistolle kuuluvaksi. Yhdysvaltojen mustien liike kehittyi tällaiseksi edellä mainittuina kaksine haaroineen, mutta jo ennen tätä feminismi kävi läpi saman kehityksen ollen edelläkävijä. Merkittäväksi nostettiin eletyn kokemuksen käsite (Simone Boveauar), Rousseau’lta peräisin oleva.(Fukuyama: Identiteetti, s. 137)

Oman yhteisön ainutlaatuisuuden identiteetti-liikkeiden, nationalististen liikkeiden, rinnalle, jotka eivät olleet vasemmistolaisia ainakaan useimpien tapausten osalta, syntyivät marginaaliryhmien identiteetti-liikkeet.

Kehittyi identiteettien moninaisuus. Identiteettipolitiikka on levinnyt kuin kulovalkea ja yhä enenevässä määrin nimenomaan konservatiiviseen oikeistoon. Donald Trump ja Vladimir Putin ovat esimerkkejä identiteetteihin keskittyneistä poliitikoista.

Erilaiset historialliset myytit ja niin sanotut salaliittoteoriat ovat tärkeitä välineitä identiteettipolitiikassa. Myytti voidaan ymmärtää kertomukseksi, johon uskominen on tunteenomaisesti tärkeää ihan riippumatta siitä, onko se totta tai onko todennettavissa empiirisesti tai rationaalisesti todistellen.

Talouselämän identiteettipoliikka

Talouselämän poliittisten ilmiöiden harvemmin nähdään olevan kytköksissä taloudellisten toimijoiden identiteettiin, koska taloustieteen malleissa heidät on nähty vain aineellisiin etuihinsa liittyvien halujen tyydyttäjiksi. Heistä ei ole nähty julkisen tunnustuksen tavoittelijaa. Toiminnan vaikuttimena ei ole välttämättä saavutettava hyöty, vaan tähän viime kädessä liittyvä tunnustus, joka saadaan itsensä vertaisilta.

Edellä kuvatusta identiteettipolitiikasta voidaan mainita esimerkkinä seuraava. Taloudellisesta toiminnasta vaaditaan suurempia tuloja itselle kuin muille eli tuloeroja, koska tuloerot nähdään julkisen tunnustuksen mitaksi. Tuloerot tai palkkaerot palvelevat tapana erotella enemmän ja vähemmän tunnustusta nauttivat ihmiset toisistaan. Tämä on pohjana sekä eroille ettänäiden hävittämiselle.

Perinteiset konservatiivit ja oikeistolaiset vaativat omanarvontunnolleen julkista tunnustusta. Heitä voidaan tulkita siten, että he kokevat itsensä ja ajamansa tavoitteet samalla tavoin ajan hengen syrjäyttämiksi kuin aiemmin naisten, afrikkalais-amerikkalaisten ja seksuaalisten sekä sukupuolisten nyttemmin voimaantuneiden ryhmien jäsenet.

Konservatiivit ja oikeistolaiset ovat jo pitkään omaksuneet saman identiteettipoliittisen toimintatavan kuin heidän marginaaliryhmien eduista kiinnostuneet ”vasemmistolaiset”  vastustajansa aikaisemmin. Ryhdyttyään marginaaliryhmäksi he voivat vaatia julkista tunnustusta itselleen ja aatteilleen. Valtioiden joukossa Venäjä on omaksunut johtajineen ja diplomaatteineen saman strategian.

Venäjän kollektiivinen identiteetti

Venäjän nationalismi — joka ei ole instituutionaalista nationalismia — määritellään sen mukaan, millaiset ihmiset voivat muodostaa kansakunnan, jolloin se edellyttää määrättyä uskontoa, kieltä ja identiteettiä, ns. moskoviitti-identiteettiä, joka on Venäjän historian tuote. Tarinallisen identiteetin pohjana on Iivana IV Julman ajan Moskovan patriarkan Makarjan kaavailema ohjelma. Tämän patriarkka esitti teoksessaan Suuri lukuminea. Hän valikoi teokseensa vain lännen vastaisen aineiston jättäen pois kaiken, mikä viittasi yhteistyöhön lännen kanssa. Moskovan lännen vastainen ordodoksia on pitkälti Makarjan luomus. (Korpela, Jukka: Itä-Euroopan historia 1700-luvulle, s. 145) 

Moskovan keisari-opin olennaiseksi osaksi tuli Makarjan vaikutuksesta lännen vastaisuus ja näin ollen tämä myös venäläisen identiteetin osaksi. 

Moskovasta tuli Venäjän keskus niine piirteineen, joita leimaa lännen vastaisuus, kun tarkoituksellisesti unohdetttiin Venäjää läntisempään Eurooppaan yhdistäviä piirteet. Nämä jätetttiin pois Moskovalle ominaisesta Venäjä-kuvasta, joten lännen vastaisuus on tullut osaksi kaikkea venäläisyyttä.

Venäjä-kuvaan ei ole otettu Ukrainan ja Valko-Venäjän historiallisesti ja kulttuurisesti liittyviä piirteitä, jotka ovat yhteisiä keskiajan Liettuan ja myöhemmän Puolan historiaa ja kulttuuria.  Venäjä on syntynyt siten, että Moskovan suuriruhtinaskunta on ulottanut vallan muihin ruhtinaskuntiin. Liettuan ja Puolan yhteyssä säilynyt Kiovan rusin itäslaavilainen perinne on pyritty selittämään Venäjän identiteettiin kuulumattomaksi. 

Iso-Venäjän idea sekä Putinin että Navalnyin taustalla

Paitsi Putin, myös tämän haastaja Navalnyi pyrkii esiintymään Venäjän, Moskovan Venäjän, ikonina, venäläisyyden henkilöitymänä, venäläisen perikuvana isänmaallisuudessaan ja samastumisessa Iso-Venäjään. Isovenäläinen Venäjä, siis ilman vähävenäläistä läntisempää ainesta, on tullut edustamaan koko Venäjänmaata.

Identiteetiltään venäläinen kokee olevansa kunnioitettu sitä kautta, että venäläisyyden perikuva ja henkilöitymä on kunnioitettu. Jälkimmäiseen kohdistuva kunnioitus tyydyttää yksittäisen venäläisen tunnustuksen tarpeen. Putin on pyrkinyt olemaan symboli, jonka kautta yksittäinen venäläinen voi tyydyttää tunnustuksen tarpeensa. 

Venäjällä on historiaa henkilökulteille. Tälläisiä voi esiintyä muuallakin: Suomessa on poliitikko Jussi Halla-aho, jonka saaman tunnustuksen kautta jotkut suomalaiset kokevat olevansa tunnustettuja. Hän on perussuomalaisen Adolf Hitler samoin kuin Putin venäläisen Adolf Hitler, verrattavissa historialliseen Adolf Hitleriin, jonka saaman tunnustuksen kautta suursaksalaiset tunsivat olevansa tunnustettuja.

Donald Trump on vastaavanlainen hahmo tunnustusta kaipaavalle nykypäivien yhdysvaltalaiselle. Tässä ovat nykyajan populismin juuret, mutta myös sen populismin juuret, joka on ollut erottamaton osa fasismia, niin mussolinilaista kuin sitä fasismiakin, jonka aatetta sen kannattajat sanoivat sosialismiksi ja joka oli teeskenneltyä suursaksalaisuutta. 

Putinismi on fasismia ja tulkinta isovenäläisyyden perinteestä. Seuraavaksi kerron miten? 

Mikä on pitänyt Putinin vallassa ja pitää niin kauan kuin terveitä elinpäiviä hänellä riittää? Jatkuuko järjestelmä, jonka hän on rakentanut perinteen lujalle pohjalle, menneisyyden ja vain sen lujalle pohjalle? Miksi ei jatkuisi? 

On ymmärrettävä, mille pohjalle Venäjän valta on rakennettu Venäjän maalle ja maailmaan, rakennettu uskon pohjalle, joka siirtää vuoria. Usko on siihen, mikä on kerran suureksi tullut, ei voi enää palata pieneksi. 

Nykyisen Venäjän vallanpitäjät potenevat alemmuudentunnetta länttä ja Eurooppaa kohtaan, koska se on juuriltaan Moskovan Venäjää, Iivana Julman eli iivonojen Venäjää, jonne Suomen ”raja on railona auennut”. Moskoviittien sielun sopukassa piile muisto siitä, ettei lännen tunnustusta ole herunut, ja sen pohjalta kauna länttä kohtaan.

Seuraavaksi tarkastelen kysymystä siitä, miten mainitut aatteet liittyvät siihen, mikä on Moskovan Venäjän syntyhistoria ja minkä tieltä keskiaikainen muinais-Venäjä sai väistyä. Vähä-Venäjä on ollut läntistä kristikuntaa lähellä oleva Venäjä ja eurooppalaiseksi tunnustettu, mutta nykyisen Venäjän juuret ovat Aasian rajan takaa. Tähän yhtyvät euraasialaisten pääteoreetikotkin.

Moskovan Venäjän nousu ja säilyminen historiapoliittisena ilmiönä

Venäjä on syntynyt 1100-luvun Moskovan pikkukylästä ja tullut laajaksi imperiumiksi ja vakiintunut nykyiseksi. Venäjän tarina erilaisine vaiheineen on historiapoliittisesti tärkeä osa
nykyistäkin Venäjää.

Autoritaariset ja totalitaariset valtiot, jollaisia Venäjäkin on ehtinyt olla, elävät syntytarinoista, sepitteellisistä tai todellisista. Ilmiöön voidaan viitata termillä historiapolitiikka, jolla on merkitystä myös demokratioille, joskin vähimmässä määrin. Kuvitellun tai todellisen historiakuvan tarinallistaminen on oleellinen osa historiapolitiikkaa.

Nostalgisointi eli ajatus menneisyydestä ihanteelliseksi eli Kulta-ajaksi nähtynä on keino tai menetelmä kertoa nykyisyyden tavoite, kun tulevaisuutta ei enää ole.

Länsi Venäjän mallina tai Venäjän oma kehitystie

1800-luvun Venäjän tie- kysymyksen ympärillä käydyssä keskustelussa oli kaksi näkökantaa: zapatnikit eli länsi-suuntautuneet ja slavofiilit. Suomenlinnassa syntynyt kirjallisuuskriitikko Belinski kuului ensin mainittuihin. Nämä kannatti ajatusta yhtenäisestä ihmissivilisaatiosta, jonka johdossa oli Länsi. Tämä oli kyennyt toteuttamaan humaanisuuden, vapauden ja edistyksen ihanteet ja olemaan esimerkkinä muulle ihmiskunnalle, mm. Venäjälle. Tämän tuli hankkiutua eroon aasialaisuudesta. Filosofi Berdjajev piti zapatnikkeja pikemminkin itäisenä kuin läntisenä virtauksena. Länsi-Euroopasta he loivat ihannekuvan, joka ei vastannut sitä. He ajattelivat Venäjän modernisoituvan lännen mallia seuraten tehden myönnytyksiä venäläiselle kulttuurille. 

Anneli Aer: Viha-Rakkaussuhde: ”Euroopan ja Venäjän vastakkaisuus” [teoksessa Eurooppalainen ihminen (1994; toimittanut Anssi Halmesvirta) Atena; todellisuutta, ihanteita, pelkoja, ss. 183)]

Zapatnikit jakautuivat kahtia: liberaaleihin ja vallankumouksellisiin, jälkimmäiset suuntauten ranskalaiseen sosialismiin. Klassista slavofiilisyyttä, joka jo edellä mainittiin, edustivat A. S. Homjakov, K. ja I. Aksakov ja Ju. F. Samarin. Nämä kielsivät yhden yhteisen yleisinhimillisen sivilisaation olemassailon ja yhden oikean kehitystien mahdollisuuden. Heidän mukaansa jokainen kansa elää itseriittoisena oman kansanhengen mukaista elämää. Venäjän aateperustana on oikeauskoinen kristinusko ja tähän sisältyvä oikeus ja hengen vapaus. (Sama artikkeli ja teos kuin edellä, s. 185)

Länsi on germaanis-romaaninen, jollainen pohjautuu formaalis-oikeudelliseen oikeudenmukaisuuteen ja ulkokohtaiseen organisoitumiseen. Tällaisesta maailmasta Venäjä on olennaisesti poikkeava. Se ei tarvinnut länsimaisia periaatteita eikä organisoitumismuotoja. (Sama artikkeli ja teos kuin edellä, s. 185)

Slavofiilit (Homjakov) suosivat Venäjän omaa tietä sivistykseen ja perustelivat sitä Venäjän ja Lännen erolla, joka oli heidän käsityksensä mukaan perustavanlaatuinen.  (Sama artikkeli ja teos kuin edellä, s. 185 )

Putin ja Navalnyi — Venäjän kahden tien viitoittajina

Putinin ja Aleksei Navalnyin välinen kamppailun voidaan nähdä heijastavan kysymystä Venäjän tiestä uudella tavalla — joskin osin vanhoine piirteineen. Nykyisyys on Venäjällä monin tavoin uusslavofiilinen. Tien pohdinnat liittyvät siis slavofiilien ehdottamiin vastauksiin ja  näkemyksiin historiasta ja Venäjän menneisyydestä. 

Ajatukset Lännestä mallina Venäjälle vain yhden yleisinhimillisen sivilisaation rakentamisesta omaan maahan eivät olleet onnistuneet siten kuin oli odotettu.

Neuvostoliiton myötä tästä zapatnikki-perinteestä on nyt poistunut vallankumouksellinen zapatnikkiys omaksumineen vaikutteineen 1800-luvun ranskalaisesta sosialismista. Liberaalinen zapatnikki-perinne on kärsinyt siitä, etteivät liberaalit uudistukset ole juuri menestyneet. Tälle epäonnistuneelle politiikalle on ollut tyypillistä ajatus vääjäämättömyydestä. 

Ei siis ole ihme, että slavofiilien kritiikki zapatnikkeja kohtaan on saanut uutta tuulta purjeisiin. Uuslavofiilinen aate on ollut olemassa siitä asti, kun Aleksandr Solzhenitsyn aloitti neuvostolaisena toisinajattelijana. 

Leontjev (1831–1890) on sanonut, että valtiollisuus ja vahva valta syntyivät tataaristen ja saksalaisten ainesten toisiinsa sekoittumisesta. Ilman tataareja ja saksalaisia venäläiset olisivat saaneet aikaan vain anarkian. Nämä luonnehdinnat sisältävät valtion ja venäläisen kansan syvää antagonismia, niiden välistä vähintäänkin piilevää tai avointa sotaa. Venäläiset joko kapinoivat valtiota vastaan tai ottavat kantaakseen sorron ikeen. (Sama kuin edellä, s. 190)

Vallan pahuudesta venäläisillä on voimakkaampi tuntemus kuin muilla eurooppalaisilla. Vapauden kaipuu on suurimmillaan, kun vapautta on vähiten, ja siellä, missä näin on. Imperiumin ylläpito edellytti voimavarojen tehokasta hyödyntämistä ja jännittämistä ääriasentoon.

Venäläisen lahkolaisuuden piirissä kehittivät anarkistiset suunnat. Nämä perustelivat vetäytymistä valtiosta sillä, ettei valtiossa ollut oikeutta sen vuoksi, että sitä hallitsi antikristus Kristuksen sijaan. Kirkko näytti vahvistavan itsevaltiutta ja siten liittoutuvan antikristuksen kanssa. Tämän liiton esteiksi synti anarkismi perivenäläisenä ilmiönä lahkoissa. Tämän anarkismin slavofiilit pyrkivät ainoina yhdistämään yksinvaltaiseen monarkiaan onnistumatta siinä. Anarkismi voidaan tunnistaa Venäjän 1800-luvun kaikissa uskonnollisissa maallisissa liikkeissä.   (Sama kuin edellä, s. 191)

Aatelin ylimpään kerrokseen kuuluneet Mihail Bakunin, zapatnikki ja hegeliläinen, ja Pjotr Kropotkin kehittivät maanpaossa myös kansainvälisesti kuuluisaa anarkistista teoriaa samoin kuin kristinuskosta ja edellä mainitusta anarkismista vaikutteita ottanut Leo Tolstoi kehittelivät anarkismia Tolstoita lukuun ottamatta enimmäkseen maanpaossa eli lännessä.

Venäjän imperiumin rakentajat vaativat alistumista siihen, mikä oli valtion tahto, piittaamatta venäläisestä kansasta. Imperiumin ylläpitäminen on edellyttänyt maan resurssien ääriä hipovaa käyttöä. Tämän vastapainona kehittyi Venäjän kansan käsitys vapaudesta, joka on aina irtiottoa kaikesta valtion edustamasta.

Anarkismi ja sen eri suuntaukset ovat kehittyneet sekä vaistonvaraisesti että teoriana venäläisestä lahkolaisuudesta ja kerettiläisyydestä. Kansan katsomusten mukaan valtiota on hallinnut antikristus, jonka liittolaisena Venäjän oikeauskoinen kirkko nähtiin. Sen sijaan eliitin mielestä taas valtiota hallitsee Kristus. 

Slavofiilien hanke voidaan nähdä yrityksenä yhdistää venäläisen kansan luontainen anarkismi yksinvaltaiseen monarkiaan, mutta yritys epäonnistui. Venäläinen populismi on ollut 1800-luvulla anarkistista. Älymystö, yhteiskunta, kansa, vapautusliike olivat jyrkästi vastakkain valtioon, valtaan ja imperiumiin, siis kansa hyveineen ja valtio paheineen. Tämä on ollut ja oleva vielä pitkään lisämausteena venäläisyysessä. Anarkistinen elementti on hyvin tunnistettavissa 1800-luvun venäläisvirtauksissa, niin uskonnollisissa kuin sekulaareissakin. 

Slavofiili Konstantin Aksakovin kuuluisa lausumat ilmentävät venäläistä valtioasennetta: ”Valtio on periaatteessa paha”; ”valtio on idealtaan valhe. Valta kuuluu sen pahuuden tiedostavalle kansalle. Tsaari on kansan valitsema raskaan taakan kantaja. Homjakoville tsaari ei ollut despootti, vaan yksinvaltias, jolle valta jäi kansan vapaasti luopuessa käyttämästä valtaansa. Tsaarinvalta ei siis ole absoluuttista eikä imperialistista. Vasta Pietari Suuresta alkaa imperiumin ja absolutismin historia.

Slavofiilien teoria kuvaa Venäjää ja venäläisyyttä, vaikka se onkin vanhentunut. He painottivat kansan ja hallitsijan elimellistä suhdetta, minkä vuoksi liberaalit rajoitukset hallitsijanvaltaan eivät ole välttämättömiä: niihin ei pääse edes syntymään tarvetta. 

Valta tulee ymmärtää velvollisuudeksi, koska se ei voinut olla oikeus, sillä kellään ei ollut oikeutta hallita muita, mikä on jokaiselle anarkistille selviö. Tsaari on yksin se, jonka odotetaan uhrautuvan muiden puolesta, kun hän täyttää odotuksensa, kansa voi vetäytyä käyttämästä valtaansa. Romanttinen Muinais-Venäjä on kansan ja tsaarin, vallan ja valtion ykseys. Kansa on neuvoa-antava. 

Leontjevin Venäjän pelastusohjelmaan kuuluivat bysanttilainen, osittain roomalaistyylinen kirkollinen ja munkkilainen kristinusko, luja keskitetty monarkkinen valtiollisuus ja omaperäinen kansankulttuuri. Ne olivat turvatakuita länsieurooppalaista 1800-luvun porvarillisuutta vastaan.  

Leontjev on usein laskettu slavofiiliksi, vaikka hän oli konservatiivi, jollaisena hän erottui liberaalista slavofiileistä. Konservatiivina hän uskoi Euroopan sivilisaation saavuttaneen kolmannen, vanhuuden asteen, Euroopan käytyä jo läpi nuoruuden ja aikuisuuden ja tulleen vaiheeseen, jota seurasi rappio, tuho ja kuolema.

Ranskan vallankumousta seurannut tuho oli Leontjevin mukaan luonnollista orgaanista kehitystä, joka myös uhkasi Venäjää. Hän myönsi venäläisten anarkismitaipumuksen. Leontjev ajattelee, että venäläisen valtiollisuus on tataarien, mongolien, ja saksalaisten perintöä yhdistyneenä bysanttilaisuuteen Venäjällä. 

Liberaalit slavofiilit eivät tuominneet Länttä, vaan tätä tuomitsematta valitsivat oman kehitystien, joka heidän mielestään oli ainoa oikea Venäjälle, jolle ei länsimaiden valitsema tie sopinut.   

Slavofiilien poliittinen ihanne oli patriarkaalis-demokraattinen monarkkia, jolle kansa vapaasti alistui ja tuki. He vastustivat Pietari Suuren uudistuksia. 

Kuten jo todettiin, Leontjev tuomitsi anarkismin ja venäläisten taipumuksen anarkismiin. Osin slavofiilisyydessä on juurensa myös vallankumouksellisella anarkismilla, jonka oppi-isä on Mihail Bakunin (1814 — 1876). Zapatnikkinä uransa aloittanut Bakunin emigroitui 1840 Berliiniin. Ahkerasti Eurooppaa kierrellyt Bakunin oli aito panslavisti, joskin demokraattinen sellainen. Hän osallistui aktivistina vallankumouksiin, joita Euroopassa tiheään tapahtui. Hän oli italialaisen Mazzinin hyvä ystävä, vaikka vieroksui tämän kristillisyyttä. Bakunin oli omaksunut jyrkän ateismin. Mazzinista on aiheellista sanoa, että hän yhdisti nationalismin ja liberalismin toisiinsa hedelmällisesti ja täydensi tätä yhdistelmää tasavallan aatteella.  

Bakunin omaksui valtiostakäsityksen, jonka mukaan ”käskiessään meitä tekemään hyvää valtio estää ja pilaa hyvän siksi, että käsketty hyvä lakkaa olemasta hyvää, tulee moraalin kannalta pahuudeksi”. Hän viittaa vapauteen, moraaliin ja ihmisten arvokkuuteen asioina, jotka edellyttävät hyvän tekemistä juuri sen vuoksi, ettei hyvä ole käskettyä, vaan siksi, että hyvä on ymmärrettyä, tahdottua ja rakastettua. Slavofiileistä muistuttavaa on Bakuninin ajattelun slaavilais-venäläinen messianismi. Valo tulee Idästä, ei Lännestä, koska Itä on vallankumouksen tyyssija. 

Myös Bakuninin mukaan Venäjän valtio on ei-slaavilainen, koska slaavit eivät ole muodostaneet valtiota: he eivät ole valloittajakansa, jollaisten tekoa kaikki valtiot ovat. Itämeren ei-slaavilaiset kansat, mongolit ja saksalaiset ovat valloittajia ja juuri siksi valtioiden perustajia. 

Marxilainen sosialismi on lähtöisin Lännestä, minkä vuoksi sillä ei ollut edellytyksiä juurtua Venäjän kansaan, ajattelivat Bakunin ja slavofiilit. Bakunin esittää väitteen kaikista kansoista: yritykset toteuttaa maassa marxismia johtaa siihen, että valtiosta tulee pahin ajateltavissa oleva tyrannia, jonka maailma tulee näkemään. Bakunin katsoo olevansa sosialisti, mutta sellainen, joka ei lähde uuden yhteiskunnan rakentamisesta valtiosta, vaan joka lähtee kansan voimasta, jossa piilee oikeus. Bakunin muistuttaa 1870-luvun narodnikkejä, joiden edeltäjiin 1860-luvulla hän kuului anarkistina. 

Bakuninin ajattelu lienee luontevinta luokitella narodnikkiläisyydeksi, jossa on slavofiilisia piirteitä, kuten usko oikeuteen, joka sisältyi kansan voimaan. ”Tuhoamisen kiihko on luova kiihko” on hänen tunnetuin lauseensa. 

Talonpoikaiskapinan johtajia, jotka olivat myös kasakkoja, Pugatshevia ja Stenka Razinia Bakunin pitää omina esikuvinaan. Kansan voimaan sisältyy oikeus alkuaan slavofilisen ajatuksen mukaan. 

Kuuluisin venäläinen anarkisti, joka myös eli Venäjällä kirjallisesti merkittävän elämänsä, on Leo Tolstoi. Hänet liittää anarkismiin se, että hän korostaa keinojen yhteyttä päämääriin. Anarkismia laajemmin tämä käsitys on nykyajan kansalaistottelemattomien jakama riippumatta heidän suhtautumisestaan valtioihin.

Kristillistä hänen anarkismissaan on kristinuskosta hänen omaksumansa ajatus olla vastaamatta väkivaltaan väkivallalla.Tästä periaatteesta seuraa pidättyminen kaikkien ihmistekoisten valtion lakien noudattamisesta. Erona Bakuniniin on se, että jälkimmäinen hyväksyy myös väkivallan vallankumouksessa. 

Bakunista on syytä mainita, että hän oli hegeliläisittäin suuntautunut ja opiskellut filosofiaa Berliinissä. Hän oli vasemmistohegeliläinen historianfilosofi, joka etääntyi Hegelistä historianfilosofiassaan.

Anarkismiin sisältyy vapauden ihanne ja ajatus ihmisten välisestä rauhasta, joka sisäisten minuuksien harmoniaa. Sisäisten minuuksien tärkeys (vrt. Rousseau) ja toisiltaan julkisesti tunnustuksen saaminen kuuluvat erityisesti Bakuninin anarkismiin. 

Navalnyi ja tämän suhde slavofiilisyyteen?

Aleksei Navalnyi, Putinin vallan haastaja, on henkilö, joka herättää kansassa slavofiilisen toiveen kansan ja johtajan välisestä elimellisestä suhteesta ilman despotiaa. Hän on uusslavofiili. Oletettavasti hän tuntee slavofiilisyyden historiaa ja samastuu sen liberaaliin haaraan. Venäläiset liberaalit ovat historiallisesti jakautuneet zapatnikkiläisiin ja slavofiilisiin. Heidät tulee myös erottaa leontjeviläisistä kulttuuripessimisteistä, jotka ovat Venäjän valkoisten identiteettipolitiikan edeltäjiä.  Slavofiileihin voidaan lukea erilaisten keskenään kilpailevien ideologioiden kannattajia. Anarkismi on erkaantunut slavofiilisestä ja narodnikkiläisestä perinteestä. 

Uusslavofilia on varteenotettava suuntaus venäläisessä nykyajattelussa. Leonjeviläinen kulttuuripessimismi on myös esillä uudemmissa virtauksissa, jotka pitävät itseään konservatiiveina. 

Gumiljovilaisuus, iljiniläisyys ja näiden synteesinä duginilaisuus Putinin ideologisena ohjelmana

Iljiniläis-gumiljovilainen historiapolitiikka on ikuisuuden politiikkaa; iljiniläisesti Venäjä nähdään ikuisena, jumalallisen täydellisyyden viimeisimpänä jäänteenä, antikristuksellisten voimien vastavoimana, jolloin uhka voidaan torjua vain kristillisellä fasismilla.

Gumiljovilaisesti ajatellen Venäjän ja venäläisyyden erityisluonne pohjautuu euraasialaisuuteen, jota edustaa Moskova Venäjän historian eri vaiheissa.

Lev Gumiljov on saanut myös seuraajia, joista kuuluisin on Aleksandr Dugin. Hän käyttää eurasianismia tehdäkseen sen avulla natsismin venäläisemmäksi. Tämä eurasianismi vaikuttaa Gumiljovin parodialta, mutta sekin on tarkoitettu vakavaksi.

Natsismin perinteen omaksuminen venäläisyyteen on Duginin keskeisin tavoite. Natsismin historialla jo vuodesta 1906 kosketuskohta isovenäläisyyden heräämiseen ja Suomen historiaan.

Perustuslaillis-demokraattisen valtiomiehen juutalaissyntyisen Mihail Herzensteinin murhaajat eli mustasonjalaiset (Venäjän kansan liiton väki) mainittuna vuonna aloittivat väkivaltaa hyödyntävän ja terroristisen puolustustaistelun länsimaista arvomaailmaa ja Venäjän läntistämistä vastaan.

Venäjän putinilaisen aatteen osatekijät

Kolmesta mainitusta aatteesta omine piirteineen tulee juuri näiden ansiosta yhdessä moniulotteisempi kuin mikään niistä on yksin — jolloin piirteet, eurasianismin imperialismi, valkoisten Venäjän kristillinen totalitarismi, mussolinilainen fasismi ja hitleristisen natsismin antisemitismi, tulevat täydentämään toisiaan.

Fasismi saa uuden salonki-kelpoisuuden Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä. Paras tapa pyrkiä toteuttamaan fasismin tavoite on olla esiintymättä fasistina ja omaksua etnonationalistinen retoriikka. Tämän myös Suomen uuden poliittisen perussuomalaisenkin virtauksen julki- ja piiloedistäjät ovat ymmärtäneet.

Jälki-neuvostoliittolaisuus ja iso-venäläisen imperiumin paluu

Kun Neuvostoliittoa ei enää ole ja venäläistyyppisen talousliberalismin aika on ohi, Venäjällä on enää menneisyys, johon kuuluvat suuret valtakunnat, imperiumit, joita ovat 500-luvulta alkaen ensin turkin-sukuisten kaanikunnat, kuten uskoltaan juutalainen Kasaaria, islaminuskoinen bolgaarien Volga-Bulgaria, sekä 1200-luvun mongolit valtakuntineen. Ne ovat Moskovan suuriruhtinaskunnan edeltäjiä.

Venäjän vanhoja dynastioita on useita, joista tunnetuin on Romanovien dynastia, viimeinen, joka edelsi Neuvostoliittoa. Tätä ennen olivat Iivana Julmaan sammunut dynastia Moskovassa ja Boris Godunovin hallituskausi Iivanan jälkeen sekä aikaisemmat Kiova-Novgorodin dynastiat.

Venäjä on Iivana III:n ja tämän pojan ja Iivana IV:n (Julman) luomus ja oli syntynyt mongolien avulla. Venäläisessä kansallisessa historiapolitiikassa on alettu tähdentää mongolien merkitystä isovenäläisen identiteetin syntymisessä. Tämä identiteetti on eri kuin identiteetti, joka on vähävenäläinen, Bysantista ja länsi- sekä keskieurooppalaisuudesta katsoen näitä kolmea lähempänä oleva venäläisyys, johon kuuluvat ukrainalainen ja valkovenäläinen perinne.

Nämä ovat muovanneet venäläisyydestä muunnoksen, joka on läntinen, kun taas mongolien poliittinen perinne muokkasi venäläisyyttä despoottiseen hallitsemistapaan sopivaksi. Venäjä ja venäläisyys on monimuotoistunut, saanut toisintoja, jotka sulkevat toisensa pois.

Mikä sanan ”Venäjä” viittauskohde?

”Venäjällä” viitataan Iso-Venäjään tai Vähä-Venäjään, jolloin tarkoitetaan aluetta eikä välttämättä valtiota. Alueella on ollut kilpailevia valtioita: itäslaavien ruhtinaskuntia, Liettua, Puola ja edelleen kaanikuntia ja viimeisimpänä Moskovan suuriruhtinaskunta eli nykyisen Venäjän aihio.

Aatehistorialliseen kysymykseen, mikä Venäjä on ja mikä on sen tie, haettujen vastausten joukossa on filosofi Nikolai Berdjajevin ajatuksia herättävä vastaus: ”Venäjän kansa ei ole puhtaasti eurooppalainen eikä aasialainen. Se on kokonainen maanosa, valtava Itä-Länsi, joka yhdistää kaksi maailmaa. Tämän vuoksi venäläisessä sielussa taistelevat aina kaksi perustaa, itäinen ja läntinen”. Itä-Euroopan tasangon ja venäläisen sielun yhteys on myös läsnä Berdjajevin ajattelussa.

Suomen kielessä (kuten muissakin kielessä) sanalla ”vähä” viitataan puhujaa lähellä olevaan, ”isolla” taas kauempana olevaan. Esimerkiksi on erotettu toisistaan Vähä-Puola (Krakovan seutu) ja Iso-Puola (Varsova ja pohjoisempi Puola).

Vastaavaa erottelua on sovellettu Venäjään. On myös eroteltu Vähä-Liettua (Itä-Preussi) ja Iso-Liettuan (Liettuan suuriruhtinaskunta). Moskova oli Iso-Venäjän alueen ruhtinaskunta, josta tuli alueellinen johtaja.

Vähä-Venäjä (Ukraina ja Valko-Venäjä) on syntynyt Kiovan rusista, jonka osaksi myös Novgorod voidaan nähdä. Rusi-käsite viittaa ruhtinaskuntiin hallitsijoineen, joiden sukuhaarat katsovat polveutuvansa varjagi Ruurikista kronikoiden mukaan.

Rusi-ruhtinaskunnat olivat syntyneet 700–900-luvuilla viikinkien (varjagien) ylläpitämän jokiliikenteen pohjalle (Bysantiin suuntautuvan), saksalaisen itälaajentumisen sekä kaupan ja Bysantin lähetystyön vaikutuksesta.

Venäjä oli kyläpahanen 1100-luvulla jääden muiden ruhtinaiden johtamien paikkakuntien varjoon. Imperiumin rakentajiksi Moskovan suuriruhtinaat ryhtyivät vasta 1500-luvulla
oltuaan sitä ennen mongolien veronvuokraajia. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 100)

Mongolit olivat 1300-luvulla asettaneet kaani Uzbekin langon, Moskovan ruhtinas Jirij Danolovicin (1305 –1325) johtamaan verojen keruuta. (Sama kuin edellä).

Romanovien aikana korostui Pietarin Venäjä, jonka sijainti on Novgorodin rusin alueella ja joka on tämän perillinen ja pitemmällä ajalla Kiovan rusin perillinen. Pietarin Venäjä on jo Venäjää eikä ollut syntymisen ajankohtana enää Vähä-Venäjää, siis Kiova-Novgorodia.

Putinin kaudella on etsitty Venäjän historiasta oppi-isiä ja menneisyyden ratkaisuista ratkaisua Venäjän ongelmaan, joita on vallanvaihto- ja laillisuusperiaatteen puuttuminen.

Ongelmanratkaisuilta Putin edellyttää laillisuudesta luopumista ja ihmiskunnan vapahtajan johtamaa imperiumia. Vapahtajaa Putin ja hänen kannattajansa etsivät hänestä itsestään eli Putinista. Mistä tämä ajatus on peräisin?

Ivan Iljin — Venäjän valkoisten filosofi

Putinin hallinnon hyväksi tehdyn ideologisen työn kannalta Ivan Iljin on se filosofi, joka on avainasemassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen juuri Iljinistä tuli Venäjän antibolsevististen valkoisten piirienvasta-vallankumouksellisten eturivin filosofi. Ennen Ensimmäistä maailman sotaa tämä filosofi, joka kuului hegeliläiseen traditioon, oman sukupolvensa toisten tavoin toivoi Venäjästä, että tästä voisi tulla lakien mukaan hallittava maa. Hänen asenteensa muuttui 1917 vallankumouksen tapahtumien vuoksi.

Koettuaan bolsevikki-vallankumouksen Ivan Iljin tuli vallankumouksen vastustaja, joka kannatti väkivaltaisiä menetelmiä.  Hän uskoi näihin, ja hänestä tuli kristillinen fasisti, jonka käsityksen mukaan fasismi on Venäjän pelastus.

Vuonna 1922 joitakin kuukausia ennen Neuvostoliiton perustamista Ivan Iljin karkoitettiin ja hän emigroitui Saksaan. Saksaan tultuaan hän tarjosi fasistisen ohjelman Venäjän valkoisille bolsevismin lyömiseksi. Ohjelma tuli niiden käyttöön, jotka olivat Venäjän valtakunnan sisällissodassa taistelleet bolsevikkeja ja muita vallankumouksellisia vastaan. Iljin luonnehti omien kirjoitustensa tarkoiusta sanoen niitä opastukseksi Venäjän tulevalle  johdolle, joka nousisi valtaan Neuvostoliiton kukistuttua. Hän — myös Vladimir Putinin suuri opettaja –kuoli 1954.

Neuvostoliiton romahdettua 1991 Iljinin kirja Tehtävämme tuli uudelleen löydetyksi oppaaksi kristilliseen fasismiin. 2005 Iljin — unohdettua Sveitsissä kuollut — sai Moskovassa uudet arvokkaat hautajaiset Putin järjestämänä.

Ivan Iljin suunnannäyttäjä Putinin Venäjälle

Venäjän presidentin ohjelma-puheiden monet viittaukset kielivät Ivan Iljinin filosofian suuresta merkityksestä Putinin Venäjän politiikalle. Tästä filosofiasta löytyivät perusteet heikentää EU:ta.

Putinin propagandamestari Vladimir Surkov vei Iljihin ajatukset nykyisen median maailmaan. Dimitri Medvejev vei Iljihin ajatukset Venäjän nuorisolle.

Ivan Iljin on yksi osa Putinin agendan tai ohjelman teoreettista perustaa, jota voidaan sanoa, ja se osa, jota kaikkineen voidaan sanoa kristilliseksi totalitarismiksi. Tämän lisäksi putinismi sisältää Neuvostoliitossa toimineen akateemikko Gumiljovin uudestaan elvyttämän eurasianismin eli 1800-luvun venäläisen historiankirjoituksen koulukunnan; tässä opissa Euraasian
aron kansojen merkitystä painotettiin Moskovan suuriruhtinaskunnan syntymisessä enemmän kuin Rusin poliittisen perinteen tai bysantin kirkon.

Eurasianismi Putinin Euraasian liiton ajatuksen perustana

Eurasianismin perinne myös poikkeaa jossakin määrin slavofiilien ajattelusta, jossa venäläisen sielun syvällisyyttä etsittiin slaavilaisuuden ja kreikkalaisen bysantinilaisuuden perinteistä. Niiden sijaan eurasianistit kiinnittivät huomion aron kansoihin. Akateemikko Gumiljov katsoi, että iso-venäläisiä suojelee länsimaalaisten riesana olevalta rappiolta mongoleilta peräisin oleva ja omaksuttu venäläinen luonteenlaatu.

Lev Gumiljov tuomittiin Stalinin kaudella 1938 Gulagiin eli kuuluisaan Vankileirien saaristoon kymmeneksi vuodeksi Karagandan lähelle. Vapauduttuaan 1953 hän elvytti 1960- ja
1970-luvuilla eurasianismin. Hän myös liitti siihen ajatuksen valekansoista, kuten juutalaisista, jotka ovat kansojen joukossa ja imevät näiltä elinvoiman.

Kun Jumala on epäonnistunut luomisessa, fasistisen teologian mukaan virheiden korjaajaksi tarvitsemme vapahtajan. Iljin ajatteli kaikkien maiden, paitsi Venäjän, kadottaneen muiston jumalallisesta täydellisyydestä.

Venäjällä muisto siitä on säilynyt Venäjän ja venäläisten viattomuuden vuoksi. Kadotetut maat edellyttävät pelastuakseen vapahtajaa, joka vie loppuun Jumalan luomistyön poistamalla luomistyön virheet.

Bolsevikkien ja Neuvostoliiton kaatajien vääjäämättömyyden politiikasta

Bolsevikkien perustaman Neuvostoliiton tulevaisuuteen suuntautunut vääjäämättömyyden sosialistinen politiikka oli Neuvostoliiton romahdettua korvattu kapitalistisella vääjäämättömyyden politiikalla, joka tuli taas tiensä päätökseen 1990- ja 2000-lukujen Venäjällä. 2010-luvulla Ivan Iljin tuli Putinin politiikassa merkittävimmäksi suunnannäyttäjäksi uudelle kleptokraattiselle eli nykyiselle Venäjälle.

Iljinin merkitys myös näkyi selvästi Putinin politiikasta, johon tulivat iljiläisinä piirteinä Eu:n hajottaminen ja Yhdysvaltojen ideologinen vastaisuus. Vastustajat näet edustivat kaikkea, mikä oli Ivan Iljinin oppien mukaan pahaa.

Venäjä alkoi hyökätä EU:n ja Yhdysvaltojen kimppuun: Iljinin filosofian mukaan on syytä pitää erittäin paheksuttavia hyveitä, joita USA ja EU edustivat, kuten yksilöllisyyttä, jatkuvuutta, yhdentymistä, tuoreutta, totuutta, tasa-arvoa.

Kukaan toinen poliittinen ajattelija ei ole 2000-luvulla vaikuttanut yhtä paljon maailmanpolitiikkaan kuin Ivan Iljin, kristillinen fasisti 1900-luvulta. Näin voidaan sanoa sen vuoksi, että hänen muistollaan ja fasistisella perinnöllään on Venäjällä  virallinen asema ja vakutus Venäjän harjoittamaan politiikkaan.

Siirtyminen vääjäämättömyyden politiikasta ikuisuuden politiikkaan

Tavanomaisen toiveikkaan ajattelun mukaan globalisaation aikana ajateltiin — niin 1880–1910 kuin 1980–2010 — että taloudellinen kasvu johtaa päästyään vauhtiin väistämättömästi valistukseen ja poistaisi kiihkoilun politiikasta.

Nuoruudessa laillisuutta ihailevat vanhemmiten hylkäävät laillisuuden; kun he siirtyvät vasemmalta äärioikealle, he säilyttävät äärivasemmiston menestyksekkäästi käyttämän taktiikan.

Näin menettelivät sekä Iljin että tämän ihailema Benito Mussolini. Kumpikin nuorena vasemmistolaisena arvosti laillisuutta ja oikeusvaltiota, mutta molemmat hylkäsivät nämä tultuaan äärioikeistolaisiksi — niin Mussolini kuin Ivan Iljinkin.

Fasismin päivitysohjelma Ivan Iljihin kaavailemana

Fasismia voitiin Iljinin mukaan laajentaa ja syventää siten, että italialaista fasismia täydennetään sellaisella kristillisyydellä, jossa vaaditaan Jumalan vihollisten veriuhria. Kirjoittaessaan kriittisiä tutkielmia neuvostovallasta Iljin käytti  leipätyössään, johon ne sisältyivät, saksalaiselta äidiltään oppimalla kielellä eli saksalla (jota osasi yhtä hyvin kuin isänsä venäjää). Iljin luonnehti Adolf Hitleriä sivistyksen puolustajaksi bolsevismia vastaan.

Natsismin, kansallissosialismin, antisemitismi oli Iljinin mukaan Venäjän valkoisten ideologian johdannainen. Natsismi on henki, jossa jokaisen venäläisen tulee olla mukana.

Kristillistä fasismia nykyaikaa varten

Jos kysytään, mitä kristinuskolla syvennetty ja laajennettu fasismi on, niin tähän Iljin vastasi, että sen mukaan Jumalan täydellisyys ennen luomista on ainoa hyvä universumissamme.

Luomisessa Jumala tuhosi sen hyvän, täydellisen Totuuden, joka Hän oli. Sen jälkeen hyvää ei enää ollutkaan.Luominen synnytti historian, ihmiselämän, siis tosiseikat, joita ei voida palauttaa Jumalan täydellisyyteen, ja intohimot, joita ei voida yhdistää Jumalan tarkoitusperiin.

Romanialaisen kristillisen fasismin mukaan Jumala on ennen historiaa virheetön ja ikuinen, mutta historian myötä Hän vaikuttaa täydeltä sekopäältä.

Ihmisen vajoaminen kokemuksen piiriin sai hänet menettämään ykseytensä, loogisen järkensä ja organisatoriset tavoitteensa. Jumala loi olentoja, joita liikuttaa ainoastaan seksuaalisuus.

Ennen luomista ollut jumalallinen täydellisyys on se, johon kaikkea voidaan verrata. Historiassa romanttinen tunne voittaa järjen, joka hallitsee jumalallisessa täydellisyydessä.

Kuinka Moskovan Venäjä länsimaistui 1700-luvulta alkaen?

On tunnettua, että Venäjä tuli länsimaiseksi kahdessa vaiheessa. Venäjän länsimaistuminen tapahtui siten, että uudistuksilla Venäjän kirkkoa vietiin lähemmäksi Kreikan, Ukrainan ja Valko-Venäjän kirkkoja ja että Pietari I:n ja Katariina II:n aikana yläluokka sivistettiin länsimaiseksi.

Vanhin Venäjä, 1500-luvulla, oli saanut sivistysvaikutteensa silkkitietä Kiinasta ja muualta itämailta. Rusi ruhtinaskuntien (ennen 1000-lukua) painopiste oli nykyisten Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella, myöhemmin Liettuan ja Puolan hallitsemalla alueella.

Tämän alueen kreikkalais-katolilaiset pääsivät 1500- ja 1600- luvuilla nauttimaan länsimaisesta renessanssista ja tätä ennen (1200-luvulta 1300-luvulle) edeltävästä katolisesta skolastiikasta (koulu-filosofiasta).

Venäjän ortodoksit, jotka asuivat rusin niillä mailla, jotka jäivät mongolien valtaan, alkoivat pitää kaikkia muita kreikkalais-katolilaisia harhaoppisina. Venäjän vanhauskoiset ovat näitä venäläis-ortodokseja. Nämä eivät hyväksyneet Romanovien ajalla toteutettuja kirkko-uudistuksia.

Romanovien uudistuksia seurasivat vuorostaan Pietari Suuren uudistukset, joita slavofiilit pitivät venäläistä sielua vahingoittavina. ”Länttä” edusti tsaari Pietarille protestanttinen Pohjois-Eurooppa, hollantilainen ja englantilainen laivanrakennustaito, saksalainen lääketiede ja ruotsalainen hallinto. Venäjän suhtautumista länteen leimasi  yksipuolisesti hyötyajattelu, teknisen tietämyksen hankinta ja imperiumin vahvistaminen.

Lainsäädäntö ajateltiin yhteiskunnan uudelleenkasvattamiseksi, jossa keskeistä oli opetuksellinen ja poleeminen tehtävä. Lainsäädäntö lakkasi olemasta etujen yhteentörmäyksiä säätelevä instituutio, kun se korvasi vanhan tapaoikeuden, minkä jälkeen oikeustajua hänärsi se, että yhteiskunta jakautui antagonisiin ryhmittymiin, joilla oli oma kulttuurinsa, moraalinsa ja käyttäytymismallinsa.

Pietari Suuren uudistuksissa valtio alettiin samastaa itsevaltiaan henkilöön ja tämän valtaan. Alamaiselle keskiajan perinteen mukaisesti pyhä isänmaan ja valtiollisuuden käsite liitettiin hallitsijan henkilöön, valtiollisuuden kantajaan. Mikä oli tätä vahingoittavaa, nähtiin vahingolliseksi Venäjän valtiollisuutta kohtaan. Hallitsijan valtiollisuudesta tuli uskonnollisesti värittynyttä.

Moskova oikeiston identiteettipolitiikassa

Autoritaarisen oikeisto-konservatismin nousu kautta Euroopan oikeistolaisena populismina ja Yhdysvalloissa republikaanisen puolueen nykylinjana on historiapoliittista ja identiteettipoliittista sekä Venäjän vallassa olevan oikeiston rahoittamaa.

Yhdysvallat — ja erittäinkin republikaanit — on osoittautunut Iso-Britannian ohella länsimaista muita heikommaksi lenkiksi Venäjän ikuisuus-poliittiselle propagandalle. Tätä Venäjä on trolleineen ja valeprofiileineen levittänyt laajasti ja menestyksekkäästi netissä. Venäjä näyttää onnistuneen Trumpin vaalivoiton yhteydessä saamaan etuaan palvelevan presidentin Yhdysvaltoihin ja itsekin vaikuttamaan tämän valintaan nettikampanjoineen.

Donald Trumpin presidenttikausi oli Yhdysvaltojen republikaanisessa puolueessa uuden identiteettipolitiikan kukoistusta. Tässä lähdetään siitä, että kadonneen tulevaisuuden sijaan on mennyt, jossa eletään nykyhetkessä, vaikka tämä mennyt on iäksi kadonnut. Tämä linja vastasi myös Putinin omaa ikuisuuspoliittista näkemystä.

Identiteettipolitiikka perustuu — jos käytetään 1800-luvun kantilais-hegeliläistä termiä — tasaveroisen tai ylempi-tasoisen arvokkuuden tunnustamisen tarpeelle yksilöllisen
itsekunnioituksen säilyttämiseksi. Tämä on yhdysvaltalaisen Fukuyaman tapa hahmottaa identiteettipolitiikka.

Keino rakentaa identiteettipolitiikkaa on ns. ikuisuus-politiikka. Tämän mukaan ei ole enää tulevaisuutta, vaan ikuista paluuta aina samaan. Venäjän osalta on ikuinen tilanne, jossa länsi on uhka jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, myös silloin, kun Länsi ei ole tehnyt tai ei tee mitään.

Ikuisuus-politiikka on Timothy Snyderin termi identiteettipolitiikalle, joka pohjautuu historiapoliittiseen menneisyyskuvan muokkaamiseen. Tätä Vladimir Putin on aktiivisesti rakentanut.

Ideologia menneisyyden valtaresurssina

Keskiajan valtioihin pätee se, että aikamme valtioihin verrattuna — ne eivät olleet yhtä keskitettyjä kuin nykyiset ovat. Taloudellista, sotilaallista ja tehokasta poliittis-hallinnollista valtaa käytettiin ajan valtioissa paikallisesti tai alueellisesti, ei valtakunnallisesti.

Valtakunnallisesti tärkein valtaresurssi oli ideologia, tavallisesti johonkin uskontoon pohjautuva. Ideologis-poliittinen vallankäyttö korostui, minkä vuoksi uskontojen piirissä vainottiin harhaoppien kannattajia ja julistajia.

Opillisesti valtiot pyrkivät keskitykseen ja yhtenäisyyteen, ei taloudellisesti tai hallinnollisesti. Dynastiat, suku-tai perheryhmän ytimen ympärille keskittyneet valtiot, harjoittivat valtaansa yhteistoiminnassa paikallisen eliitin kanssa.

Valta- ja veroherruus-piireinä järjestyneet valtiot eivät olleet alkuaan alueellisia valtioita, vaan sen sijaan hallitsijoita seurueineen ja näille alistettuja henkilöitä. Kehitys johti myöhemmin alueellisiin valtioihin 1300-luvulta alkaen.

Nykyisten Ranskan ja läntisen Saksan alueella sijainneen Karolingien frankki-valtakunnan aikaan, 700-luvulla, Ukrainassa ja nykyisen Venäjän eteläosissa oli kasaarien
kauppamahti. Tämä Kasaari-valtio, jonka ja karolingien välissä oli jonkin ajan Avaarivaltio Unkarin paikkeilla. Tämä valtio hävisi 800-luvulla.

Kasaarivaltio säilyi 900-luvulle asti levittäen juutalaisuutta Ukrainaan. Se oli turkin-sukuisten nomadien valtio, jonka johto tunnusti juutalaisuutta. Tämän valtion verotusvallan alaisena olivat Volga-bolgaarit, joiden pääkaupunki oli Bolgar Volgalla. Itsenäistyttyään Volga-bolgaarit loivat Venäjälle Suur-Bulgarian valtion. Bolgaarit ovat Venäjän tataarien esivanhempia.

Valtio oli monietninen sisältäen myös Volgan suomensukuiset, kuten marit, merjalaiset, mordvalaiset — joihin merjalaisetkin saattoivat kuulua — ja joita lisäksi oli kaksi haaraa, sekä chuvassit, jotka saattavat olla jäänne Euroopan kansainvaelluksille tärkeistä hunneista.

Bolgaarivalta ulottui Viena-joelle asti ja idässä Uralille. 922 ea. Bolgaarit kääntyivät islamiin ja näiden valtio säilyi 1200 luvulle. Tämän jälkeen se kuului mongolivaltaan.

Ajatus ideologiasta valtaresurssina soveltuu hyvin esimerkiksi Afganistanin tapahtumiin, joissa Yhdysvaltojen ja muiden länsivaltojen joukkojen vetäminen maasta johti niiden tukeman hallituksen romahtamiseen Yhdysvaltojen nykyaikaisesti varustamine sotajoukkoineen. Lännen epäonnistuminen liittyi Afganistanin maaseudun hallitsemiseksi ratkaisevan tärkeän resussin eli ideologian puuttumiseen Yhdysvalloilta.

Sivu mennen sanoen, talibanien poliittiseen ideologiaan ammennetaan aineksia Islamin uskonnosta jopa liioitellen opin sisältämää jyrkkyyttä ja ankaruutta. Äärilahkona talibanit on isisin ohella niitä, joilla ei liene vertaista islamin historiassa. Lahkot ovat samalla toistensa äärmmäisiä vihollisia.

Eurasianistisen historiankäsityksen mukaan Moskovan valta on mongolivaltakunnan perillinen

900-luvulla Moskovaa ei ollut tai se oli vain kyläpahanen, ja 1200-luvun mongolivallan aikana Moskova vasta kehittyi muiden ruhtinaskuntien veroiseksi uskonnollisesti erittäin
suvaitsevaisen Mongolivaltakunnan etujen vaikutuksesta.

Iso-Venäjä, Moskovasta johdettu Venäjä syntyi 1500-luvulla, kun Moskova valloitti mongolivaltakunnan seuraaja-kaani- ja emiirikunnat.

Mongolivaltakunta oli dynastinen, yhden sukukunnan johtama valtakunta moniuskontoinen, jonka uskontoja olivat mongolien monijumalaisuus, tiibetin-buddhalaisuus, persialais-peräinen nestoriaaninen kristinusko, suufilainen islam jne. Moskovan itämainen bysanttilais-ortodoksia nautti vallanpitäjien suojaa. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle s.)

Mongoli-teoria on Venäjän syntymisen selitys-pohjana siten kuin varjagi-teoria Valko-Venäjän ja Ukrainan synnyn. Liettuan ja myöhemmin Puolan osuus on myös keskeinen rusi-valtioiden synnyssä.

Moskova oli sydänkeskiajalla kyläpahanen ja erämaa-linnoitus, josta saatuaan oman ruhtinaan kasvoi kaupunki Vladimirin kyljessä ja paikallisen metropoliittakunnan keskus.
Taustalla oli Rusin valtakunnan itäisten osien joutuminen mongolivaltaan. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle s. 100 — 101)

Eurasianismi ei ole slavofiliaa

Venäjän slavofiilit uskoivat, että venäläisille on ominaista syvällisyys, jota länsimaiset eivät voi saavuttaa. He uskoivat Venäjän historian saaneen alkunsa siitä, että Kiovan asukkaat
kääntyivät kristinuskoon tuhat vuotta aikaisemmin.

Eurasianistit hylkäsivät tämän näkemyksen, kuten myös lännettäjien käsityksen. He olivat näkemättä mitään merkityksellistä yhteyttä Volodomyrin/Valdamarrin Rusin ja nykyisen Venäjän välillä. Heidän katseensa oli suunnattu mongoleihin, jotka kukistivat helposti 1240-luvun alussa Rusin rippeet.

Eurasianistit ajattelivat mongolit tärkeäksi Venäjälle, koska he arvelivat näiden esimerkillisten tapojensa antaneen mahdollisuuden siihen, että uusi kaupunki, Moskova, perustettiin vapaana Euroopan mädännäisyydestä, jota on Kreikan ja Rooman perintö, renessanssi, reformaatio, valistus jne. Näiden sijaan Venäjä edustaa mongoli-imperiumin perinnettä, joka tulee välittää koko Euroopalle tälle ominaisen mädännäisyyden voittamiseksi.

Lev Gumiljovin poliittinen eurasialismi

1800-luvulla eurasianismi oli tsaarin ajan vakavamielisten tutkijoiden harrastus, jossa painotettiin Euraasian arojen merkitystä Venäjän synnyssä.

Neuvostoajalla kehittynyt uus-eurasianismi on itseoppineiden amatöörien, kuten Lev Gumiljovin, puuhastelua, jossa yhdistellään vakavaan ajatteluun kaikenlaista huuhaata ja ideologisia hankkeita.

Lev Gumiljov, runoilija Anna Ahmatovan ja tämän kirjailija-miehen poika, elvytti eurasianismin, kun hän katsoi Mongolian arot venäläisen luonteenlaadun lähteeksi ja suojaksi länsimaista rappiota vastaan.

Gumiljov kuvaili Euraasiaa ylpeyden sydänmaaksi: tämä ulottui Tyyneltämereltä Euroopan merkitystä vailla olevalle läntiselle laidalle asti.

Gumiljovin käsityksen mukaan Vladimir/Moskova oli pikemminkin mongolien liittolainen kuin heidän vallassaan. Mongoleja suurempi uhka oli Kalparitaristo tai heidän Saksalainen ritarikunta. Gumiljov viitannee siihen, ettei Moskovaan asettunut patriarkaatti halunnut uhrata oikeaa oppia ryhtymällä liittoon kreikkalaisen Bysantin ja Lännen kanssa. Bysantti oli Ottomaanien uhkaama ja lähentyi lännen katolista kirkkoa.

Eurasionalistisen näkemyksen mukaan Venäjä on osa tai vaihe peräkkäisistä imperiumeista, joista ensimmäinen oli Kiova-Novgorod, toinen on Moskovan Venäjän imperiumi (joka ajateltiin myös mongolien imperiumin seuraajaksi), kolmas Romanovien Venäjän imperiumi, neljäs ja viimeinen Neuvostoliiton imperiumi.

Eurooppalaisena taustana imperiumin sarjana oli Itä-Rooman imperiumi, aasialais-peräisenä taustana Mongoli-imperiumi. Tämä tosin oli — sivumennen sanoen — myös Volga-Bulgaria/-Bolgaria-Kasaari-imperiumin seuraaja.

Tämä kieltämättä mutkistaa kuvaa
imperiumien perinnöstä. Juutalaisuus ja islam ovat mainitun aasialais-imperiumin perintöä Venäjällä.

Lännen ja idän kirkkojen unioni Moskovan vallan haastajana ja sen arkki-vihollisena

Euroopan yleispoliittisessa tilanteessa vuonna 1439 perustettiin lännen ja idän kirkkojen unioni. Tämän Moskovassa katsottiin merkitsevän sitä, että Konstantinopoli petti kristillisen oikeaoppisuuden.

Kun Konstantinopoli kukistui vuonna 1453, tämän ajateltiin vahvistavan todeksi sen, että Konstantinopoli oli luopunut oikeasta uskosta. Moskovalais-hallinto käytti hyväkseen tätä käsitystä pyrkiessään kieltämään yhteistyön lännen ja idän kirkKonstantinopolin tuhokojen yhteistyön ja oikeuttamaan oman valtansa.

Konstantinopolin tuho

Konstantinopolin asema oli perustunut imperiumin ajatukselle, kuten Moskovan valtion. Konstantinopolin tuho oli Bysantin valtakunnan (rippeiden) ja emo-kaupungin tuho, mutta se
oli myös enemmän, yhden ideologian tuho ja tappio. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle. s. 111–112)

Lännelle, myös länsimaalaisille imperiumin ajatuksen kannattajille, Konstantinopoli oli ideologisesti väärä Rooma, joten se oli vain yhden kaupungin tuho. Tämä aiheutti
pakolaisten aallon länteen ja bysanttilaisten vaikutteiden tulon länteen hedelmöittämään renessanssia. (Sama kuin edellä, s. 112)

Konstantinopoli Moskovalle oikea Rooma

Moskovan kirkolle Konstantinopoli oli ollut ideologisesti oikea Rooma, pyhä kaupunki, mutta Konstantinopoli oli pettänyt oikean kristillisen opin, ja sen vuoksi se myös tuhoutui. Myös
kristillisen roomalaisen imperiumin ajatus petettiin Konstantinopolin petoksen myötä. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle s. 112)

Moskovan kirkon tehtäväksi jäi pitää yllä oikeaoppista kristinuskoa ja roomalaista imperiumia. Lännen ja idän kirkkojen unionia ajoi Puola, sen johdolla perustettu uniaattikirkko. Siksi Puola voitiin osoittaa ortodoksisen kristikunnan Moskovan viholliseksi.

Ajan käsityksen mukaan maailma oli luotu 5508 eKr bysanttilaisen ajanlaskun mukaan. Maailman katsottiin loppuvan Kristuksen toiseen tulemiseen. Tätä edeltäisivät katastofit, Perkeleen hallinto ja kristittyjen vainot. Bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 1492 oli vuosi 7000, siis vuosituhannen vaihtuminen. (sama kuin edellä, s. 112)

Konstantinopolin valloitus ja Danielin kirjan ennustus

Konstantinopolin valloitus ja joutuminen Ottomaanien valtaan ymmärrettiin Johanneksen ilmestyksessä kuvatun pohjalta Antikristuksen vallan alkuna. Tätä vahvisti Danielin kirjan vertaus neljästä valtakunnasta. Näistä neljännen sortuminen merkitsi maailmanloppua. Neljäs valtakunta oli Rooma. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 113)

1400-luvun Itä-Euroopan historia noudatti aluksi Danielin kirjan kaavaa. Konstantinopoli sortui, koska se luopui oikeasta uskosta. Oikeauskoiset tyytyivät tappioonsa, joka koettiin kristittyjen vainoksi ja taisteluksi Antikristusta vastaan. Tämän lähettiläitä olivat etelässä idän turkkilaiset ja pohjoisessa länsimaiset kristityt.

Kun maailmanloppua ei tullutkaan, ennustusta täytyi tarkistaa. Konstantinopolin tuho ymmärrettiin edelleen kaupungin rangaistukseksi. Ennustusta ei enää yhdistetty Danielin
kirjaan, vaan ajateltiin, että Konstantinopoli oli vain menettänyt aseman ideologisesti oikeana Roomana. (Sama kuin edellä s. 113)

Uudeksi Roomaksi tuli tietenkin ainoan oikeauskoisen valtakunnan eli Venäjän pääkaupunki eli Moskova. Kun Moskovan kirkossa oli aiemmin viitattu keisariin, oli tarkoitettu kaukana, Konstantinopolissa olevaa Rooman keisaria ja tämän liittoa Ukrainan kanssa, mutta uudessa tilanteessa tarkoitettiin Moskovassa olevaa Rooman keisaria.

Ajatukseen Rusin yhtenäisyydestä liitettiin ajatus maailmanvaltiudesta, keisarista kaikkien oikeauskoisten turvana.

Moskovan kaupungin syntyminen pikkukylästä maailmankaupungiksi

Milloin Moskova perustettiin? Ipatjevin kronikan mukaan Juril kutsui apua pyytäneen Svatoslav Olgovicin Moskovaan vuonna 1147. Tämä on se vuosi, josta on tapana laskea  Moskovan ruhtinaskunnan perustaminen. Kaupungin perustajana pidetään edellä mainittua Jurilia, lisänimeltään Dolgorukij. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, 100). Arkeologisista kaivauksista on selvinnyt, että 1100-luvun lopulla sijaitsi Neglinnaja-joen suulla puulinnoitus vierellään olevine asumuksineen kauppiaille ja käsityöläisille. Paikalla ollut Kuckovon oli siirtynyt Jurilialle 1100-luvun keskivaiheessa. Kreml rakennettiin ensi kertaa puusta 1157. (Sama kuin edellä, s. 100)

Moskova oli pikkukylä pitkään. Ruhtinas asettui 1261 asumaan pikkukylään, kun tämä läänitettiin Daniinille. Ruhtinaaksi tuli Jurillin pojanpojanpoika Daniin, kun läänityksen antoi tämän isä Aleksandr Jaroslavic Nevskij (kuuluisa Aleksanteri Nevskij) nuorimmalle pojalleen; Aleksanteri-isä oli Jurilin pojanpojanpoika. (Sama kuin edellä, s. 100) Huolimatta siitä, että 1200-luvulla ruhtinaskunnan aseman saanut Moskova oli mitätön, Daniinille annettiin myöhemmässä tulkinnallisessa historiankirjoituksessa 1300-luvulla keskeinen rooli ja pyhimyksen asema. Itäslaavien valtakunnan keskuksen siirtyessä Volgalle, Rusin keskukseksi tulikin Moskova. (Sama kuin edellä ss. 100–101)

Moskova ei voinut olla itsenäinen, koska se sijaitsi valtakeskuksen liepeillä, mutta tämä paikka antoi sille mahdollisuuden kasvaa. Lisäksi Moskova sai mongolivaltakunnan tuen, kun tämä pyrki varmistamaan veronkannon itäslaavi-alueiltaan.

Mongolivallan ”aikaikkuna” Moskovan suuruudelle

Mongoleille oli yhdentekevää, missä Rusin alueella suuriruhtinaan valtaa käytetään. 1300-luvun alussa kaani Uzbek asetti lankonsa, Moskovan ruhtinaan Juri Danilovicin johtamaan veronkeruuta. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 100–101)

Moskovan ja Tverin välisissä kiistoissa moskovalaiset nojasivat idän uusiin valloittajiin, mongoleihin. (Sama kuin edellä, s. 101). Tverilaiset hakivat tukensa Liettualta. Moskovan Ivan Danilovic Kalita sai kaanilta suurruhtinaan valtakirjan 1327. (Sama kuin edellä s. 101)

Puolta ihmiskuntaa (suurimmillaan) vajaat sata vuotta hallinnut mongoli-imperiumi on toistaiseksi maailman suurin mannerimperiumi (suurempi on ollut vain britti-imperiumi meri-imperumina).

Nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan kuuluessa, siis Rusi-ruhtinaskunnan valtaosan, Liettuan suuriruhtinaskuntaan — mongolien ylivoimaisessa, mutta epäsuorassa vallassa oleville alueille luotiin Moskovan suuriruhtinaskunta, Venäjän itu tai aihio — mongolien avustuksella.

Kiovan rusin asema Moskovan kirkon kanonissa

Bysantin keisari ja kirkko olivat kanonisoineen Kiovan rusin Volodymyrin/Vardemarrin (venäläisittäin Vladimirin).

Bysantti ilmoitti hyväksyvänsä vain pyhän Vladimirin perillisen.
Siksi Moskovassa väitettiin siellä asuvan ruhtinaan olevan suuriruhtinaalista sukulinjaa Rurikista polveutuva, ainoa laatuaan.

Metropoliitan istuimen siirtäminen Moskovaan teki Moskovasta Rusin kirkon keskuksen, mihin vedoten myös ruhtinas omaksui ”Moskovan ja koko Venäjän ruhtinaan” arvonimen. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 101)

Moskova nousi Iivana Kalinan johdolla. Se ei pystynyt vielä haastamaan Tveriä eikä Novgorodia, näistä jälkimmäinen oli Rusin rikkain ruhtinaskunta. (Sama kuin edellä, s. 101)

Moskovan nousun seuraava vaihe oli, kun Dimitri Donskoi löi mongolit Kulikova Polessa 1380, jolla oli
taisteluna vähäinen merkitys, jos tätä ajattelee sotilaallisesti ja poliittisesti. Kulikovon taistelussa ei ollut kysymys Moskovan ja mongolivallan välisestä yhteenotosta, vaan niskuroinnista mongolien raskasta verotusta vastaan. (Sama kuin edellä, ss. 101–102)

Kulikovassa lyöty tataariarmeija
itse oli kapinoinut ylintä mongolivaltaa vastaan. Moskova oli tavalliseen tapaan mongolien puolella. (Sama kuin edellä s. 101) Itäslaavien ruhtinaskunnat sijaitsivat mongoli-imperiumin reunalla, joten mongolivallan rasittavuus vaihteli. Sotia aiheutti itäslaavi-ruhtinaskuntien kilpailu. Mongolien rankaisuretkien kohteina olivat veroja vastaan niskuroivat, jotka toiset ruhtinaat olivat antaneet ilmi. (Sama kuin edellä). Kuitenkin kristillisessä kirjallisuudessa on esitetty sotatapahtumat
uskonvainoina, joista ei ollut kysymys, ja edelleen luotu kuva venäläisten yhteisestä taistelusta, jollaista ei myöskään ollut.

Kun Mihail Tveriläinen mestattiin kaanin hovissa Saraissa 1318, kirkko kanonisoi hänet mongolien vastaisen taistelun uhrina ja uskon
marttyyrinä. Voidaan siis sanoa, että todellisuudessa oli kysymys verojen kavalluksesta, kapinasta ja Moskovan Jurij Davinovichin vaimon Agafijan, kaani Uzbekin sisaren myrkyttämisestä. Tämä koskee myös Kulikovan historiallisesti merkityksetöntä taistelua.

Dimitri Donskoin voitossa Kulikovassa Mamai-emiirin armeijasta 1380 esitetään ortodoksien tuleva voitto ja mongolien tuleva tappio. Jälleen kysymyksessä oli vero-niskuroinnista.

Suuriruhtinas Dimitrin voitto oli todellisuudessa tappio, jonka kärsi varsinaista suurkaania vastaan taistelevan kapinallisen tataarien joukko, joka onnistuttiin yllättämään ennen sen slaavi-täydennysten saapumista.

Kaksi vuotta myöhemmin suurkaani Tohtamysh kukisti Mamain, valloitti Moskovan ja taivutteli Dimitrin veronmaksuun.

Kulikovon taistelun teologinen merkitys

Kulikovon taistelu oli merkittävä ennen muuta teologisesti, koska voitiin esittää taisteluna mongoleja vastaan, kun oli yleisempää, että Moskova toimi mongoleille verojen vuokraajana ja taisteli näiden puolella verojen välttäjiä ja kapinallisia vastaan.

Mongolit eivät uhanneet Venäjän ortodoksista kirkkoa. Puolan, Böömin ja Liettua hallussa oli itäslaavien länsi-alueita, joiden Bysantti ei halunnut joutuvan eroon ja liittoon lännen kanssa. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 102)

Mongolien valta Venäjällä alkoi rapistua 1300-luvulta alkaen, kun Orda joutui sisäisten riitojen repimäksi. Kaani Tohtamysh ei saanut hallita rauhassa kaani Timur Lenkin vuoksi, joka hyökkäsi Ordaan 1390 ja karkoitti hänet Liettuaan suuriruhtinas Vitavtasin vasalliksi. Timur Lenk tuhosi Kultaista Ordaa ja käänsi karavaanitiet pois sen alueelta.

Itä-Euroopan voimatekijät mongolivallan aikoihin

Itä-Euroopassa oli viisi voimatekijää: Bysantti, jota kiinnosti imperiumin ylläpito, mutta ei paikallishallinnon järjestäminen; läntistä Rusia kontrolloiva Puola, joka pyrki estämään Moskovan nousun; idässä omaa veroherruuttaan itäisessä Rusissa ylläpitävät mongolit, joita uskonto ja paikallishallinto eivät kiinnostaneet. Edelleen voimatekijöitä olivat Rooma, joka tuki Bysanttia ja Moskova. Viimeisintä kiinnostivat oman imperiumin luominen ja metropoliittakunnan kontrolloiminen. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 102)

Bysantti pyrki Rusin yhdistämiseen 1300- luvulla samaan metropoliittakuntaan (Moskovaan) ja Puola jakamaan Rusin kirkollis-hallinnollisesti, sillä yhtenäisyys merkitsi Moskovan maallista valtaa. Bysantti tuki Moskovan nousua, jota se myös piti Bysantin keisarille alamaisena.

Mongolien valtapiirissä olleiden kohtalo on ollut erikoinen. Valloittajat pysyivät poissa ja hallitsivat edustajiensa välityksellä toisin kuin Kiinassa ja Persiassa, joissa he hallitsivat suoraan.

Metsävyöhyke ei ollut mongolien kaltaisille nomadeille sopiva toimeentulo- ja elinympäristö. He jättivät lyömänsä ruhtinaat valtaan ja asettivat jokaiseen ruhtinaankaupunkiin
baskak-nimisen virkamiehen.

Nämä virkamiehet häviävät lähteistä 1300-luvun aikana, jolloin heidän tilalleen tulevat Saraissa olevat virkamiehet, jotka seuraavat kullekin uskottua omaa ruhtinaskuntaan, eli duragat, ja aika ajoin ruhtinaskunnassa käyvät tarkastajat.

Mongolit, turkinsukuiset ja unkarilaiset mongolivaltakunnassa — ja moskovalaiset

Keskiajalla Euroopan länsiosista Uralille asti olot olivat sellaiset, ettei ollut mahdollista kontrolloida aluetta jostakin (yhdestä tai useamnasta keskuksesta) käsin talouden tai sotavoiman avulla. Sen vuoksi joten valta kaikkine muotoineen organisoitiin paikallisesti ja ideologian avulla: olennainen osa kaikkea vallankäyttöä oli, että oikeutettiin uskonnon tai tähän liittyvien oppien puitteissa. Keskiajalle ja varhaiselle uudelle ajalle tyypillistä oli että dokumentit, joita historiantutkimus käyttää, olivat julkisiksi tarkoitettuja. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 15) 

Luodessaan valtansa oikeutusta kirkon täytyi pyrkiä selkeään viestiin ja tätä myös yksinkertaistamaan tavalliselle kansalle, koska keskiajan ihmiset elivät eristetysti ja paikallisesti niin että moni tapasi elämänsä aikana harvoja ihmisiä ja että oli tutustunut vain harvoihin sanoihin. Selvää oli, että viestin tuli mennä perille tavalliselle kansalle, ja juurikin siksi se puettiin yksinkertaiseen muotoon. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 16)

Olot olivat edellä kuvatun kaltaisia myös Itä-Euroopassa ja alueella, jossa Iso-Venäjän ruhtinaskunnat syntyivät. Moskovan muotoutumisessa kirkko oli avainasemassa. Se oli ideologisen vallan lähteenä jo silloin, kuten se on myös nykyään, vain sillä erolla, että keskiajalla se oli nykyistä kirkkoa tärkeämpi vallan lähteenä. 

Mongolivaltakunnan tullessa alueelle, jolle Moskovan Venäjä sittemmin perustettiin, alueen ruhtinaskunnan oli alistuttava mongolien veroherruuteen, kun niiltä puuttui yhtenäisyyttä ja sotilasvoimaa vastustaa mongoliherroja. 

Mongolivallan ajan Venäjän väestö oli etnisesti monimuotoista: kielellisesti se koostui uralilaisista ja altailaisista heimoista; valtakunnan virallinen kieli oli 1300-luvulta lähtien polovci. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 82) 

Kysymyksessä oli kiptshakkien turkinsukuinen kieli, Irtysh-joelta lähtöisin ollut väki, joilla oli 900-luvulla ollut nomadi-valtion Mustanmeren arolla. Kärsittyään tappion mongoleille 1241 kiptshakit tulivat osaksi Kultaista Ordaa. Venäjän pohjoisen ja keskisen alueen itäslaavilaisen ruhtinaskuntien väen sielunmaisemaa oli muokannut se, että he ovat joutuneet elämään venäläisinä ja oikeauskoisina kristittyinä ei-venäläisten ja ei-kristityn valtiovallan alaisena. Tataarien ja jo ennen heitä arolta tulleiden vallanpitäjien ies on painanut itäslaaveja. 

Itä-Euroopassa oli ollut paljon eri kansoja, ja kielellisesti se jakaantui ensimmäisen vuosituhannen alussa pääpiirteittäin siten, että Pihkova-Moskovan linjan eteläpuolella asui indo-germaaneja ja sen pohjoispuolella suomalais-ugrilaisia sekä arolla paimentolaisia, jotka olivat lähinnä turkinsukuisia. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 21)

Paimentolaisista vallanpitäjistä varhaisimpia olivat olleet 700 eaa. aroja hallinneet kimmeriläiset ja raudanvalmistuksen hallinneet skyytit. Sarmaatit syrjäyttivät nämä väestöt 200 eaa. Slaavien osuudesta näissä kulttuureissa on kiistelty. Hunnit ilmaantuivat Itäiseen Keski-Eurooppaan 300 luvulla jaa.  He aiheuttivat germaaniset kansainvaellukset. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 21–22)

Sarmaattien valtaa seurasi 200-luvulla goottien valta, jotka joutuivat taas väistymään hunnien tieltä ja siirtymään länteen. Tärkeitä tapahtumia Itä-Euroopan muodostumisessa sellaiseksi, mikä siitä tuli, olivat slaavien levittäytyminen suhteellisen suppealta puhuma-alueeltaan laajemmalle ja avaarien vaellukset. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 22)

Ei liene yleisesti tiedossa, että myös suomalais-ugrilaisilla kansoilla on ollut merkityksensä Itä-Euroopan historiassa, erittäinkin pohjoisella metsäalueella Uralin ja fennosskandian välillä ja niihin kuuluvilla unkarilaisilla taas aro-alueella. 800-luvulta alkaen Itämeren alueelta tulleet varjagit, skandinaavit, olivat perustaneet vesiteitä kulkiessaan näiden varteen yksittäisiä tukikohtia, joissa majoitettiin kauppiaita ja varastoitiin tavaroita, seuduille, joiden asuttajat olivat pääasiassa uralilaista kielikuntaa, kuten itämerensuomalaisia tai sen muita haaroja. Näitä keskuksia olivat Staraja Ladoga ja Kiova, jotka loivat paikallisen verotusvallan alueelle. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 41)

Rusi-ruhtinaskuntien valtiollisen historian alkuun vuoteen 862 liittyy ns.kutsumustaru, jonka mukaan Rurik veljineen kutsuttiin johtamaan suomalais-slaavilaista valtiota. Rurikin seuraajan Olegin kerrotaan siirtäneen suomalais-slaavilaisen valtion keskuksen Kiovaan itäslaavien asuma-alueelle. Hän, ilmeisesti jo historiallinen henkilö, lopetti verojen maksun kasaareille ja teki sotaretken Konstantinopoliin, jossa solmi sen kanssa uudelle valtiolleen edullisen sopimuksen. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 41)

Rurik oli myyttinen kantaisä, keskiajan käsityksen mukaan välttämätön siksi, minkä varaan valta voitiin perustaa. Näin ratkaistiin keskiaikaiseen valtioon liittynyt oikeuttamisen ongelma. Keskisen Dneprin alueella Oleg hallitsi melko mahtavaa valtiota itsenäisenä ainakin 940-luvulta alkaen. Tähän asti Kiova on saattanut kuulua kasaarien valtaan.  (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 41–42)

Olegin seuraajien aikana, joita olivat Igori (912–945), Olga (945– n. 960) ja Svjatoslav (n. 960 –973), valtaa sitten laajennettiin useimpiin alueen slaavilais-heimoihin. Svjatoslav myös voitti kasaarit. Näin Ukrainaan syntyi ensimmäinen itäisten slaavien valtio. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 42)

Ukrainalaisten Volodymyrinä tuntemaan Vladimir Pyhään, 978 valtaan nousseeseen, saakka Kiovassa oli vallalla suuntautuminen länteen. Kiovan ja Konstantinopolin sopimuksessa mainitaan Pyhän Eliaan kirkko. Kiova oli Puolan ja Unkarin tavoin saksalais-lähetyksen piirissä. Olga kastettiin Konstantinopolissa 950, mutta hän pyysi piispoja ja pappeja Otto Suurelta, saksalais-roomalaiselta keisarilta. Vladimir Pyhän vanhempi veli Jaropolk oli kastettu läntiseen kirkkoon. Rus kuului ilmeisesti kuului muodollisesti Magdeburgin arkkipiispan alueisiin. Vladimir Suuri, Svjatoslavin poika, syrjäytti kaappauksella isoveljensä, jonka jälkeen Kiova oli itäisen kirkon piirissä, kun kirkkohallinto organisoitiin Konstantinopolin mallin mukaisesti,  mutta kuoltuaan Vladimir haudattiin vielä läntiseen tapaan. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 42–43) 

Kiova ja rusi-ruhtinaiden maa lopullisesti kristillistyi Jaroslav Viisaan (1019 — 1054/1055) aikana — hallitsijan, joka suuntautui länteen poliittisesti, siis avioliittoineen ja yhteyksineen Saksan keisari Henrik II:een. Kirkollisen hallinnon Jaroslav rakensi omaa asemaansa pönkittäväksi Puolan ja Böömin esikuvia seuraten. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 43)

Olennainen osa Itä-Eurooppaan saapuneista vaikutteista ovat peräisin arolta ja idästä. Viimeistään 700-luvulla kasaarien kauppamahti muodosti arolle valtakunnan tämän keskuksineen, joita olivat Itil Volgan suistossa, Donin varren Sarkel ja Kaspianmeren länsirannan Semender. Kasaarit joutuivat sotaan islamilaisen maailman kanssa 800-luvulla ja 833 solmivat liittosopimuksen Bysantin kanssa. Heidän voidaan ajatella pelastaneen kristityn Bysantin muslimien hallitukselta. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 47)

Kasaarit pitivät 900-luvulle asti vallassaan suuria osia Etelä-Venäjää ja Ukrainaa. Idän ja lännen raja kulki tuolloin kasaarien ja slaavien välillä, koska Kasariaan ei lännen vaikutus ulottunut. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 47)

Mongolivaltakunnan läntisellä laidalla.  keskeisessä asemassa olleet kumaanit kuuluivat turkkilaisten luoteiseen eli kiptshakkilaiseen haaraan, johon myös kuuluivat krimintataari, karatshai-balgaari ja kumykki. Kumaanien kieli on sukua kasaarien kieli, väestön, jolla oli ollut 700-luvulta alkaen valtakunta, jonka eliitti tunnusti juutalaisuutta. Ennen Unkariin saapumistaan unkarilaiset olivat olleet kasaarien veroherruudessa, samoin kuin bolgaarit (tataarit). 

Mongolivaltakunta nojasi Venäjällä turkkilaisiin, muihin altailaisia kieliä puhuviin ja uralilaisiin, myös suomalais-ugrilaisiin. Venäläisten identiteetin kannalta tataarien ikeen alaisena olemisen tarina on selvästi tärkeä, koska venäläisiä haluttaa toistuvasti palata tarinaan. Tarina ilmentää halua päästä pois tataarien ikeestä, osoittaa vallan kuuluvan venäläisille kristittyinä ja luoda itselle vielä suurempi valta-asema. 

Mongolivaltaa on ollut tapana pitää vain Venäjän historian välivaiheena, joka hidasti valtion kasvua, ja siksi se on haluttu ohittaa nopeasti ja esittää se venäläisten vastarintana mongolien valloitusyritystä vastaan. Ajatuksena on selittää mongolien herruuskausi pois epämukavana. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 82)

Mongolit hallitsivat rusia siten, että he pitävät sitä otteessaan, vaikka pysyttelivät poissa sen alueelta. Tämä poikkesi mongolien hallinnosta valloitusalueen pääosissa mongolivaltakuntaa. Tätä selittää luultavasti se, ettei mongoleilla ollut momadeina elinmahdollisuuksia havumetsävyöhykkeellä. Heidän ekämäntapansa on selitys siihen, etteivät he edenneet Unkaria pitemmälle. Hallintomallina rusissa oli se, että sen ruhtinaiden täytyi käydä Saraissa saamaan vahvistus omalle asemalleen ja saamaan jarlik-nimisen valtuuskirjan ruhtinaskunnalleen. Aluksi he joutuivat matkustamaan aina Karakorumiin asti, mutta tämä matka jäi myöhemmin pois. (Sama kuin edellä, s. 82) 

Järjestelmässä mongolikaania edusti kunkin ruhtinaan kaupungissa baskak-niminen virkamies. 1300-luvulle tultaessa sen tilalle tulivat Saraissa toimivat kutakin ruhtinaskuntaa valvovat virkamiehet. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 82–83) 

Verojen kerääjät olivat erillisiä edellä kuvatusta järjestelmästä olevia veronvuokraajia, joina toimivat myöhemmin Rusin ruhtinaat. Rusin alue oli jaettu tumen-nimisiin veronkantoyksikköön, joissa oli kussakin 10 000 sotilasta. Verorasitus oli rusille murskaava. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 83)

Moskova mongolivaltakunnan verojen kerääjä

Moskovan suuriruhtinaskunnan alue lienee koostunut 15–17 tumesta. Mongolivallan merkittävin vaikutus itäslaaveihin oli se, että kun valloittajan hallintojärjestelmä valvoi heitä, heidän oli opittava toimimaan byrokratiassa.(Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700- luvulle, s. 83)

Idän rikkauksien ja kaupankäynnin mahdollisuuksien vuoksi heidän kannatti oppia valloittajien, tataarien, kieltä, tuntea ja noudattaa heidän kanssa asioidessaan näiden hallintoa, tapoja ja tottumuksia. Tämä johti Moskovassa myäs tataarien joidenkin tapojen omaksumiseen, jolloin itäslaaveille siirtyi hallinnon ammattisanasto, mutta lisäksi — on tärkeää muistaa — verotuksen, postin tai diplomaattisten käytäntöjen tavat. Nämä vaikutukset olivat tärkeämpiä kuin itsevaltius, julmuus, kuolemanrangaistukset ja länsiyhteksien katkeaminen, jotka eivät aiheutuneet pelkästään mongoli-vallasta. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700- luvulle, ss. 83–84) 

Saraissa asui niin huomattava rusilainen siirtokunta, että sinne perustettiin jopa oma piispanistuin. 1500-luvulla Moskovan valtakunta alkoi perustella valloituksiaan sillä, että se esiintyi Ordan perillisenä. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 84)

Venäjällä Mongolien sosiaalinen arvostus oli hyvin suurta moskovalaisyläluokassa. Tämä näkyi mm. siten, että sukupuihin lisättiin mielivaltaisesti tataarihaaroja. Mongolivalta vahvisti sekä ortodoksisen kirkon että Moskovan valtion asemaa. Länsiyhteyksien katkaisijana mongolivalta vahvisti Venäjän kirkon asemaa. Kirkko oli siis hyötyjä mongoli-vallasta, joka suvaitsi kristittyjä. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 84). 

Moskovan liittyminen Ordaan 1200-luvulla vähensi 1200-luvulla läntistä vaikutusta. Tästä seurasi  kirkon tuleminen kiistattomaksi. Kirkon, Moskovan ja Ordan edut olivat 1300-luvun alussa yhteneväiset, mikä toi ortodoksiselle uskolle ja kirkolle ehdottoman aseman suuriruhtinaskunnassa. Yhteinen etu oli taistella läntistä kristinuskoa ja Liettuan suuriruhtinaskuntaa vastaan. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 84)

Mongolien veroherruuden alaisuudessa oli monia keskenään kilpailevia slaavilaisiavaltakeskuksia, joiden välille aiheutui sotia, ja mongoli-armeija rankaisi veronmaksua välttäviä ruhtinaskuntia toisten ruhtinaiden ilmiannettua niitä mongoleille. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 84) Mongolit eivät vainonneet heille tärkeiden veroalamaistensa uskontoa, mutta ortodoksinen kirkko myöhemmin esitti sodat uskonsotina.

Venäjän kirkon tavoitteet mongolien hallitessa Venäjää

Kirkko oli ja on edelleenkin tärkeä osa iso-venäläistä kansallisidentiteettiä. Kirkollisten piirien tavoitteena oli saattaa mongolivallassa oleva Rusi yhden kristillisen hallitsijan valtaan ja lopettaa kristillisten ruhtinaiden välinen kamppailu. Tavoitetta palveli esittää tataarien/mongolien ja slaavien taistelut pakanoiden taisteluna kristittyjä vastaan. Mongolivalta säilyi pitkään, koska vasalliruhtinailla ei ollut kykyä eikä haluakaan haastaa mongolivaltaa. Siksi paljon ruhtinaskuntien eliitti hyötyi siitä. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 85) 

Vasta, kun mongolivalta alkoi heiketä ja hajaantua pienemmiksi kaanikunniksi, slaavien ruhtinaskunnat alkoivat taistella mongoleja ja tataareja vastaan. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 84–85).

Moskovalaisruhtinaiden onnistui 1300-luvun lopulta alkaen laajentamaan valtaansa, josta syntyi valtakeskittymä, joka kykeni haastamaan mongolien veronherruuden. Tähän asti Moskova oli ollut mongolien tärkein liittolainen, mutta nyt se vaihtoi puolta mongolien tärkeimmäksi vastustajaksi. Moskovalle puolenvaihdossa ei ollut suinkaan kysymys kansallisesta tai uskonnollisesta taistelusta mongolien iestä vastaan, vaan Moskovan valloituspolitiikasta. Paitsi Ordan hajoaminen sisältäpäin, Moskovaa myös auttoi menestymään se, että 1440-lopulla Vasilj Sokea voitti kilpailijansa. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 85)

Moskovan valtakunta alkoi 1500-luvulla oikeuttaa valloituksiaan idässä sillä, että se oli Kultaisen Ordan perillinen. Tuona aikana mongoli-sukujen arvostus oli hyvin suurta Moskovan moskovalaisten yläluokassa. Taistelussa sen etu yhdistyi oikeauskoisen kirkon ja Ordan etuun. Tveriä ja Liettuaa vastaan  (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 84)

Mongolivaltakunnan pitkäkestoisuus saa selityksensä ainakin osaksi siitä, ettei ollut kertakaikkiaan yhteistä slaavilaista valtaa, koska slaavilais-ruhtinaat taistelivat toisiaan vastaan: yksin heillä ei ollut kykyä eikä siten haluakaan haastaa mongolivaltaa. Tälle ei ollut vastavoimaa, joten ei syntynyt halua karistaa niskoilta mongolien ies. 

Itse asiassa juuri Moskovan onnistui kehittää sellainen valtakeskittymä, joka pystyi uhmaamaan mongolien veronkeruuta. Vasta tällöin Moskova vaihtoi puolta: oltuaan uskollisin mongolien liittolainen siitä tuli näiden päävastustaja. Kysymyksessä ei ollut kansallisesta tai uskonnollisesta taistelusta mongolien iestä vastaan, vaan siitä, että oli otollinen aika toteuttaa Moskovan valloituspolitiikkaa. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 85)

Taustalla oli myös mongolivaltakunnan hajaantuminen pienempiin osiin, eri kaanikuntiin, jotka olivat Kultaisen Ordan seuraajavaltioita: Suuri Orda (1434–1502), Kazanin kaanikunta (1438 — 1552), Astrahanin kaanikunta (1460 — 1556), Krimin kaanikunta (1443 — 1783) ja Nogain Orda (1440 — 1560), joka edelleen jakaantui Suureksi Nogajiksi(1560 –1634) ja Pieneksi Nogajiksi (1550 — 1770) ja Siperian kaanikunnaksi (1420 — 1600). (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 85)

Lisäksi syntyi Kasimovin kaanikunta, jonka perusti Kazanin hallitsijaperheen Moskovaan paennut jäsen, jonka kaanikunta tuli sijaitsemaan Oka-joen varrella Moskovan kaakkoispuolella. Tämä kaanikunta oli Moskovan vasalli Kazanin kaanikuntaa vastaan. Moskovaan Kasimovin kaanikunta liittyi 1681. Moskovan suhteet Kultaisen ordan seuraajavaltioihin olivat vaihtelevia: paitsi Kasimov, myös Moskovan liittolaisia olivat sen vihollisen Suuren Ordan viholliset Bogain Orda ja Astrahan. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 86)

Moskova oli Kultaisen Ordan verojen perijä, ja sen ruhtinaat siirsivät Sarain ja Kazanin Moskovaan, josta nyt tuli hallinnon keskus. Moskova lopetti Novgorodin keskiaikaisen kukoistuksen. Moskova jatkoi retkiään mongoleja vastaan perustellen niitä asemallaan Uutena Roomana, Bysantin seuraajana ja kristikunnan edustajana pakanoita vastaan. Tämä perustelu oli osoitettu lännelle, kun taas aron kansoille ja Turkille oli perusteluna se, että Moskova oli Kultaisen Ordan perillinen ja perinteen vaalija, koska oli sen kukistaja. Mongolien kukistaminen on tulkittu uskonsodaksi sen vuoksi, että tämä oli myös oikeauskoisen kirkon Moskovan edun kanssa yhteneväisen edun mukaista. (Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, ss. 85–96)

(Iso)Venäläisen identiteetin muotoutuminen

Venäläinen identiteetti tulee ymmärtää iso-venäläisenä identiteettinä, joka on erillinen bysanttilaisesta identiteetistä ja vähä-venäläisestä identiteetistä. Tähän sen yhdistää bysanttilaisen kirkon perinne.

Kuitenkin venäläisyyttä erottaa vähä-venäläisyydestä kaikki se, minkä Moskova on velkaa tataareille ja mongolivaltakunnalle, tuolle maailmanhistoriassa suurimmalle manner-valtakunnalle. 

Venäjän euraasialaisen aatteen edustajille on luonteenomaista tunnustaa sen perinnön merkitys, jonka Venäjälle ja venäläisille mongolit ovat antaneet. 

Eurasianistinen tapa nähdä Venäjä on tietoisuutta siitä, ettei Venäjä eikä venäläisyys ole bysanttilainen muulta osalta kuin oman kirkkonsa perinteen. Tätä kautta ne edustavat ainoina todellista kristinuskoa, joka muualla on hylätty. Valtiollisesti Venäjä on mongolivaltakunnan perillinen.

Juuri tämän perinnön ansiosta venäläiset kykenevät tavoittelemaan vähintäänkin yhtä suuren mahdin maailmassa kuin mihin mongolit aikanaan pystyivät. Venäjän kirkollinen kristinusko on liima, jonka on määrä pitää yllä sitä yhtenäisyyttä, joka tukee mongolien perinnön entistä parempaa vaalimista hallinnossa ja sotakentillä. 

Moskova mongolien liittolainen 1400-luvulle asti

Moskova oli ollut 1400-luvun lopulle asti mongolivaltakunnan puolella ja vasta tällöin se liittyi mongoleja vastaan taisteleviin.

Moskova oli kerännyt veroja mongoleille, mutta se ryhtyi keräämään verot itselleen. Tällöin Moskova alkoi esiintyä mongolivallan kukistajana ja mongoli-imperiumin mantelinperijänä.

Moskovan ruhtinaskunta ei ollut mongolivallan haastaja, vaan oli liitossa mongolien kanssa näiden haastajia, ja mongolien ikeen luhistuttua itäslaavien harteilta mongolivallan perillinen, jollaisena Moskova esiintyi tataareille ja muita kansoille. Moskova oli mongolien esivallan säilyttäjä, joka säilytti sen periaatteineeen ilman mongoliherroja.

Miksi Venäjä on historiallisesti eri asia kuin Ukraina-Valko-Venäjä

Venäjän synty oli kytköksissä Moskovan suuriruhtinaskunnan syntymiseen. Sillä ei paljonkaan yhteyttä keskiaikaisen Rusin syntymiseen.

Konstantinopolin lännestä tukea etsinyt suuntaus ottomaanien uhan vallitessa ja vähä-venäläinen konstantinopolilainen kirkko olivat Moskovan mongolivallan alaisen kirkon kilpailijoita.

Mongolien suvaitsevaisuuden, polyteistien tai suufilaisten muslimien tai budhalaisten, turvaamana Moskovan kirkko saattoi itsenäistyä itäslaavien kirkoksi sekä Konstantinopolista että roomalais-katolilaisista.

Putinin johdolla Venäjää on viety kuin pelokasta pässiä narusta ikuisuuden politiikkaan maalaillen lännestä olemassaolollaan Venäjää ikuisesti uhkaavaksi. Putin näkee itsensä isovenäläisyyden ideologisena perillisenä.

Putin on esiintynyt itse venäläisittäin Vladimir Suuren (Ukrainan Volodomyrin tai viikinkien Valdamarrin) uudelleen inkarnoitumana; tästä huolimatta hän on myös suosinut eurasianistista  historiantulkintaa; tässä on 1800-luvulta alkaen korostettu Aasian arokansojen merkitystä ja ratkaisevaakin panosta Venäjän muodostumisessa.

Valko-Venäjä nousi taas otsikoihin, kun Lukashenka turvautui valta koneistoineen törkeään lentokonekaappaukseen. Sen jälkeen väkivalloin kaapatusta koneesta vietyä opposition jäsentä kidutettiin ja näytettiin mediassa. Tämän tapauksen jälkeen Kiovassa asuva Valko-Venäjän opposition jäsen on murhattu, ja todennäköisesti myös tämä Valko-Venäjän ulkopuolella tehty murha on sen viranomaisten järjestämä. Näillä teoilla ilmeisesti viestitään siitä, etteivät diktaattorista valtiovallan vastainen oppositio voi olla maanpaossakaan turvassa.  

Venäjällä ja Valko-Venäjällä on kummassakin selvästi sama malli: edellytetään ihmisiltä, että heidän on vähintäänkin käyttäydyttävä ikään kuin he uskoisivat kansansa omakuvaan, joka perustuu tarinaan, joka on sepitetty Moskovan ruhtinaskunnan menneisyydestä. Valko-Venäjän osalta tämä merkitsee sitä, että kansa luopuu sellaisesta historiakuvasta, joka vastaa kansan omaa menneisyyttä. 

Valko-Venäjähän on kuulunut 1300-luvulta alkaen Liettuan valtakuntaan ja myöhemmin Puola-Liettuan Liettuan puoleiseen osaan eli veljeskansojensa liettualaisten ja puolalaisten sekä ukrainaisten seuraan ja yhteyteen, ei mongolien kanssa veljeilleen Moskovan suuriruhtinaskuntaan. Tämän identiteettikertomus on yhtä vieras ja vastenmielinen valkovenäläisille kuin ukrainalaisille, puolalaisille tai liettualaisille. 

Lukashenkan johtama Valko-Venäjä eroaa ideologisesti Putinin Venäjästä siinä suhteessa, että Lukashenka on jälki-neuvostoliittolainen: hänen hallintonsa identiteetti pohjautuu neuvosto-Valko-Venäjän perinteeseen. Häntä vastustava oppositio taas vetoaa valkovenäläiseen kansalliseen identiteettiin. Suuntautuminen länteen kuuluu opposition nationalismin perinteeseen. Tähän on sisältynyt historiallinen muisti vanhan Liettuan suuriruhtinaiden Moskovan vastaisesta taistelusta Venäjän yhdistämisestä Liettuan johdolla. Puolan kuningaskunta peri tämän hankkeen Liettualta ja Valko-Venäjältä, jotka myöhemmin tulivat osaksi Puola-Liettuan valtakuntaa, jonka keskus oli Puolassa. 

Valko-Venäjän demokratia-liike on paitsi liberaalidemokraattinen, myös ei-venäläiseen kulttuuriperintöön samastuva kansallinen liike, jota myös kiinnostaa valkovenäläinen kielellinen historia. Tämä on 1920-luvun valkovenäläisen kansallisen herätyksen aateperintöä, joka taas jatkoi 1800-luvun lopun valkovenäläistä kielellis-kansallista romantiikkaa. Valko-Venäjän kielellis-kansallinen liike oli hyvin samantyylinen kuin Ukrainan vastaava oli 1920-luvulla. 

Lukashenka ja hänen kannattajansa pyrkivät puolustamaan Neuvostoajan nostalgiaan perustuvaa järjestelmää ja tuhoamaan kielellis-kansalliseen perinteeseen vetoavan orastavan kansallismielisyyden ja tästä kehittyvän nationalismin. Tämä antaa identiteettipoliittisen motivaation Valko-Venäjän liberaalidemokraattien pyrkimyksille. 

Venäjän ja Valko-Venäjän valtioissa hallitukset painottavat virallisesti järjestystä ja yleistä turvallisuutta, mutta kylvävät oman kansansa joukkoon pelkoa, joka istuttaa turvattomuuden ja mielivallan uhan tunteen jokaiseen yksilöön. Hallitukset esittävät harhakuvan turvallisuuden ja vapauden suhteesta, sellaisen, missä turvallisuus muka luodaan vapauden rajoituksin. 

Unkarin ”illiberalismi”

Vastaavanlaista politiikkaa kuin Putin Orban on ajanut Unkarissa. Hän väittää olevansa demokraatti ilman liberalismia eli edustavan illiberaalia demokratiaa. Tämä on yhtä vähän demokratiaa kuin se, mistä sanottiin, että se on kansandemokratiaa. Tämä on sitä, että pidetään vaaleja, joilla valitaan vallankäyttäjät, mutta ilman vaaraa, että oppositio voisi haastaa vallanpitäjät. 

Esitykseni kuluessa lienee käynyt selväksi, että Unkarin nykyisen kansallisvaltion kansakunta on kielensä perinyt suomalais-ugrilaisilta ja että sen kieli on keskieurooppalaisten kielten joukossa indoeurooppalaisten ympäröimä ja sukukieletkin, joita ovat saame, viro ja suomi, ovat etäsukukieliä (mutta myös Siperian lähimmät sukukielet hanti ja mansi). Kulttuurisesti unkarilaiset ovat tunteneet kuuluvansa aron ratsastajakansoihin toisin kuin muut suomalais-ugrilaiset, jotka ovat metsävyöhykkeen kansoja.

Tunne omasta poikkeuksellisuudesta ja juurista Aasian turanilaiskansoissa ovat ohjanneet unkarilaisten kansallisen (itse)tietoisuuden, identiteetin, sellaiseksi, että he näkevät Eurooppa- suhteensa analogisena Turkin eurooppasuhteelle: tahtovat tulla lännen tunnustamiksi historiallisesti merkittävinä suurvaltoina (kuten Britanniakin), mutta liitetyksi jatkumoon, joka alkaa hunnikuningas Attilasta. Tämä on euraasialaisuutta, siis aron kulttuurien merkitystä korostavaa.

Venäjä myös painottaa omaa tietoisuuttaan yhteyksiään noihin aron kulttuureihin (kuten Britannia valtameren kulttuureihin) ja näin Unkarin tavoin euraasialainen, mikä tarkoittaa, että Venäjä on Moskova keskuksenaan mongolivaltakunnan valtavaatimusten geopoliittinen perillinen.

Venäjä haluaa julkista tunnustusta Euroopan kansoilta omakuvalleen suurvaltana, jolla on oikeus niiden suurvaltojen saavutettuihin etuihin, joiden seuraajavaltio se pitkässä historiassaan on. Jääköön tekemättä tilan puutteen vuoksi vastaava analyysi nykyisestä Turkista, josta se myös voidaan tehdä.

Venäjä Vladimir Putinin johdolla  vastustaa liberalismia. 2000-luvun toisen vuosikymmenen lopulla Putin antoi eräälle brittiläiselle päivälehdelle lausunnon: Liberaali aate on vanhentunut. Maailmanpolitiikan vaikuttajiin kuuluva poliitikko esitti ensi kerran sitten kylmän sodan päättymisen aatepoliittisen diagnoosin. 

Hän esiintyy samalla yhteisön ja tämän jäsenen arvokkuuden puolustajana liberalismia vastustaessaan ja tuon arvokkuuden nimessä käyttää rajojensa sisäistä ja ulkoista valtaa; liberalismissa vapaus on aina nähty ensisijaiseksi turvallisuuteen nähden.

Liberalismi identiteettipolitikkana ja identiteettipoliittisten konservatiivien vastustamana

Venäjällä ja eritoten Valko-Venäjällä hallinnon tavoitteena on vastustaa liberalismia, jolla viitataan yleensä liberalismiin, siis erittelemättä sen muotoja. Arvioitaessa liberalismia sen kriitikot jättävät huomiotta liberalismin sisäiset eroavuudet.

Jan-Werner Muller analysoi väitettä, jonka mukaan liberaalinen tai vasemmistolainen identiteettipolitiikka ja oikeistolainen identiteettipolitiikka ovat symmetrisiä. Tämä on selvästkin illuusiota. Kun kysymyksessä on liberaalinen identiteettipolitiikka,  pyrkimyksenä on suojella yksilöitä ja ryhmiä eroavuuksiin perustuvien aitojen sortokokemusten perusteella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että noista eroista tulisi tehdä ehdottomia siten, että yksilöiden identiteetit olisi naulattu kiinni tietynlaisiin luonnehdintoihin (ikään kuin oltaisiin luomassa loukkaantuneisuuden kastijärjestelmää). Oikeistolaisen identiteettipolitiikan ongelmana on, että se vaatii itselleen mieluisten ryhmien tai yksilöiden suojelua joltain (esimerkiksi väestönvaihdolta), mitä ei voi uskottavasti ymmärtää sorroksi tai kärsimykseksi. Identiteettejä ei ole edes kyseenalaistettu, saati hyökätty niiden kimppuun. Tästä huolimatta oikeisto taistelee kuvitteellista hyökkäystä vastaan ymmärtämällä oma kansallinen identiteetti yksiselitteisesti. (Muller, J-W, Pelko ja vapaus, s. 96) Liberaalinen tai vasemmistolainen identiteettipolitiikka on paitsi julkisen tunnustuksen etsintää, myös muuta, sillä sen avulla voidaan tavoittaa aitoa kärsimystä, jota tulee lieventää oikeuksien avulla ja vähentää mahdollisuuksien mukaan sellaista, mikä on suurinta pahaa, julmuutta. 

 

Keskustellessaan perustuslakien sisältämästä yksilön arvokkuuden periaatteesta Fukuyama viittaa julkiseen tunnustukseen, jonka kohteena on yksilöiden yhtäläinen autonomia tai vapaus Hegelin olettamana kykynä tukea järkeä luonnollisten halujen pakkoa vastaan. Viitattuna on hyvän elämän sellainen elementti, joka on keskeisin osa tuota elämää liberalistisen käsityksen mukaan. Tämän liberalismin ohella voi olla myös toisenlaista liberalismia, jossa identiteettipolitiikka liittyy aidon sorron vastustamiseen. 

Kaiken identiteettipolitiikan vastustajat väittävät, että vähemmistöt keskittyvät väärään asiaan, kun he keskittyvät eroihin, sillä nämä jakavat ihmisiä, kun

näiden sijaan tulisi keskittyä siihen, mitä ihmisiä yhdistää. Sen selville saaminen, mikä yhdistää meitä edellyttää neuvotteluja oikeuksista. Oikeistopopulistit erehtyvät siinä, että he luulevat esi-isiemme tai oma elämänmuotomme yhdistävän meitä. Tämä näkemys on liiallisen staattinen. On myös luulo, että yhteisymmärrys on demokratiassa arvo. Tämä ei pidä välttämättä paikkaansa. (Muller, J-W, Pelko ja vapaus, s. 97) Yleensä uskotaan oikeuksien yleisyyteen ja siihen, että ne myös yleisinä toteutuvat, kunnes yhtäkkiä huomataan, etteivät oikeudet ole niin yleisiä kuin niistä on uskottu. Perustuslait ovat kirjoitettuina yleisiä, mutta niiden soveltamisen piiristä jotkut ihmiset on jätetty pois. Yhdysvaltojen perustuslaki ei alkujaan ottanut huomioon mustia tai naisia. (Muller, J-W, Pelko ja vapaus, s. 97)  

Liberalismin työsarkaa on siis jäljellä: päämääränä on toteuttaa paremmin kuin tähän mennessä vapauden ja tasa-arvo. tapaiset periaatteet, jotka jaetaan jo nyt. Jan-Werner viittaa suuren saksalaisen runoilijan, kirjailijan ja liberaalin valtiomiehen Goethen muotoiluun liberalismista. Liberaalisuus on tunnustamista. Jan-,Werner katsoo tämän tarkoittavan, että keskittymistä niihin erityisolojen tunnustamista, joissa jaettuja periaatteita tulee jatkuvasti mukauttaa. Tällainen tunnustaminen tapahtuu oikeuksilla, jotka varmistavat tasa-arvoisen kohtelun. Ne varmistavat sen, että ollaan vapaita pelosta, jolloin ei olla samaan aikaan riippuvaisia vallanpitäjien holhoavista eleistä. Ratkaisuna on oikeusliberalismi, joka suojelee todella (ei näennäisesti) yksilöitä ja ryhmiä. Identiteettipolitiikka ei ole pelkästään sentimentaalista eikä ole vastakohta yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. (Muller, J-W, Pelko ja vapaus, s. 98)

Työväenliike ei ole ollut ainoastaan palkkatyöläisten etujen ajaja, vaan kulttuurihanke yksilöiden tai ryhmien arvokkuuden säilyttämiseksi. Tästä seuraa edelleen, että on virheellistä tehdä siten kuin usein tehdään, että asetetaan oikeudellinen liberalismi vastakohdaksi yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. (Muller, J-W, Pelko ja vapaus, s. 99) 

Huomiota ei kohdisteta siihen, onko liberalismissa kysymys hyvän elämän mallista tai pyritäänkö vain toteuttamaan inklusiivisesti kaikkien oikeuksia kiinnittämättä huomiota oikeuden haltijan hyvän elämän mallin yhteensopivuuteen liberaalin mallin kanssa.

Jälkimmäinen liittyy ns. pelon liberalismiin (ns. vapauteen pelosta) ja edellinen ja edellinen taas ns. toivon liberalismiin (ns. autonomian eli itseohjautuvuuden edistämiseen). 

Tässä yhteydessä on siis aiheellista huomata, että liberalismin filosofinen perintö jakautuu ihmiskuvallisesti kahtia idealistiseen (autonomiaideaalia tavoittelevaan) ja ei-idea(a)listiseen (Thomas Hobbesin ja John Locken) koulukuntaan.

Judith Sklaktin (os. Nissen) on tunnettu esittämistään jaotteluista kahteen liberalismin lajiin, joista toinen on toista yleisempi, nimittäin se, jota hän sanoo ”pelon” liberalismiksi, kuin se, mikä on ”henkilökohtaisen kehityksen liberalismia” (Sklaktin oma nimitys) tai ”itsensä kehittämisen liberalismia”. Näistä jälkimmäinen on sama, joka oli 1800-luvun liberalismin valtavirtaus. 

Jälkimmäinen liberalismi on yhteen sopiva vielä vanhemman avoimmuuden ajatuksen kanssa (vrt. liberalismin etymologia). Persoonan kehittäminen ja elämän kokeilut iloineen (sekä taloudellisen että sosiaalisen liberalismin koulukunnat) ovat toivon liberalismin malleja. 

Pelon liberalismiksi edellä sanomamme on yleisempää kuin tuo 1800-luvun liberalismi, kysymyksessä on oikeuksiin keskittyvä liberalismi, jossa keskiössä on uhka oikeuksille, joita ajateltiin (1920-luvulla) puolustettavan eritoten valtiolta, mutta oikeksia voidaan ajatella puolustettavan kaikelta, joka pitää yllä tai lisää ihmisten pelokkuutta toisiaan kohtaan. Puolustettavat oikeudet ovat toimeenpanokelpoisia. 

Epäilemättä Putinilla ovat mielessä kummatkin liberalismin lajit, joita hän vastustaa kumpaakin yhtä paljon. Näistä kumpikaan ei sulje pois toista, mutta ne voivat olla jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Jännitteisyys on siinä, että toivon liberalismissa on sellainen malli hyvästä elämästä, joka sisältää pyrkimyksen omien yksilöllisten kykyjen täyteen toteutumiseen.

Pelon liberalismi taas lähtee kunkin ihmisen, myös niiden, jotka eivät halua toteuttaa tai edes sietää liberalistista elämänmuotoa. Kaikille siis sallitaan turvattu oikeus vapaasti päättää elämän suunnitelmistaan. Jokaista, jolla tämä eksistentiaalinen intressi on, täytyy tarkastella tasa-arvoisena. 

Pelon liberalismi tulee kuvaan aina, kun oivalletaan, ettei tasa-arvoinen kohtelu ole suinkaan todellisuutta. Pahin, minkä ihminen voi kohdata, on, että hän joutuu julmasti kohdelluksi, ja tämä ei riipu siitä, kohteleeko julmasti valtio tai yksityinen organisaatio. 

Perusoikeuskysymyksistä on tullut identiteettipolitiikkaa. Perusoikeuksien  loukkaamisesta ilmoittajaa moititaan helposti uhriutumisesta eli oikeuksien valjastamisesta oman isentiteetin pönkittämiseen. Identiteettipolitiikkaan kuuluu se, että sanaa ”identiteettipoliittinen” käytetään moitteen kohteesta, mutta että itsestä taas väitetään, ettei olla ollenkaan identiteettipoliittisia.

Pelon liberalismi- käsityksen mukaanliberalismi ei ole laissez faire- filosofiaa (ihmisen hyvinvoinnin markkinoiden tuloksesta riippuvaksi jättävää), vaan on pyrkimystä eksistentiaaliseen turvallisuuteen elää vapaana itse valitsemallaan tavalla. Tämä on Judith Sklaktin suuri oivallus. 

On siis kahdenlaista liberalismia, siis tuota ensiksi mainittua kasvatuksellista, johon liittyy ihanne yksilöllistymisestä ja positiivisesta vapaudesta, siis ihanne, jota ei saa pakottaa kenellekään. Lisäksi on toista liberalismia, joka on oikeudellista, jollaisen piirissä ovat yhteiskunnan kaikki jäsenet yhtäläisesti, myös riippumatta kansalaisuusasemasta, joten se sisältää kaikki ihmiset. Ilman tätä pelon liberalismia ei ole myöskään poliittista demokratiaa, minkä vuoksi kaikki demokratia on liberaalista. (Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. 17–21)

Toivon liberalismia on se, jota voidaan sanoa myös itsekasvatukselliseksi liberalismiksi, jonka mukaista on (J. S. Millin ) individuaalisuus. Ihmisen yksilöllisen luonteen kehittämisen liberalismi sisälsi mahdollisuuden myös laajentaa käsitystä liberalismista sosiaaliseen suuntaan. Valtiosta, joka saattoi olla vaaraksi yksilöiden vapaata kehitystä, oli myös siihen, että valtio saattoi myös turvata sen ja jopa edistää sitä. (Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. s. 69) 

Valtio nähtiin sosiaaliliberalismissa siten, että vain sen avulla saattoi suojella yksilöiden olemassaoloa tärkeillä palveluilla, joilla heille lisättiin mahdollisten vaihtoehtojen määrää. Tämä johti siihen, ettei yksilön vapautta enää nähty vain negatiivisesti toimintakenttänä, jonne ei ole pääsyä muilla, paitsi itse yksilöllä, vaan myös positiivisena vapautena. Tähän kuuluu yksilöön kohdistuva solidaarinen apu, valtion ja ammattiliittojen turvaama, niille, joiden vapaus ei muutoin säilyisi.

Vapaus muuttuu asiaksi, jota ei tullut varmistaa vain laillisesti toimeenpantavilla oikeuksilla, vaan myös siten, että poliittinen yhteisö toimii päätöksissään solidaarisesti kaikkia kohtaan. (Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. 70)

Positiiviseen vapauteen liittynyt käsitys poliittisen yhteisön solidaarisuudesta jäsenilleen vapauden ehtona synnyttää myös pelkoa valtion tai muiden organisaatioiden vallan liikakasvusta. Näin tapahtui viimeksi 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin demokratia taas samastetaan työläisten ja köyhien tyranniaan. (Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. 71)

Sosiaaliliberalismi on ajatuksena siis laajennus sellaisesta liberalismista, jossa yksilöille asetetaan tavoite heidän tulla oman ideaalin mukaisesti ihmiseksi, joksi kehittymistä tavoittelevat. Kun tämä on liberalismin historiallinen alkuperä, ovat ne, jotka ovat vastustaneet liberalistista ihmisen ihannetta, epäilleet toistuvasti, voidaanko liberalistisen inkluusion periaate käytännössä toteuttaa. Inkluusion periaatteen mukaan kaikkia tulee pitää vapaina ja tasavertaisina, myös niitä, joiden elämänmuotoja tai -tapoja ei voida liberalisoida täysin. Jatkuvasti epäillään liberalisoivia poliitikkoja siitä, että he pyrkivät tuhoamaan liberalisoimattomat elämänmuodot. Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. 72)

”Jokaisen aikuisen ihmisen tulisi voida tehdä mahdollisimman monta päätöstä mahdollisimman monesta elämänsä puolesta vailla pelkoa tai joutumatta sovittelemaan muiden kanssa, mikäli tämä vain sopii yhteen jokaisen muun aikuisen ihmisen vapauden kanssa.” (Teoksessa Jan-Werner Muller: Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia, s. 75) 

Yllä olevan lainauksen liberalismi ei näytä eroavan tavanomaisesti muotoillusta oikeudellisesta liberalismista. Uudeksi sen kuitenkin tekee se, että luonnehdinta sen yhteensopimattomuudesta pelon kanssa liittää liberalismiin välttämättä viittauksen pelon uhrien elettyyn kokemukseen. (Sama kuin edellä). 

Myöntämättä pelokkaille ihmisille tuomarin asemaa asiassaan heidät ottamalla huomioon liitetään historiallinen muisti uutena ulottuvuutena liberalismiin, joka on muilta osin yhtäläisten oikeuksien, toimeenpanoon kelpoisten oikeuksien liberalismia. 

Uhrien pelko joutumisestaan toisten ihmisten, valtion tai yksityistenkin laitosten, liikelaitosten yms., armoille omassa elämässään on se, mitä on kaikkea muuta varteenotettavampi asia meidän pelätä. 

Julmuus on ehdoton paha, jota tulisi pelätä, jolloin pelon kohteena on aiheellista pitää itse pelkoa, koska tämä on syitä, jotka aiheuttavat ihmisten julmuuden. Juuri se, että ihmiset aivan aiheellisesti pelkäävät julmasti kohdelluiksi, tekee heistä julmia toisiaan kohtaan.Siksi kaikkien meidän tulee pelätä pelokkaiden ihmisten yhteiskuntaa. Periaate on muunnos kuuluisasta aforismista: 

”Enemmän kuin mitään muuta, minä pelkään itse pelkoa”. (Michel de Montaigne)

Kuten on tullut jo sanotuksi, tuosta periaatteesta pääteltävä liberalismi on oikeuksien liberalismia, mutta se tulee erottaa muunlaisesta oikeuksien liberalismista ja siitä, mikä on ”lain herruuden liberalismismia”. Tällainen keskittyy siihen, että kehitetään yksilön suojan vaatimukset mahdollisimman ristiriidattomiksi ja saadaan oikeusvaltio toimimaan entistä sujuvammin. 

Tämä mitä tarpeellisin juridinen hienosäätö ei pelkästään riitä siihen, että otettaisiin huomioon se, miten epäoikeudenmukaisen kohtelun uhrit ovat kärsineet. On myös tärkeää, ettei heidän elettyä kärsimystään unohdeta. Tässä mielessä identiteetti-politiikaksi nykyään sanottua politiikan lajia ei ole syytä unohtaa. Eletty kärsimys on vain lähtökohta, koska kärsijälle ei suoda asemaa tuomion julistajana asiassa. 

Nykyinen populistinen tilanne on otollinen sille valitettavalle väärin tulkinnalle, että tunnekokemus, pelko, siitä, että joudutaan toisten armoille, muka sisältää julkisen tunnustuksen etsimisen omaehtoiselle tavalle elää mahdollisimman hyvin. Kysymyksessä siis olisi sen luulottelu, että julkista tunnustusta haettaisiin liberaalille tavalle elää. Tämä tavoite eroaa 1800-luvun toivon liberalismin tavoitteesta rohkaista ihmisiä elämän kokeiluihin (John S. Mill) ja kehittyä niiden avulla liberaaliksi persoonallisuudeksi. 

Pelon liberalismissa on pelko on juuri se, mistä sen sijaan ihmiset pyritään saattamaan vapaaksi, siis tunnekokemus siitä, että he joutuvat elämään jatkuvasti joidenkin toisten armoilla. Oikeuksien inkluusio, siis se, ettei ketään haluta jättää ilman toimeenpanoon kelpoisia oikeuksia, vaan jokainen, myös liberaalia tapaa elää vastustava konservatiivi, otetaan tasaveroisena huomioon. 

Ilman kärsimyksen elettyä kokemusta liberalismi jäisi vaille historiallista muistia siitä, mitä yksilölle merkitsee joutua riippuvuuteen, missä hän ei voi elää turvatusti vapaana. Muisti on välttämätön estääkseen liberalismia tulemasta liian epäpoliittiseksi. Tämä ajatustapa liittyy siihen ajankohtaan ja siihen tilanteeseen, missä 1800-luvulta juontuvien ajatustapojen valossa on vaikeaa ymmärtää 1900-luvun poliittisia ilmiöitä, kuten holokaustia. Kuvatussa tilanteessa nuo ajatustavat saattavat johtaa fatalismiin tai liberalismin epäpolitisoitumiseen. 

Toivon liberalismia oli 1800-luvun ajatus oikeuksista palkintoina niille, jotka ovat sitoutuneet toteuttamaan hyvän elämän mallia, joka soveltuu liberaalille. Tällainen liberalismi ei ota ehkä tarpeeksi huomioon pelokkuutta liberalistisia elämänmuotoja kohtaan.

Pelon liberalismissa pyrkimyksenä on taas vahvistaa oikeudellista inkluusiota, sitä, että kaikkien ihmisten kohtelu on tasavertaista ja toimeenpanokelpoisilla oikeuksilla mahdollisimman pitkälle turvattua. Tämä oikeudellinen järjestely on tehokkaimmillaan, kun siihen yhdistetään aito demokratia.  

Yksilön ympärille turvataan vapaus eli sellainen toimintakenttä, minne ei muilla ihmisillä ole ainakaan mitään mielivaltaista pääsyä, sillä yhdellä ainoalla perusteella, että turva annetaan julmuuden ja tähän kohdistuvan pelon poistamiseksi. Jokainen on turvassa oman vapautensa toteuttajana. 

Tietoisuus menneisyyden julmuuksista ja uhrien oikeus kertoa eletyn kokemuksen mukainen kärsimyksensä ovat lähtökohtana, joka auttaa historiallisen muistin hyödyntämisessä. Yhteyttään siihen liberalismi ei saa menettää. Tämä kuuluu pelon liberalismiin oikeuksineen, jotka ovat toimeenpanoon kelpoisia. 

Pelon liberalismin mukaista on kaikin mahdollisin tavoin vähentää ja poistaa pelkoa siitä, että joudutaan elämässä toisten armoille omassa elämässään. 

Pelon liberalismia luonnehtii se, ettei ketään jätetä inkluusion, yhtäläisen huomioonottamisen ulkopuolelle, ei siis niitäkään, jotka vastustavat kaikin tavoin liberalismia. Kaikki he ovat inkluusion, tasa-arvoisen kohtelun piirissä ilman altistumistaan pelolle siitä, etteivät he ole vapaina turvassa julmuudelta, jonka kohteeksi he saattaisivat joutua. 

Tietoisuus menneisyyden julmuuksista ja uhrien oikeus kertoa eletyn kokemuksen mukainen kärsimyksensä ovat lähtökohtana, joka auttaa historiallisen muistin hyödyntämisessä. Yhteyttään siihen liberalismi ei saa menettää.

Tarkastelin melko paljon Fukuyaman teoriaa, jota ymmärretään sangen huonosti. Huolimattomasti häntä lukeva ei huomaa, että puhe historian lopusta (hegelistisenä jargonina) ei tarkoita historian päätöstä. Loppu tarkoittaa tavoitteen saavuttamista, siis liberaalin demokratian. Kun tähän on vihdoin päästy, kiinnostus siihen alkaa hiipua ja jopa lakkaa kokonaan.

Liberaalia demokratiaa on tavoiteltu, ei sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että sen avulla on pyritty saamaan toisten myöntämä yhtäläinen tunnustus. Tämän saavutettuaan ihminen alkaa kaivata jotakin enemmän, kaivata sitä, että muut antavat suuremman arvon hänelle kuin itselleen. Yksilön omanarvontuntoa ei tyydytä enää vähempi kuin se, että hänet tunnustetaan muita paremmaksi tai että hänen yhteisönsä tunnustetaan muiden yhteisöjen yläpuolella olevaksi. 

Fukuyama olettaa ihmisluonnosta, että sen pohjalla on yhtäläisen tunnustuksen etsintä, joka tähtää ilmiöön nimeltä arvokkuuden vallankumous, jossa kaikki nousevat yhtäläiseen asemaan tunnustettuina ryhmineen tai omine itseineen. 

Historian loppu koittaa, kun yhtäläinen arvokkuus saavutetaan, tätä taas seuraa, että asetetaan uusi tavoite tulla muita muita ylivertaisemmaksi tunnustetuksi. Suomessakin näkyy, että yrittäjät tahtovat erityisesti siitä tunnustusta, että heidän toimintansa on hyvinvoinnin lähteenä enemmän kuin työssä olijoiden. Työssä olevat ja yrittäjät tahtovat kumpikin tulla tunnustetuiksi työttömiä paremmiksi. 

Ylivertaisiksi tunnustamista ei voi saavuttaa liberaalissa demokratiassa, mikä johtaa turhautumiseen.Venäjällä on oivallettu, että paluu ikiaikaiseen Venäjän malliin on oman kansakunnan ylivertaisuuden sellaista tavoittelua, joka on juurtunut ihmisluontoon. 

Myös Suomessa yhä useampi haluaa löytää historiasta Suomen muinaisen kuningaskunnan. Tällaisen jotkut ovat löytävinään skandinaavisista saagoista, joissa on luetteloja Norjan kuninkaista, jotka eivät olleet etnisesti skandinaaveja, mutta joilla ei voi nähdä olevan myöskään mitään yhteyttä itämerensuomalaisiin kansoihin, vaan mahdollisesti pikemminkin saamelaisiin. Yleensä ottaen kuvaukset ovat leimallisesti mytologisia. Nämä ovat keskiaikaiseen tapaan kokonaan kuvitteellisia. Istuvien Norjan kuninkaiden asemaa voitiin haastaa tarjoamalla muinaisten kuninkaiden luettelo, johon vedoten istuva kuningas voitiin kiistää vallananastajana. On täysin anakronismia pitää po. kuninkaita suomalaisina. 

Venäjällä on geopoliittisia valtiolliseen laajenemiseen tähtääviä haaveita, jotka ovat tärkeitä identiteettiä etsiville ja joiden varaan venäläistä omakuvaa voidaan rakentaa. Tavoitteille on kantona kaskessa nationalismit, jotka eivät liity Moskovasta synnystä ja suuruudesta olevaan narratiiviin (kertomukseen). Ukrainan ja Valko-Venäjän nationalistiset kertomukset liittyvät kielellis-kansallisesti Kiovan rusiin ja valtiollisesti Puolan ja Liettuan imperiumeihin. 

Venäjällä — tai ainakin sen eliitissä — ollaan entistä vakuuttuneempia siitä, että sen maan ja kansan tulee saada tunnustus sivilisaationa, joka on muiden sivilisaatioiden yläpuolella. Tällä sivilisaatiolla tarkoitetaan yksinomaan sitä Venäjää, jonka kerrotaan syntyneen Moskovaan keskittyneenä valta-piirinä, joka oli mongolien perintöä ajatuksineen vallasta ja valtakunnasta. Tässä kertomuksessa Kiovan itäslaavien valtakunnalla ei ole muuta asemaa kuin olla välietappina, jonka kautta Moskovasta tuli Venäjän kirkollinen keskus. 

Oma vakuuttuneisuus tästä moskovalaisesta sivilisaatiosta ei riitä, myös muut on saatava tunnustamaan se. Täydellinen sivilisaatio ei voi pohjautua venäläisen käsityksen mukaan demokratiaan eikä siihen, mitä sanotaan oikeusvaltion periaatteeksi. Demokratia on rappiota, jonka puuttumista täydellisyys on. 

Venäjän historiassa nationalismi kehittyi myös pan-ideologiana, nimittäin ns. panslavismina eli pyrkimyksenä perustaa slaavilaisuuden rajoihin keskittyvä valtio, slaavien kansallisuus-valtio. Tätä ajateltiin siitä riippuen, kuka milloinkin ajatteli, monarkiana tai federatiivisena demokratiana eli Slavian Yhdysvaltoina. Venäjä pyrki johtamaan sitä, kun taas muut veljeskansat joutuivat puolustamaan itsemääräämisoikeuksiaan Venäjää vastaan 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan. 

1800-luvun lopun Keisari-Venäjältä panslavismin perintö siirtyi bolsevikki-Venäjälle ja Neuvostoliitolle, vaikka internationalismi korvasi keisarillisen nationalistisen imperiumi-idean. Panslavismin varjo on pitkä. Sen kaltaisia aatteita olivat skandinavismi ajatuksineen skandinaavien rajat ylittävästä veljeydestä, pan-suomalais-ugrilainen aate, pan-turkkilainen ja pan-altaismi sekä pan-tureeninen aate (mm. Unkarissa) ajatuksineen niin ikään valtion rajat ylittävästä kansojen veljeydestä.

Unkarilaisia elähdyttää taas nykyisin ajatus aroilla eläneiden kansojen kulttuurin yhteydestä toisiinsa. Tämä on uusturanismia, johon jotkut eivät halua sisällyttää itämerensuomalaisia tai suomalais-ugrilaisia kieliä ja kansoja. Tiedämme, että Akateemisessa Karjala-Seurassa vallitsi harrastus paitsi itämerensuomalais-kansoihin, myös Unkariin ja Venäjän turkkilaisiin ja tataari-kansoihin. 

Euraasialaisuus, johon venäläinen identiteetti halutaan pohjustaa, ei painota kansaa, vaan Venäjää sivilisaationa ja identiteettinä, jonka avulla voidaan poistaa se rappio, jonka modernistiset ideologiat, liberalismista marxismiin ja eri sosialismin suuntauksiin, ovat aiheuttaneet ihmiskunnalle, kun ne ovat vieraannuttaneet ihmiskunnan kristinuskosta. Oikeauskoisen kirkon ja euraasialaisuutta ajan valtion liitto on avain taistelussa sitä rappiota vastaan, jonka aiheuttaa nykyinen seksuaalikulttuuri. 

Venäjällä, ainakin sen johdossa, siis näytetään luotettavan siihen, että vapautus moraalisesta rappiosta saa ihmiset tavoittelemaan tunnustettua asemaa omalle yhteisölle ja itselle yksilönä muiden ihmisten yläpuolelle. 

Meillä kaikilla on omakuva, jota identiteettimme juuri on. Tahdomme, että muut tunnustavat meidät juuri sellaisina kuin näemme olevamme. Me tahdomme päättää siitä, millaisena muut näkevät (millaisiksi he tunnustavat) meidät, itsemme, emmekä salli muiden päättää siitä. 

Tunnustuksen etsijä toivoo toisten ihmisten osoittavan tunnustuksen hänelle yksilönä oikeuksineen tai hänen relevanttina pitämälleen ryhmälleen, kansalle tai kansakunnalle. Tavallisesti ryhmä on itsensä vähemmistöön jääneeksi kokevien ryhmä tai enemmistö, jonka jäseneksi yksilö uskoo tai kokee syntyneensä  tai jonka puolesta ajattelee toimivansa. 

Edellä sanottu on inhimillistä ja sopii meihin kaikkiin tavalla tai toisella. 

Ihmisten välillä on vain sellainen ero, että toisille on tärkeää tulla tunnustetuksi sekä itsenään että ryhmineen, jopa siten, että sen ryhmän, johon he kuuluvat, saama tunnustus on tärkeämpi kuin se, saavatko he yksilöinä toisten(sa) tunnustuksen. 

Juuri ryhmälle annettu tunnustus on juuri se, mitä Vladimir Putinin ideologit haluavat venäläisten haluavan, tunnustuksen Venäjälle. Putin ei haluaa, että venäläiset antavat perinteen määrätä sen, mikä omakuva heillä on. Identiteettinen konservatismi on juuri sitä, että on yksilöllisistä tahdoista riippumaton perinne, jonka pitää määrätä omakuvamme. 

Konservatiiveja ovat sellaiset, jotka pitävät omakuvaa objektiivisesti annettuna, siis perinteemme, biologiamme tai menneisyytemme selväpiirteisesti määrittäminä. Omakuva ei ole itsemme, vaan omien edeltäjien luoma ja omanarvontunto nojaa tällaiseen omakuvaan. 

Venäläisen konservatismin mukaan Venäjälle odotetaan annettavan tunnustus siitä, että Venäjä on ainoa maa, joka ei ole rappeutunut. Osana tätä antamaansa tunnustusta Lännen tulee tunnustaa olevansa rappeutunut. 

Sen sijaan länsimailla perinteisesti on tahdottu saada tunnustus paitsi omalle ryhmälle, myös yksilölle. Yksilö haluaa tulla tunnustetuksi tasavertaisena muiden yksilöiden joukossa. Tunnustus on omanarvontunnon perusta kaikille. Myös länsimaissa yksilöt tahtovat viestiä toisilleen siitä, mihin heidän identiteetilleen tärkeisiin viiteryhmiin he kuuluvat, ja haluavat saada myös ryhmälleen tunnustuksen muilta ryhmiltä ja näiden jäseniltä. 

Tiivistelmä — identiteetti-politiikasta

Vaikkakin nyt vasta on annettu nimi identiteettipolitiikalle, kysymyksessä ei ole mikään uusi ilmiö. Se on ollut pysyvästi osa minkä hyvänsä yhteisön solidaarisuuden rakentamisessa eli eron tekeminen meihin ja niihin, joita ei pidetä aina täysin ihmisinä.  Yksilöt ovat halunneet julkista tunnustusta omissa yhteisöissä ainakin niiltä, joita vertaisenaan ovat pitäneet, ja halunneet omalle yhteisölle julkista tunnustusta yhteisöiltä, jotka ovat samanvertaisia omalle yhteisölle tunnustuksen vaatijan mielestä.

Ihmiset ovat tiedostamattaan tai tietoisesti identiteettipoliittisia. He eivät millään voi päästä eroon tästä ominaisuudestaan. Nationalismin ideologian historia on pysyvä merkkipaalu tästä ihmisyyden ulottuvuudesta. 

Hegelillä oppilaineen oikeisto-, keskusta- ja vasemmisto-siipineen ei ollut kielenkäytössään sanaa ”identiteettipolitiikka”, mutta itse ilmiö oli noille filosofeille tuttu. Juuri Hegel muunsi Rousseaun mielenrauhansa pakopaikaksi varaamansa ja Immanuel Kantin persoonan arvokkuuden pohjaksi asettamansa sisäisen ihmisminuusen poliittiseksi tarpeeksi saada toisten tunnustus vähintäänkin yhdenvertaisuudesta. Hegeliläisyys on ollut tärkeä virtaus Venäjällä.

Kun myyttiä Moskovasta täydellisen kristinuskon ja -opin vaalijana vasta luotiin, tietenkään yksilöillä ei ollut yhteisönsä kulttuurista ja elämäntavasta erillisesti identiteettiä eli subjektiivisuutta, jollainen on osa nykyaikaista identiteettikäsitystä. Tähän kuuluu siis ajatus yksilöistä kykyineen moraaliseen valintaan ja näiden arvostamisesta kollektiivisuutta ylemmäksi. 

Edellä sanottu merkitsee taas sitä, ettei enää synnytä myöskään kansalliseen tai muuhun kollektiiviseen identiteettiin, kuten aikanaan oman yhteisön, tavallisesti kylämäisen ryhmän, yksilölle määrittämään identiteettiin. Subjektiivisena minuutena yksilö itse arvostaa omaa subjektiivisuuttaan, Jean-Jacques Rousseaun myötä itsenäiseksi ja Hegelin myötä poliittiseksi tullutta sisäistä minuutta ulkoista minuutta korkeammaksi. Yksilö valitsee itse kuulumisensa kollektiivisen identiteetin, myös venäläisyyden, piiriin. Tämä on taustaa sille, että Aleksei Navalnyin on mahdollista haastaa Vladimir Putin. 

Aleksei Navalnyi on osoittanut draaman tajua, kun taas Vladimir Putin on tehnyt kaikki virheet, jotka tässä tapauksessa voidaan tehdä. Elämme visuaalisten medioiden aikaan. Putin on todennut, ettei Venäjän turvallisuuspalvelu ole murhannut Navalnyitä, koska uhri, Navalnyi, ei kuollut. Putin on rivien välitse ellei muuten antanut ymmärtää Navalnyin voivan olla mahdollinen kohde. Navalnyi on vastavetonaan todennut, että Putin on kalsari-myrkyttäjä. 

Putin haluaa palata Moskovan ruhtinaskunnan malliin, jossa kansallistunne ja traditiot, ylipäätään nationalismi, sidotaan palvelemaan vanhaa, tuttua ja turvallista fasismia, jossa yksilön on tyytyminen valtion tarjoamaan venäläisyyden muottiin. Tätä fasismia myös merkittävä osa perussuomalaisista tavoittelee Suomessa. Siksi ei ole juuri ihmettelemistä siitä, että Putin harjoittaa lähipiireineen historiapolitiikkaa. 

Navalnyi on merkittävä ja virkistävä poikkeus tästä Putinin ummehtuneesta fasismiksi radikalisoituneesta konservatismista. Navalnyi on nationalisti ilman fasismin hajua ja makua, jotka tulevat Ivan Iljinin aidon fasismin perinteestä. 

Navalnyi on onnistunut antamaan uuden ilmeen venäläisyysaatteelle samaan aikaan, kun Putin on pitäytynyt ikuisen Venäjän aatteessa ja halussa pitää länsi heikkona tai tuhota länsi ja länsimainen Eurooppa, jos se voisi onnistua.

Navalnyin nationalismi ei ole yhtä länsivastaista kuin Putinin nationalismi, eikä liene historiapolitiikan harjoittamista. Navalnyi katsonee myös tulevaisuuteen olematta vanhan ja kehnoksi havaitun vanki. Heidän identiteettipolitiikkansa ovat erilaisia.

Nykyajan oikeistopopulismissa on identiteettipolitiikka tärkeää. Se ei ole enää luokkapuoluepopulismia (vrt. pienviljelijäpuolue Suomen maaseudun puolueen tapaan). Ihmisten henkilökohtainen paremmin tai huonommin, tavallisesti huonommin, kehittyneeseen moraaliseen kykyyn halutaan myös oikeistossa nojata, kun ihmisten suosiosta ollaan kiinnostuneita. 

—————

Fukuyama, F., (2020), Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Suomentanut Antti Immonen. Docendo. 

Fukuyama, F., (1992) Demokratian loppu ja viimeinen ihminen. Kääntänyt Heikki Eskelinen. WSOY. 

Halmesvirta A., (toim.) (1994) Eurooppalainen ihminen. todellisuutta, ihanteita, pelkoja. Atena. 

Kallio, L. (2021) Maailmanhenki Pohjolassa. Snellman, Hegel ja hegeliläiset. niin & näin.

Korpela, J., (1999), Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle. Gaudeamus. 

Muller, J-M, (2021) Pelko ja vapaus. Kohti uudenlaista liberalismia. Kääntänyt Tapani Kilpeläinen. niin & näin.

Rousseau, J-J, (2000), Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Kääntänyt Ville Keynäs. Vastapaino.

Snyder, T., (2019), Tie epävapauteen. Venäjä, Eurooppa, Yhdysvallat. Kääntänyt Antero Helasvuo. Siltala. 

 

 

 

 

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu