Äänikuningatar peittosi – Suomessa suvaitsemattomat, jotka menestyivät Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa!

Eurovaalit toivat tullessaan aivan uuden äänikuningattaren ja erään puolueen muskatappion, joista on aiheellista sanoa, ettei taaskaan savua ilman tulta! Turhaa on selitellä tappioita pelkästään voittajan henkilökohtaisin eriomaisin avuin tai äänestäjien laiskuudella.

Vaalit – kuten juuri olleet eurovaalit – kuuluvat demokratiaan, joka ”keksittiin menetelmäksi, jonka avulla hallitusvalta saatiin sopusointuun vapauden kanssa”. Näin Bertrand Russell kuvaa nasevaan tapaan demokratiaa. Hän kuvailee hallitusta, joka ei ole hirmuvaltainen. ”Hallitus on välttämätön, jos jonkinlaisen kulttuurin on määrä säilyä”.

[Lainaukseni olen ottanut Russellin kansantajuisten kirjoitelmien kokoelmasta Filosofiaa jokamiehelle ja sen esseestä Aatteita, jotka ovat auttaneet ihmiskuntaa]. Näin pyrin osoittamaan, ettei nykyaika ole tuonut juurikaan uutta auringon alla ainakaan politiikan osalta.

Lainausten totuudet lienevät ehtineen jo unohtuneet ennen näitä eurovaaleja, joissa Suomessa aiheutui jostakin syystä ylivertainen äänikuningatar, jonka kannatus oli monen puolueen kannatusta suurempi; lisäksi istuvan valtionvarainministerittäremme puolue kärsi täydellisen murskatappion, sai vain yhden europarlamentaarikon. Miten tämä ilmiö on tulkittava? Tuskin ehdokkaan henkilökohtaiset ominaisuudet ovat riittävä selitys.

Suomessa hävinnyt puolue kuului sellaisiin uuteen äärimmäistä oikeistolaisuutta tavoitelleihin puolueisiin, jotka lisäsivät ääniosuuttaan mm. Ranskassa (Kansallinen liittoutuma siellä), Saksassa (AfD ja uusi vasemmistopuolue, vasemmiston hyljeksimä) ja Itävallassa (Vapauspuolue). Eroistaan huolimatta niissä on samankaltaisuuttakin.  Nämä ovat suvaitsemattomuushenkisiä, jotka linjansa vuoksi ovat käytännössä yksilönvapauden vastaisia.

Demokratioissa, joissa täytetään mikä hyvänsä elin vaaleilla, on muistettava aiemmin lainatun kirjoittajan toteamus:
Koko historia osoittaa kuitenkin, että mikä tahansa ihmisjoukko, jolle valta on uskottu, käyttää valtaansa väärin, jos se saa tehdä sen rankaisematta”.

Nykyisten demokratioiden niin kansallisilla kuin Euroopan tasolla valtaapitävät pyrkivät kaikin tavoin estämään kansaa näkemättä vallan väärinkäytön vaaraa ja demokratian ja yksilönvapauden oikeaa tasapainoa tavaksi torjua vaara. Näin on myös Suomessa ja nykyisen hallituksen äänitorvien puheissa.

Riippumatta siitä, ovatko kysymyksessä kunta-, alue-, presidentinvaalit tai euro- tai eduskuntavaalit, demokratiaan liittyvinä niihin aina sisältyy valtiovallan väärinkäytön estämispyrkimys eli yksilönvapauden yhteensovittaminen hallitusvaltaan rajaamalla tätä ajallisesti ja tekemällä vallankäyttö riippuvaksi kansan suostumuksesta. Lisääntyneen suvaitsevaisuuden muodossa ja vanavedessä tullut yksilönvapaus on edellyttänyt suvaitsemattomuuden väistymistä.

Vallan rajoittaminen vastaavasti laajentaa ihmisen vapautta valvonnasta, jota valtio viranhaltijoineen ja laitoksineen harjoittaa häneen nähden. Vaalit ovat tehtävänsä tasalla, kun ne asettavat aikarajoja ja välittävät kansan suostumattomuutta tai suostumista vallankahvassa oleville. Hallitusvallan ja yksilönvapauden välillä on epätasapaino demokratian vahingoksi, jos hallitusvalta vaaleilla valittuine köyttäjineen on liian vahva yksittäisiin äänestäjiin ja omia oikeuksiensa harjoittajiin nähden.

Suurin vapauden teoreettinen puolustaja, joka esiintyi Englannin Mainion vallankumouksen aikaan, oli John Locke, joka omisti paljon ajatustyötä sen kysymyksen selvittelyyn, kuinka kaikkein suurin vapauden määrä voitiin yhdistää kaikkein pienimpään välttämättömään hallitusvallan määrään. Hänen ajattelussaan oli juuret Russellin kummisedän John Stuart Millin vapausajatteluun.

Eurovaalit, jotka vastoin valheellisia väitteitä eivät ole vain euroasioihin rajautuvia, vaan aina myös sisäpoliittisia, kuten Ranskan, Saksan ja Itävallan vaaleissa osoittaa kansallismielisille yksinvaltiutta haikaileville oikeistopuolueille vyöryneet äänet osoittavat. Sisäpoliittiset syyt selittävät myös parhaiten asiapoliitikko Li Anderssonin äänikuningattaren aseman ja hänen historiallisen erittäin suuren voittoisuuden – myös PerusSuomalaisten historiallisesti suuren vaalitappion.

”Perinteiset arvot” ovat uusien menneisyyteen katsovien oikeistopuolueiden käytössä kulunut iskusana. On mm. perinteinen arvo ajatella ja tuntea olevansa maailmankaikkeuden keskipiste eikä sen vuoksi myöntää, että kun tapahtuu jotakin omalta kannaltamme ikävää, että ikävyys on pelkästään sattumaan eikä sen vuoksi kenenkään tarkoittamaa; pidämme sattuman itseemme kohdistuvana vääryytenä, jota emme ansaitse.

Kun kerran yksilö, jonka osalle tulee kärsimys, jota hän ei pidä sattumana eikä koe ansaitsevansa, arvelee hän sen aiheutuvan jonkun toisen ilkeysestä – 1400—noin 1600-luvun keskivaiheille – noitien ja paholaisen pelkästä ilkeydestä, ei näiden omanedun tavoittelusta. Nykyajan rasismi niine muotoineen, jotka saattavat poiketa paikallisesti paljonkin, on monin tavoin varhaisen paholais- ja noitauskon kaltaista. Kuvaavaa on, että paholaisen ja noitien epäilystä myös joutui tuomituksi.

Eurovaalien äänikuningattaren voiton suiruusluokka on sellainen, että joidenkuiden siitä kiukustuneiden mieleen saattaa juolahtaa erilaisia salaliittoteorioita, joiden ilmaus se olisi ollskseen mahdollinen heidän mitenkään ymmärtää. Sanna Marinin suosiohan viine hallituksen aikaan poiki nettiin runsaasti noita salaliittoteorioita.

Suurimman tappion kärsijänä Suomessa on puolueista se, joka on ajanut aivan julkilausuen suvaitsemattomuutta ja vastustanut näin käytännössä suvaitsevuutena edistynyttä yksilönvapautta ehkä käsittämättä, mitä on ajanut, tai ehkä ymmärtäen. Kun vaalitappio tai yllätyksellinen vaalien  äänikuningattaren menestys ei näkynyt mielipidemittauksissa, näiden vaikutuksesta ei voida puhua.

Tämä oli todellinen demokratian riemuvoitto. Jos Aaltolan ja Toverin saamia ääniä emme ota lukuun kokoomusääninä, niin huomaamme toisten kokoomuspoliitikkojen – varsinaisten sellaisten – hävinneen eurovaalien äänikuningattarelle, jolle myös Aaltola ja Toveri hävisivät. Ilman näitä kokoomus siis hävisi vaalien äänikuningattarelle, varsinaiselle shakkikuningattarelle, ja he erillään kokoomuksesta hävisivät hänelle.

Kansan viestinä oli, että julkisen vallan niin sanotut sopeutustoimet, menoleikkaukset ovat väärin kohdistettuja sellaisina kuin ilkiötär Purra niitä ajaa. Merkittävin eurovaalitulosmerkittävyyksien joukossa oli se, että PerusSuomalaisten aiemmat äänestäjät käyttivät demokraattista oikeuttaan olla äänestämättä puolueen ehdokkaita, yhtä, Tynkkystä, lukuun ottamatta.

Tämä osoittaa äänestäjien syvää epäluottamusta puolueen ministereitä kohtaan, ja erityisesti häijytärtä, joka on eniten solvannut omia kannattajiaan.

Hallituksessa oleva puolue, josta oleva valtionvarainministeri esitti äänestäjiin kohdistuvia leikillisyydeksi naamuoituja solvauksia, jotka saattoivat osua myös omiin äänestäjiin, on eriskummallisuus  sinänsä. Se, että omat äänestäjät ovat voineet kärsiä julkisen vallan menoleikkauksista, ei ole yhtä poikkeuksellista.

Tässä PerSujen historiallisen suuressa onnettomuudessa voi piillä siemen satumaiseen onneen ainakin Suomen  demokratialle eli menetelmälle saattaa hallitusvalta sopusointuun henkilökohtaisen vapautemme kanssa. Paitsi valtionvarainministeripuolue, PerSut ovat myös olleet Suomen merkittävin suvaitsevaisuuden vastainen puolue.

Suvaitsevaisuus on Russellin käsityksen mukaan kansalaisten vapauden käytännön ilmenemismuoto, joka historiallisesti ilmeni uskonnollisena suvaitsevaisuutena. Tästä kasvoi nykyinen suvaitsevaisuus, jollaista vastustajaksi nykyinen Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran perussuomalaisuus syntyi ja vahvasti profiloitui. Juuri suvaitsevaisten – ”suvakkien” – vastustuksen mutkan kautta PerusSuomalaiset ottivat vähättelyn kohteeksi Suomen kansalaisten henkilökohtaisen vapauden.

Russell katsoi, että vallan pahimman väärinkäytön demokratia estää – vain jos se toteuttaa päämäärät, jotka ovat sen tarkoitus, kuten tehdä vallanpito ajallisesti rajoitetuksi ja kansan suostumuksesta riippuvaiseksi. Tämä on demokraattien ja demokratian tarkoitus.

Jotta tarkoitus toteutuisi, on selvääkin selvempi, että henkilökohtaisen vapautemme on välttämätöntä säilyä ja sen myötä sivistyksemme.

Ei siis vain demokratia, vaan myös oppi henkilökohtaisesta vapaudesta, toisin sanoen yksilönvapaudesta, on tehnyt – sanottakoon: ainakin toistaiseksi – mahdottomaksi vallankeskityksen, joka on mahdollinen Venäjällä; täällä valtaa on keskitetty ja edelleen keskitetään Vladimir Putinille sekä hänen valtaansa pönkittäville Venäjän eliiteille, joista maan valtiojohto koostuu riisuen kansan kaikesta vallasta.

Venäjällä on mahdollista se, mikä tapahtui esimerkiksi se, mihin Russell myös viittaa: Rooman toinen triumviraatti tarvitsi rahoja taistelussa Brutusta ja Cassiusta vastaan, se laati luettelon rikkaista kansalaisista ja julisti nämä valtion vihollisiksi, katkaisi heidän kaulansa ja otti haltuunsa heidän omaisuutensa. Toistaiseksi lännessä on toisin.

Lännessä edellä mainitun tekee ainakin vielä mahdottomaksi, kuten todettu, paitsi demokratia, ennen muuta toistaiseksi vallitseva yksilönvapaus. Oppimme tästä sisältää käytännössä kaksi osaa. Näistä toisen mukaan ihmistä ei saa rangaista muuten kuin lain nojalla, ja toisen osan mukaan ihmisen ympärillä, aivan jokaisen ympärillä on alue, jolla hänen toimensa eivät ole valtion valvonnan alaisia.

Alue käsittää sananvapauden, paino- ja julkaisuvapauden ja uskonnon- sekä omantunnonvapauden. Mainittuihin vapauksiin on kuulunut toisinaan myös taloudellisen yrittämisen laajempi tai kapeampi vapaus.

Sivumennen sanoen, yksilönvapaus on vapautta jostakin – kansalaisiin kohdistuvasta valvonnasta, valtiovallan harjoittamasta, tai heidän välisestä pakkotoimien harjoittamisesta. Filosofit puhuvat tällaisesta vapaudesta negatiivisena vapautena, joka on valtion valtapyyteet torjuvassa laajuudessaan hyvä asia asettaessaan hallitukselle ohjelmineen riittävästi kapuloita rattaisiin.

Vapauksia myös sovelletaan tietynlaisin rajoituksin. Sananvapaus ei sisällä esimerkiksi vapautta kiihottaa yleisöä epäsuosiossa olevan poliitikon murhaamiseen. Näistä rajoituksistaan huolimatta yksilönvapaus on ollut arvokas yhteiskuntaelämälle kerrytetyn kokemuksemme mukaan.

Yhteiskuntakehityksen historiassa on tavallista, että poikkeuksetta ensin on saatu aikaan jonkinlainen hallitus ja sen jälkeen on huomattu välttämättömiksi yritykset saattaa hallitus sopusointuun yksilönvapauden kanssa. Tämä on se pyrkimys, jonka kautta demokratian periaate on tullut poliittiseksi käytännöksi.

Kuten edellä totesinkin, Russellin käsityksen mukaan vapaus – juuri ”aatteena, joka on auttanut ihmiskuntaa” [Russellin popularisoivan esseen nimi kokoelmasta Filosofiaa jokamiehelle] – ilmeni ensi kertaa käytännön politiikassa uskonnollisena suvaitsevaisuutena. Oppi suvaitsevaisuudesta omaksuttiin sangen laajalti 1600-luvulla siitä syystä, ettei protestanttien eikä katolilaisten ollut onnistunut nujertaa vastapuolta perinpohjaisesti.

Kun oli taisteltu noin sata vuotta – taistelun huipennuttua kolmikymmentävuotisen sodan kauhuihin – ja kun sen jälkeen on käynyt ilmi, että verenvuodatuksen tuloksena oli jokseenkin sama valtioiden keskinäinen tasapaino kuin sodan alkaessa, ehdottivat jotkut, etenkin hollantilaiset, että kenties kaikki tappaminen oli tarpeetonta ja että ihmisten oli sallittava ajatella mielensä mukaisesti sellaisissa asioissa kuin muuttumisopista ja siitä, onko ehtoollinen jaettava maallikoille.

Uskonnollisen suvaitsevaisuuden oppi tuli Englantiin alankomaalaisen kuninkaan Vilhelm Oranialaisen mukana, samaan aikaan kun Englanti sai valtionpankkinsa ja valtionvelkansa. Todellisuudessa kaikki kolme olivat kaupallisen hengenlaadun tuotetta.

Maallistuneen yhteiskunnan suvaitsevaisuus, jona yksilönvapaus käytännössä ilmenee, ei ole enää pelkästään uskonnollista suvaitsevaisuutta. Tämä on nykyään maallistunutta, joten sekularismin vastaisuus on uusi motiivi uusille suvaitsevaisuuden vastustajille, jotka omaksuvat suvaitsemattomuuden asenteekseen.

Poliittisen kentän oikeistolaidalta nousee jälleen suvaitsemattomuuden ajajapuolueita oikeistopuolueiksi, jotka ovat valmiita liittoutumaan Vladimir Putinin Venäjän kanssa ajaakseen sekä omia, kannattajiensa että Venäjän valtiojohdon pyrkimyksiä; näissä puolueita ja Venäjän johtoa yhdistää viehtymys suvaitsemattomuuteen.

Pyrkimyksenä kansallismielisyyttään korostavilla oikeistopuolueilla on luoda valtiovallan ja yksilön vapauden välille epätasapaino, joka kallistuu lopulta vapauden (ja demokratian) vahingoksi ja valtiollisen hirmuvallan hyväksi. Jää näjtäväksi, tapahtuuko entisten maltillisten ja uusien radikaalien oikeistopuolueiden välistä lähentymistä tulevaisuudessa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu