Epäinhimillistävästä kiihotuksesta kansanmurhaan – onko tämä suuntana Butshan jälkeen?

Venäjä on kehittymässä entistäkin autoritäärisemmäksi ja totalitääriseen suuntaan. Venäjän hyökkäykselliset sotatoimet, selvästi kansainvälisen oikeuden vastaiset, vähiten hahmottuvine sotarikoksineen ovat osa tätä kehityskulkua Putinin yksinvallan täyteen erehtymättömyyteen ja kaikkien oikeuksien ja vapauksien poistoon.

Seitsemän viikkoa kestänyt Venäjän hyökkäyssota alkoi Venäjän laajalla hyökkäyksellä, niin kansainvälisen oikeuden kuin myös Venäjän oman lain vastaisella toimella, joka on tullut tähän asti ukrainalaisten torjumaksi.

Häntä koipien välissä pakoon ajetun Venäjän armeijan jäljiltä löytyy jatkuvasti kalmoja, teloitettuja ukrainalaisia. Butshassa paljastuu mahdollinen kansanmurha. Tämä vakuutti länttä välttämättömyydestä lisätä aseapua Ukrainan armeijalle.

Suomen raja muuttuu jännitteiseksi ihan siitä riippumatta, liittyykö Suomi Natoon, joten Suomen on hyvä liittyä etsien vähimpien kustannusten ja riesan tien. Suomen etu on, että Ukraina lyö Venäjän.

Historiaan aktiivisesti perehtymättömiä – ainakin riittävästi asti – on enin osa ihmisiä, joten heiltä ei pidä vaatia ymmärtämystä siitä, että 1100-luvulta on alkanut se historia, mikä erottaa Euroopan läntiset osat, Ukraina ja Suomi mukaan lukien, Euraasian itäisemmistä osista – Venäjästä. Liian harva suomalainen edes viitsii ajatella, mitä oli Neuvostoliiton valtakeskuksessa, Moskovassa joki- ja lähiseutuineen, ennen Neuvostoliittoa.

Historiansa vuoksi kukaan länsimaalainen ei pysty olemaan aidosti konservatiivi, kun taas kukaan venäläinen ei kykene olemaan täysin olematta konservatiivi. Ukrainan sota on muistutus siitä, että 1100-luvun vallankumous vaikuttaa yhä aloittamine kulttuurivaikutuksineen, siis erilaisine nominalismeineen, renessansseineen, valistuksineen ja romantiikkoineen.

Tällaisten omaksuminen ei ollut mahdollista Vladimir-Susdalin venäläisessä sivilisaatiossa, kun 1100-luvun yksilöllistymisen vallankumousta ei päässyt koskaan puhkeamaan, minkä vuoksi lännen ja idän sivilisaatioiden ymmärryskuilu on todellisuutta.

Venäläinen maailma, patriarkka Kirillin ja Vladimir Putinin, kulkee tietään, josta Dostojevski kertoi meille kehottaen venäläisiä kääntämään selkänsä lännelle. Kirilin kauhistuksen kohde ovat skolastiikka, renessanssi, valistus ja romantiikka — joista hän toivoo, ettei niitä olisi yritetty edes tuoda Venäjälle.

Venäjän hakkeena — osittain bysantin vaikutuksesta — yhdistää ne, mitkä Rooman tasavallan perinteessä on nähty viisaaksi ja hyveelliseksi erottaa kirkot niille tyypillisine uskontoineen valtioista näitä määrittävine instituutioineen. Venäjän ja siellä tunnustetun kristinuskon pohjavire on mystisismi, joka on tosin ilmiönä Venäjää laajempi.

Kuitenkin Venäjällä se muodostaa  Venäjän itseymmärryksen ja on yhteenkietoutunut niiden käsitysten kanssa, jotka koskevat kansaa ja maata alustoina ehdotonta johtajuutta vaativalle arkaaiselle kollektivismille. Ajatellaanpa vaikka sitä, miten Putinin kansansuosio synnytetään.

Suomalaisuusliikkeen iskulauseena oli, ettemme ”ole ruotsalaisia, emmekä halua tulla venäläisiksi, olkaamme siksi siis suomalaisia”.

Olemme ajatelleet, ettemme ole (ukrainalaisten tapaan) ruseja (suomalaisittain ruotseja, viroksi – rootsid). Emme ole halunneet hypätä Moskovan pelonsekaisesti kunnioitettujen yksinvaltiaiden kelkkaankaan. Tämä on ollut tähän asti vaistoa, harkituksi Nato-kannaksi se tullut vasta Venäjän hyökkäyksen myötä.

Itämeren ja keskisen sekä itäisen Euroopan jokien soutajina eli ruotseina suomalaisuusliikkeessä suomalaisia ei pidetty. Historian oikusta noiden soutajien nimestä on tullut maailmankielillä venäläisiä tarkoittava sana ja soutajien – viikinkien tai varjaagien – maaksi Venäjä, entinen tataarien maa.

Ukraina-sana viittaa reunamaahan, orjuutta ja maaorjuutta vailla olevaan, vapaiden kasakoiden maahan. Näiden ja vastaavien syrjämaiden saaminen Moskovan kurin alle on ollut olennainen osa Moskovan identiteettiä. Venäläinen väkivalta on kurittamista – kuten olemme tulleet huomaamaan – eikä edes teeskentele olevansa rankaisemista. Mitään rikosta Venäjän näkökulmasta ei ole edes ajateltu tehdyn.

Ukrainaksi taantunut entinen Kiovan Rusi ollos Venäjää jälleen. Tästä nyt soditaan, joten miettikööt suomalaisetkin uudestaan, keitä me tai he ovat. Suomut ovat viimeinkin tippuneet yleensä vain henkilökohtaista hyötyä ahnehtineiden suomalaispoliitikkojen silmiltä.

Mariupol on täydellisesti tuhoutunut, mutta sen raunioissa vastarinta jatkuu Azovan rykmentin, kuuluisasta samannimisestä pataljoonasta kasvaneen, ja Ukrainan merijalkaväen voimin siitä huolimatta, että Venäjän armeija on saartanut puolustajat.

Venäjän hyökkäystä kahdeksan vuotta pohjustettu yhä kiihtyvällä epä- ja ali-ihmistävällä kiihottavalla puheella ukrainalaiskansanryhmiä vastaan. Mariupol ja ennen muuta Mykolajev ovat lukkoja, jotka estävät Venäjän armeijan menestyksen.

Motituksen hankalin osa on motin purkaminen, joka edellyttää ylivoimaa motitettuihin puolustajiin nähden ja joka kuluttaa motittajia. Mariupolissa satama ja tehdasalue ovat tarjonneet asemat, joista puolustajat pystyneet harventuvin rivein pitämään puolensa.

Ukraina on jo nyt osoittanut Euroopalle, ettei Venäjä ole tavanomaisen sodan kävijänä suurvalta. Vain ydinasevaltana Venäjä on suurvalta, mutta ei muussa merkityksessä.

Ukrainan mahdollisuudet taistella ovat paremmat kuin Suomen, koska maamme on Ukrainaa pienempi jo sekä väkiluvultaan että kaupunkien koolta, kun hyökkääjänä ovat Venäjän valmiusjoukot. Venäjä ei ole nojannut liikekannallepanoon.

Voimme olla toiveikkaita sen suhteen, että sota pitkittyy ja pitkittyminen toimii Ukrainan hyväksi. Ukrainan viimeisin voitto on Venäjän Mustanmeren-laivaston lippulaivan upottaminen, joka Venäjälle koituvine seurauksineen vastaa ainakin maavoimien divisioonan tuhoa.

Epäinhimillistävän puheen varjo on usein pitkä. Pitkään jatkuneella epäinhimillistävällä puheella on joskus veriset seuraukset hämmentävine ja sydänjuuriin asti järkyttävine piirteineen. Kiovan esikaupungit vainajat osoittavat, mihin kansanryhmää vastaan harjoitettu kiihotus voi kaikkein pahimmillaan johtaa.

Joe Biden on herättänyt aiheellisen kysymyksen, onko kansainvälisen oikeuden vastaisesti Ukrainaan hyökännyt Venäjä – johtajansa Putinin aloitteesta – syyllistynyt ihmisyyden vastaisista rikoksista kansanmurhaan, ja jos on, niin jatkaako syyllistymistään kansanmurhaan? Tämä on kansainvälisessä rikosoikeudessa rikos ihmisyyttä vastaan, myös Suomen lain joukkotuhontana tuntema rikos. Kriteereiltään erilainen kuin nykyinen, myös Suomen lakiin sisältyvä, kansanmurha oli — kun sen luonnetta 1940-luvulla pohdittiin.

Aiemmin Biden on myös todennut, että Putin on sotarikollinen. Nyt rikos, josta Putin on tavalla tai toisella vastuussa, on tullut askeleen törkeämmäksi. Biden epäilee, Yhdysvaltojen presidentti, epäilee Venäjän syyllistyneen rikokseen ihmisyyttä vastaan nimeltään kansanmurha. Avoimeksi hän jättää sen, onko kysymyksessä kansanmurha sellaisena kuin se on sisällytetty YK:n yleissopimukseen.

Keskustelussa viitataan Venäjän Ukrainan maahan tunkeutuneen armeijan paetessa miehittämiltään alueilta jälkeensä jättämiin murhan uhreihin selvine merkkeineen, jotka viittaavat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Ratkaisevia kysymyksiä on, ovatko uhrit murhattu suunnitelmallisesti ja sen vuoksi, että he ovat ukrainalaisia, siis ihmisryhmää ja että murhatut yksilöt ovat mainittua ryhmää.

Epäilykset kansantuhonnasta heräsivät jo sen vuoksi, että Venäjän armeija tuhoaa hyökkäyksissään siviilirakennuksia niissä olevine ihmisineen ja asukkaineen – siis väestöä aivan vauvasta vaariin. Venäjän käsityksen mukaan edellä mainitut teloitetuilta vaikuttavat kaduilla lojuvat uhrit ovat ”liikenneonnettomuuksien uhreja tai ukrainalaisten kansallisradikaalien ampumia venäjämielisiä”. Venäjä kiistää osuutensa niihin, vaikka nämä on surmattu Ukrainan joukkojen saapumista.

Koko ajan raunioista löydetään tai kaivetaan uusia kuolonuhreja, jotka ovat siviilejä. 1940-luvulta alkaen käydyssä pohdiskelussa kansanmurhasta tätä määrittävine ehtoineen on käytetty laajempaa tai suppeampaa määritelmää. Kansanmurha on vakavin rikoksista ihmisyyttä vastaan, jolloin rikos kohdistuu kansanryhmiin ja myös yksilöihin niiden jäseninä eikä ole välttämättä sama kuin joukkosurma.

”Yleisesti ottaen kansanmurhan ei tarvitse tarkoittaa välitöntä kansan hävittämistä paitsi silloin, kun se toteutuu kansan kaikkien jäsenten joukkosurmana. Se tarkoittaa pikemminkin eri toimien yhteen sovitettua suunnitelmaa, joka tähtää kansanryhmille välttämättömien elämän perustusten tuhoamiseen, lopullisena päämääränään ryhmien itsensä hävittäminen.” [Raphael Lemkiniltä lainattu Anne Applebaumin, suomennoksen mukaan s. 433]

Raphael Lemkin luonnehtii kansanmurhaan liittyviä suunnitelmaa seuraavasti: ”sellaisen suunnitelman tavoitteena on oltava kansallisten ryhmien poliittisten ja sosiaalisten laitosten, kulttuurin, kielen, kansallistunteiden, uskonnon ja taloudellisen pohjan rapauttaminen”. [Raphael Lemkin, myös Applebaumin mukaan s. 433]

Kansanmurhaan tulisi siis liittää suunnitelmallisuus, joka voi olla todennettavissa epäiltyjen ideologiasta, maailmankuvasta tai puheenvuoroista, jotka ovat kohteitaan epäinhimillistäviä ja uhriuttavia.

Lemkin myös lisää tavoitteeseen kansanryhmiin ”kuuluvien yksilöiden henkilökohtaisen turvallisuuden, vapauden, ihmisarvon ja jopa hengen riistämisen”. [Applebaumin mukaan Lemkin s. 433]

Kansanryhmän ymmärtäminen edellyttää individualismia. Kuten, Lemkin korostaa, että kansanmurha on kohdistettu kansanryhmään kokonaisuutena ja siihen kuuluvat toimet yksilöihin, ei heidän yhteisten ominaisuuksiensa vuoksi vaan kansanryhmän jäseninä. [sama kuin edellä]

Lemkin erotteli kansanmurhien eri tyyppejä, jotka nojaavat kunkin hallitsevaan laatuun. Hän puhui kirjassaan Axis Rule erilaisista kansanmurhista – poliittisista, sosiaalisista, kulttuurisista, taloudellisista, biologisista ja fyysisistä. [Applebaumin mukaan s. 433]. Lemkinin 1940-luvun julkaisuissa kansanmurha on laveasti määritelty, tuo ”genosidi” sisälsi mm. Ukrainan sovjetisoinnin ja nälänhädän.

Anne Applebaumin teos, jota olen referoinut tai lainaillut edellä, on Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (suomentanut Antero Helasvuo; kustannusosakeyhtiö Siltala – Helsinki). Alkuteos on Red Famine: Stalin’s War On Ukraine. (2017)

Ukraina on ollut monien kansanmurhien näyttämönä. Puolalainen oikeustieteilijä Raphael Lemkin oli syntyisin nykyisten rajojen mukaan Valko-Venäjältä ja opiskellut Lvivissä, joka on nykyisin Länsi-Ukrainan alueellinen keskus, historiallisesti puolalainen kaupunki.

Aikanaan puolalaiset olivat kaupungin suurin väestöryhmä, ukrainalaiset kolmanneksi suurin ja toisena juutalaiset. Lemkin oli itse juutalaisia, mutta tietoinen myös historian saatossa Ukrainaa kohdanneista kansanmurhista.

Vuosina 1932—1933 Neuvostoliiton Ukrainassa maan sovjetisointiin liittyneiden noin alle neljämiljoonan nälkäkuolemaa on tärkeä Venäjän ja Ukrainan suhteille.

Holodomor on ukrainalaisten tutkijoiden kuolemille antama nimitys. Heidän mukaansa ukrainalaisten nälkäkuolemat olivat nälkiinnyttämiskuolemia, siis tahallisesti aiheutettuja, ja että Neuvostoliitto – eikä siis nykyinen Venäjä – oli vastuussa niistä.

Kukaan ei syyttänyt nykyistä Venäjää, jotahan ei ollut tuolloin edes olemassa, mutta Venäjällä tulkittiin, että jo termi holodomor, joka tarkoittaa kansanmurhaa nälkiinnyttämällä, on vain natsien käyttämä, ja että termin käyttö on russofobiaa.

Ukrainan politiikassa oli niitä, jotka puhuivat kansanmurhana eli holodomorina vuosien 1932—1933 nälän uhreista, Neuvostoliiton aiheuttamiksi väitettyinä, ja niitä, joka eivät näin puhuneet. Vuonna 2014, kun Venäjä aloitti nykyisen hyökkäyssotansa; tämän Venäjä aloitti Krimin kaappauksella puolustaen tekoaan puolustautumisella ”kansanmurhasta” puhuvia vastaan – ja samoin Donbassissa.

Venäjällä nähdään natseiksi ne, jotka väittävät neuvosto-Ukrainassa tehdyn kansanmurhia, joihin Venäjällä saattaisi olla osuutta. Ne, jotka Bideniä myöten väittävät Venäjän tekevän kansanmurhaa nyt, ovat Venäjän näkökulmasta natseja. Ukrainan nationalistit ovat natseja – Venäjän näkökulmasta. Venäjä ei halua, että kansainvälinen yhteisö luokittelisi holodomorin kansanmurhaksi.

Alkuaan kansanmurha oli ollut kiistaton käsite – laveasti määriteltynä, mutta siitä oli tullut kiistanalainen, kun kansanmurha siirrettiin kansainvälisen oikeuden termiksi. Termin luonteeseen vaikuttivat Nurbergin oikeudenkäynnit ja lainopilliset kiistat. YK:n perusasiakirjoihin tuli Lemkinin määritelmästä poikkeava määritelmä.

On selvää, ettei Neuvostoliitto voisi hyväksyä kansanmurhan määritelmää, jonka nojalla holodomor katsotaan kansanmurhaksi, siis noin alle neljä miljoonan ihmisen nälkään tappamista. Neuvostoliiton muutkaan joukkosurmat eivät Neuvostoliiton omaksuman käsityksen mukaan olleet kansanmurhia.

Yhdysvaltojen halua ratifioida kansanmurhasta sovittu määritelmä tämän sisältämän ajatuksen roturyhmästä kansanryhmänä.
YK:n piirissä kansanmurhan todettiin ”olevan kansainvälisen oikeuden mukaan rikoksen [… ] joka on tehty uskonnollisella, rodullisella, poliittisella tai millä tahansa muulla perusteella”. YK:n yleissopimuksesta joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi tehtiin luonnoksia, joissa kansanmurhan mahdollisina uhreina mainittiin ”poliittiset ryhmät”. Tätä laajempaa määritelmää vastusti Neuvostoliitto.

Kansanmurhan määritelmän suppeampana sulkee poliittiset ryhmät ulkopuolelleen ja kattaa vain ne kansanryhmien tapaukset, joissa vain kokonaiset etniset ryhmät fyysisesti eliminoidaan. Suppeaan määritelmään sopivat toisen maailmansodan aikainen holokausti ja ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen armenialaisten kansanmurha. Sen sijaan holodomor ei täytä tätä suppeaa määritelmää. Sen sijaan 1940-luvun laveampien määritelmien mukaan holodomor on kansanmurha, kuten käy ilmi yllä esittelemistäni Lemkinin pohdiskeluista.

Butshan kaduilta ja joukkohaudoista ja myöhemmin muiden paikkakuntien oletetusti teloitetut kuolonuhrit saattavat olla kansanmurhan uhreja myös suppeamman kansanmurhan käsitteen mielessä, joka sisältyy YK:n dokumentteihin. Murhatut voivat olla murhattuja sen vuoksi, että heidän nähtiin olevan ”venäläiseen maailmaan” kuulumattomina Ukrainan asukkaina, joilla ei ole asuinoikeutta Ukrainassa, koska tällainen on vain venäläisillä.

On kiinnostava kysymys, onko holodomoria – jos käytämme Venäjän tuomitsemaa nimitystä nälänhädälle – tarkasteltava vain neuvosto-Ukrainan asiayhteydessä tai – myös Venäjän historian? Pitempi aikaulottuvuus kannattaa ottaa huomioon.

On selvää, että noiden vuosien 1932—1933 nälkäterroriin liittyy Ukrainan paikallisen kommunistipuolueen puhdistus mm. ukrainan kieltä ja etnosta suosineista kommunisteista. Sama toistui myöhemmin Karjalassa, jossa Gylling ja muut suomen kielen kommunistiset suosijat puhdistettiin. Kysymyksessä oli yleisliittolainen linjaus: leniniläisen kansallisuuspolitiikan vaihtaminen stalinilaiseen.

Nälänhädän, terroristisen, eli holodomorin taustoihin kuuluivat myös vuosien 1917—1920 kansallismielinen ukrainan kieltä ja kulttuuria vahvistava itsenäisyyskokeilu ja eti aatteiden kirjoa edustavat agraarivallankumoukselliset talonpojat, jotka bolsevikkien täytyi kukistaa vallan saadakseen. Heidän oli täytynyt yrittää houkutella puolelleen Ukrainan kansallisen hallituksen vasemmistovoimia (agraarisosialisteja) kanssaan liittoon ja riippumattomia atamaanejakin (tunnetuimpana anarkisti Nestor Mahno). Jälkimmäisten kanssa valtaa ei haluttu jakaa, ja pitemmällä viiveellä myös agraarisosialisteista tuli päästä eroon.

Taustalla myös vaikutti isovenäläinen asenne, johon kuului nähdä tavoitteena jälleen yhdistää Ukraina Venäjään (vanha Rusi myöhempään ”Rusin” keskukseen. Tämänhän (siihen sisältyvine ennakkoluuloineen) venäläisbolsevikit olivat omaksuneet jo koulunpenkiltä. He eivät eronneet ennakkoluuloiltaan muista venäläisistä.

Käsityksiimme vaikuttaa 1800-luku, jolloin kirjoitettiin eri maissa kansallista historiaa: omalle kulttuurille yritettiin löytää historiassa edeltäjä, josta oli tultu omaan kulttuuriin. Varhaiskeskiajalta edeltäjiksi haettiin soturiseurueita, joita alettiin sanoa viikingeiksi. Skandinavian valtioissa näitä, jotka kauppa-, ryöstö- ja sotaretkeilivät Euroopan rannikoilla ja joilla, avasivat myös tukikohtineen valvomansa idäntien Venäjän joille.
Skandinaviassa omien valtioiden oikeutuskertomusten kirjoittajat näkivät viikingit skandinaaveiksi ja Venäjällä vastaavassa tehtävässä olleet näkivät taas varjaagit Kiovan eli sen ruhtinaskunnan perustajiksi, josta Moskovassa nähtiin Venäjä alkuaan syntyneeksi.

Viikingit tai varjagit olivat Itämeren rantojen soturiseurueita, joiden valtapiirit olivat valtioiden sijaan linna- ja kauppakeskusverkostoja, luonteeltaan monikansallisia ja -kulttuurisia. Verkoston ihmisten koti- ja seurueiden välinen yhteydenpitokieli eivät ole sama – jälkimmäisenä oli muinaisskandinavia, joka sai rinnalleen lyhyen väivaiheen jälkeen kirjallisen kirkkoslaavin Kiovassa. Kiovan Rusi kuului läntiseen kulttuuripiiriin, myös kukistuttuaan jouduttuaan myöhemmin Liettuan valtapiiriin 1300-luvulla 1200-luvun lyhyen mongolivaikutuksen jälkeen.

Moskovan valtio syntyi mongolien verotusvallan alla ollen eristyksissä lännestä ja tataarien naapurissa, joiden kautta oli yhteys islamin persialaiseen ja arabialauseen kulttuurin. Tästä juontaa myöhemmin havaittava ero Euroopan ja Venäjän hallitsemistavoissa; Moskovan tapa on itämaisdespotia, jossa — toisin kuin lännemmässä — yhteisönormit ovat avainasemassa läntisen yksilöllisyyden sijaan. 1100-luvun kulttuurillinen vallankumous, 1200-luvun skolastiikka ja 1400-luvun renessanssi sekä 1600-ja 1700-luvun valistus eivät vaikuttaneet kulttuuripiirissä, johon Moskova jäi.

Euroopan läntisempien alueiden ja Venäjän yhteiskuntamallien ero syntyi 1200-luvulla. Lännen ja Neuvostoliiton vastakohtaisuus palautuu tähän, sillä Neuvostoliiton aika oli Venäjän historian kannalta lyhyt ja vain yksi sen monista yhteiskuntakokeiluista.

Vastakohtaisuuden syynä on Euroopassa tapahtunut yksilöllisyyttä koristavan kulttuurimuodon synty. Yksilöllisyys, joka on oleellinen piirre läntiselle  vapauskäsitykselle, taas puuttuu yhteiskunnista, joita leimaa holismi.

Tämän leimaamissa yhteiskunnissa tärkeitä ovat yhteisön normit, joille yksilöiden tulee alistua; moniarvoisuus klaanien välillä (eikä yksilöiden) ja lain eriytyminen klaaneittain. Valtio syntyi 1600-luvun länsimaissa, joissa klaanit sivuutettiin, ensin, sitten levisi muualle vähittäin. Eurooppa (Ukraina tähän kuuluvana) kehittyi eri suuntaan ja tahtiin kuin Venäjä, jonka suunta on ollut osin erilaista.

Käsitys ihmisoikeuksista muodostui läntisessä Euroopassa toisin kuin muualla Euraasiassa nykyisen käsityksen kaltaiseksi historian lopputuloksena. Tämän käsityksen mukaan kansanmurhan vääryyttä ei ole vain yhden jäsenen hengenmenetyksen vahinko yhteisölle, vaan se, että ihmisen elämän vieminen siksi, että hän kuuluu johonkin kansanryhmään. Tämä loukkaa yksilöllisyyttä, joka ei ole korkeassa kurssissa Venäjällä.

Ihmisyyden vastaisten rikosten vakavinta tekomuotoa — kansanmurhaa — luonnehtii erityisesti aikomus, joka voidaan päätellä havaittua rikollista tekoa edeltäneestä uhreja riittävän selvästi epäinhimillistävästä puheesta.

Ukraina sijaitsee paikassa, jonka vuoksi muut kuin ukrainalaiset itse ovat valinneet heidän puolestaan, mihin he kuuluvat. Venäjän vallan oikeutuskertomuksessa Kiova on se paikka, jossa Venäjä kerran perustettiin, joten sen johto ei voi sallia Ukrainan olla länttä. Ukrainalaisilta ei kysytä. He ovat olleet talonpoikia, jotka maineen Puola aatelisto on halunnut valtaansa, heidät alustalaisikseen ja maaorjiaan.

Tämän aseman välttääkseen ukrainalaiset ovat paenneet kasakoiksi, jotka nauttivat vapaan talonpojan asemasta ja joita otettiin sopimussotilaiksi Puola-Liettuan armeijaan. Puolan ulottuvilta pois pyrkineet joutuivat Venäjä tsaarin suojelukseen, joka altisti heidät Moskovan ruhtinaskunnan heille vastenmielisille tavoille ja käytänteille.

Kuten edellä on sanottu, myös Suomi on YK:n kansainväliseen yleissopimukseen sitoutunut valtio, jonka laissa on yleiskielen kansanmurha-sanan sijaan käytettynä termi joukkotuhonta. Rikosnimikkeen täyttyminen edellyttää, että osoitetaan rikokseen aikomus, jota ilmentää mm. epäinhimillistävä puhe ihmisyyden vastaisen rikoksen uhreista.

Epäinhimillistävän puheen ja sitä jollakin viiveellä seuranneen toteen näytetyn joukkotuhonnan välinen yhteys on aiemmin toteutunut natsien holokaustissa. Tämä täyttää kriteerit, joita muut joukkotuhonnat eivät ole täyttäneet tai joiden täyttymistä ei ole yhtä hyvin dokumentoitu. Parempi dokumentaatio voisi lisätä tapahtuneiden kansanmurhien määrää.

Joe Biden on epäillyt kansanmurhasta Venäjää, ilmeisesti sen vuoksi, että hän epäilee Ukrainassa tehtyihin murhiin liittyneen aikomuksen murhata yksilöt siksi, että heidän oletetaan olleen omalta ryhmältään (ei ominaisuuksiltaan) tuhottavia.

Alueen miehittäjävaltana Venäjä on vastuussa joukkotuhosta tai on ehkä sen toimeenpanija – joukkotuhon, joka voi osoittautua kansanmurhaksi tai sodan jatkuessa tilanne voi kehittyä myös kansanmurhaksi, josta Venäjä olisi vastuussa.

Kiihotus kansanryhmää vastaankin on kansainvälisissä sopimuksissa siltä varalta, että sillä on piirre, joka voi kuulua osana kansanmurhaan. Myös Suomen laissa on varauduttu tähän.

Ukraina voisi olla oikein kansanmurhien ”luvattu” maa historiallisessa katsannossa. Sellaisia voisivat olla 1930-luvun holodomor tai 1920-luvun pogromit. 1940-luvun holokaustin näyttämöä Ukraina oli. On syytä pitää tuntosarvet ylhäällä jo senkin vuoksi, että Ukraina on niin usein ollut joukkotuhonnan kohteena.

Venäjän propaganda on yrittänyt luoda Ukrainasta kuvaa, jonka mukaan maan vallanpitäjien keinovalikoimaan kansanmurhat kuuluvat tai olisivat jo kuuluneet. Sitä, että Venäjä syyttää Ukrainaa jostakin, on epäilty tarkoittavan, että Venäjä on valmis siihen, mistä syyttää muita.

Venäjä on pitkään perustellut ”erikoisoperaatiotaan” tarkoituksellaan estää kansanmurha, joka on muka aloitettu Ukrainassa. Venäjä on aloittanut puheet kansanmurhista mahdollisesti pyrkien valmistelemaan sotaa tarkkailevia niihin. Venäjä on siis valmistellut meitä aikomiinsa kansanmurhiin tai jo tehtyjen paljastumiseen.

Venäjän valhekoneisto on levittänyt väitteitä kansanmurhista, jonka kohteina olisivat Ukrainan ”venäjämieliset” niiden Venäjän väitteiden lisäksi, että Venäjän armeija purkaisi natsilaistamista, josta Ukrainan hallitus olisi muka vastuussa.
Yllä mainittu väite on tarkoitettu kokonaan venäläisyleisölle, kun taas syytökset Ukrainan toteuttamasta ”kansanmurhasta” on tarkoitettu kaikille, jotka niillä voidaan tavoittaa. Meitä valmisteltaneen Venäjän suunnitelmissa olleeseen kansanmurhaan.

Niin totaalisesti epäonnistunut Venäjän armeijan tämän kuukauden 24 päivän hyökkäys Ukrainaan on ollut, että saatetaan ehdottaa, että yksistään epäonnistumisensa vuoksi armeijalle ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä käyttämään joukkotuhontaa saavuttaakseen armeijalla olleet tavoitteet. Kuitenkin kansanmurhasta Venäjän propaganda puhui aikaisemminkin Donbassin osalta, kun ”separatistien” alueet Venäjä tunnusti, siis vähän ennen kuin epäonnistuminen oli tiedossa.

Miehistö- ja varustetappiot ovat olleet siis niin mittavat, ettei sodan kuluttama armeija kykene muuhun kuin terroriin. Tappioista riippumatta Venäjällä saattoi olla vakaa aikomus terrorisoida Ukrainaa asukkaineen kaikkineen ennen hyökkäyksensä aloittamista, sillä tätä emme voine sulkea pois ainakaan kokonaan.

Ukrainalaisten taistelutahtoa ja heidän päättäväisyyttään on vahvistanut heidän halunsa välttää vastaavanlainen terrori kuin minkä uhrien paljastuminen on tuonut ukrainalaisten ja meidän tietoisuuteemme. Venäjän harjoittama esille tullut terrori ja sen paljastuminen ovat myös eskaloineen sotaa, kuten sitä eskaloi jo se, että Venäjän armeijan ammuksia on osunut siviilikohteisiin.

On turha luulla, että siviilikohteiden moukarointi voisi heikentää ukrainalaisten vastarintahalua, koska pikemminkin se vahvistaa sitä. Venäjän sodanjohtokaan ei luule turhia, sillä todennäköisempää on, että sen tavoitteena on poistaa elävien kirjoista sellaiset Ukrainan maan asukkaat, joista ajatellaan, ettei heistä tule käsityksiltään ja arvoiltaan venäläistä. Kansanmurhan taustalla on käsitys kansanryhmästä, jonka jäseniä murhataan, kidutetaan tai joista tehdään orjia sen vuoksi, että yksittäiset ihmiset kuuluvat kansanryhmään. Ne, joita pidetään ”poisvenäläistyneinä” ovat siis kansanmurhan mahdollisia uhreja.

Venäjän johdon ja hallinnon levittämät käsitykset voidaan nähdä kiinottamiseksi kansanryhmää, ukrainalaisia, vastaan, kuten väite Ukrainasta, ettei tätä ole olemassa erillisenä Venäjästä ja etteivät ukrainalaiset ovat venäläisiä eikä voi olla ukrainalaisuutta erillään venäläisyydestä. Pitkään toistettuna ja viiveellä väitteillä voi olla yllättävät tai odottamattomat toiminnalliset seuraukset.

Kiihotukseksi nämä väitteet kuulostavat lieviltä, mutta tästä huolimatta eivät ole viattomia — kuten Butshan järkyttävän terrorin tulokset hämmentävine piirteineen, siis siviilien murhat, selvästi osoittavat — vaan tuloksiltaan rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Varkain, hiljalleen yksinkertaistukset voivat vaikuttaa omaksujiensa asenteisiin valmistaen heidät kykyisiksi sellaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, millaisiin he eivät muutoin ryhtyisi. Tällaista valmistavaa toimintaa on sanallinen kiihotus kansanryhmää kohtaan, kun se edeltää joukkomurhia tai kansanmurhaa.

Venäjään verrattuna Ukraina on paljon tuntemattomampi kulttuuriltaan ja kieleltään lännessä, jossa ei osata oikein erottaa ukrainalaisille tyypillistä venäläisille tyypillisestä. Venäläisiksi luulemamme asiat ovat saattaneet olla alkuaan ukrainaisia, mutta kulttuurisesti omittu venäläisiksi. Venäjällä on halua väittää venäläisyys perustavammaksi ukrainalaisuudessa kuin ukrainalaisuus.

Kotimaan pääuutisiin Suomessa on sisältynyt uutinen oikeudenkäynnistä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun käräjäoikeus on arvioinut, miten kansanryhmää epäinhimillistäviä ovat erään poliitikon — Päivi Räsäsen — julkiset puheenvuorot ja kirjoitukset. Näille on tyypillistä, että vedotaan raamatunlauseisiin tulkintoineen, joiden kautta lauseet ymmärretään poliitikon epäinhimillistävien omien asenteiden sanoituksiksi. Samaan aikaan tämän asian varjoonsa on jättänyt suorastaan järisyttävä uutinen paheksuntaamme herättäneestä Venäjän armeijan terrorista ja julmuudesta ukrainalaisia viattomia siviilejä kohtaan.

Järkytystä lisää ymmärrys siitä, että rikokset ihmisyyttä vastaan ovat tulleet mahdollisiksi vain sen vuoksi, että Venäjän yksinvaltainen johto ja hallinto ovat epäinhimillistäneet ukrainalaisia julkisin puhein ja kirjoituksin jo vuodesta 2011 alkaen.

Ukrainan epäinhimillistämiset ovat päältä katsoen lieviä, jorinoita muinaisten kronikoiden käsityksistä, Kiovan Rusin muinaisten asukkaiden väitetystä venäläisyydestä. Pienistä puroista voi syntyä kokonaisia valtameriä. Sellainen, joka kuulostaa korvissamme lievästi loukkaavalta ja on vain vanhojen tekstien lukemista irrallaan sen kirjoittamis- ja lukemisajankhtien todellisuudesta, voi joissakin olosuhteissa, motivoida jopa murhatekoja.

Ilmitulleet rikokset ihmisyyttä vastaan mm. Butshassa ja muualla tajuamme olevan seurausta epäinhimillistämisestä, jota on aikaansaatu kiihotukselle kansanryhmiä vastaan. Butshassa ilmitullut terrori on tapahtunut Venäjän armeijan pakoa edeltäneen kuukauden aikana.

Terrorista ymmärrämme myös sen, että kiihotuksen kansanryhmiä vastaan voineen olla välttämätön osa väkivaltarikoksia ihmistyyttä vastaan — ainakin, kun kiihotuksen vaikutukset toteutuvat aivan pahimpina mahdollisina.

Sen ennustaminen, miten epäinhimillistävät puheet, lievätkin, voivat olla tehokasta kansanmurhan valmistelua, on olennainen osa sen harkitsemista, onko ns. vihapuhe kiihottamista epätoivottuine seurauksineen. Tämä puoli vihapuheesta on jäänyt liian vähälle huomiolle Suomessa (näin sivuhuomiona).

Putin puolustelee propagandaa syytävine koneistoineen Venäjän tänä vuonna tekemään laajamittaista hyökkäystään Ukrainaan vetoamalla siihen, että ukrainalaiset ovat samaa kansaa kuin venäläiset. Tämä käsitys ei ole uusi, mutta Venäjällä se alkoi saada kannatusta vasta 1600-luvun lopulla.

On syytä palauttaa mieleen, ettei se alue, jota sanotaan Ukrainaksi ja jolla sijaitsi Kiovan Rusi keskiajalla 800–900- luvuilla, ollut valtioyhteydessä Moskovan suuriruhtinaskuntaan, jossa nykyinen Venäjä syntyi. Moskovaa ei tuolloin edes ollut olemassa.  Ajatus siitä, että tällainen valtioyhteys olisi ollut, syntyi myöhemmin eli 1400–1600.

Ukraina ja Valko-Venäjä kuuluivat 1300-luvulta alkaen Liettuaan, myöhemmin Puola-Liettuaan, jonka yhteydessä Ukraina oli siirtynyt Puolan puoliskoon. Venäjällä ukrainalaisia ei pidetty venäläisinä ennen vuotta 1674, jolloin julkaistiin kirkkoslaaviksi Synopsis eli lyhyt kokoelma. Tässä – teoksessa, jonka kirjoittajasta on vain arvauksia – esitetään ajatus, että venäläiset, valkovenäläiset ja vähävenäläiset (ukrainalaiset) ovat samaa kansaa. Kirjoittajan mukaan Moskovan valta oli Kiovan aikaisen Rusin suuriruhtinaiden valtaa, koska 1200-luvun mongolivalloituksen jälkeen koko Rusin keskus siirtyi Kiovasta Moskovaan. Perejaslavin sopimuksesta 1654 palautettiin Rusin yhtenäisyys, kun Ukraina liitettiin Venäjän yhteyteen. (Remy, J. s. 41) [Teos Johannes Remy (2015/2022): Ukrainan historia. Gaudeamus]. Ns. Nestorin kronikan sisältämä taru kolmesta veljeksestä tulkittiin Venäjällä Synopsiksen tulkintaa tukevaksi.

Nestorin kronikaksi sanotun alkukronikan kirjoittaja tulkitsee Perejaslavin sopimuksen siten, että Ukraina yhdistettiin jälleen Rusiin, jonka keskuksena toimi Moskova. Jälleenyhdistämisen ajatus edellyttäisi sitä, että Kiovan Rusi ja Moskova olisivat olleet valtioyhteydessä — mikä ei ole oletettavissa.

Tästä huolimatta edellä mainittua sopimusta, joka solmittiin Hetmanaatin ja Moskovan välille 1654, alettiin tulkita siten, että kysymyksessä oli Ukrainan ja Venäjän jälleenyhdistäminen. Sopimusta tehtäessä ei sitä pidetty sellaisena.  Sopimus oli kasakka-Hetmanaatin ja Moskovan tsaari Aleksein liittolaisuussopimus.

Hetmanaatti oli päätynyt tähän liittoon, kun sen suhteet edelliseen liittolaiseen,  Krimin tataareihin, kariutuivat. Liitto muodostettiin vuoden 1648 suuren kasakkasodan vuoksi, jossa Liettua-Puolan ortodoksit kapinoivat Puolan kirkkopolitiikkaa vastaan. Liitto toi Hetmanaatin erillishallinnolliseksi osaksi Venäjää (analogisesti sille, miten Suomi oli vuodesta 1809 autonominen osa Suomea.

Sopimuksen mukaan kasakat säilyttivät heille ominaisen oman demokraattisen päätöksentekojärjestelmänsä. Tämä oli kopio Puolan aateliston tavasta valita huutoäänestyksellä vaalikuningas. Kasakoiden päälliköt, atamaanit ja hetmaanit, olivat huutoäänestyksessä valittuja.

Suuren kasakkakapinan taustalla oli Puolan kirkollinen skisma uniaattikirkkoon kuuluneiden kreikkalais-katolilaisten ja siihen liittymättömien ortodoksien välillä. Alun perin jälkimmäisten liike ei pyrkinyt eroon Puola-Liettuasta, mutta myöhemmin siitä tuli eroon pyrkivä, kun kasakat, jotka olivat heidän tavallaan ortodokseja, pyrkivät eroon valtakunnasta.

Kasakat olivat Dneprjoen alajuoksulle esivallan ulottumattomiin muuttaneita talonpoikia, myös metsästystä ja kalastusta harjoittavia, koska he olivat halunneet valita puolalaisten aatelistilojen maaorjuudeksi kehittyvän alustalaisuuden sijaan. He olivat valmiita olemaan Puola-Liettuan, Venäjän tai Osmani-Turkin armeijoiden sopimussotilaina.

Kasakka-ilmiö liittyi talonpoikien yritykseen perustaa alue, missä ei ollut aatelista maanomistusta eikä maaorjuutta. Aatelisto näki kasakat paenneina maaorjina. Kasakaksi rekisteröityminen.

Venäjällä kehiteltiin ajatusta, jonka mukaan Moskovan Venäjä olisi ollut jollakin tavoin keskiaikaisen Kiovan Rusin seuraaja. Ajatuksesta edettiin toiseen, jonka mukaan Kiovan Rusi akueineen olisi Venäjän alkukoti ja ukrainalaiset olisivat olleet venäläisiä. Jos he eivät tunteneet olevansa venäläisiä, niin heidät tulisi entistää tavalla tai toisella venäläisiksi.

Venäjällä alettiin haluta, että ukrainalaiset palaisivat venäläisiksi sen vuoksi, että he asuvat entisen Kiovan Rusin alueella. Venäjällä haluttiin uskoa, että ukrainalaiset polveutuvat siitä väestöstä, joka oli Kiovan Rusin kansaa, kun tämä oli venäläistä kansaa oletuksen mukaan. Taustalla on ajatuksena, että venäläisyys on ortodoksisuutta.

Kukaan ei voi olla venäläinen olematta ortodoksi. Itäslaavilaisuudesta ajatuksena on, että se on pohjimmiltaan venäläistä ja ortodoksisen uskon tunnustamista. Venäjän patriarkaatin kirkko nähdään oikeaksi kirkoksi. Niiden kreikkalaiskatolilaisten kirkko, jotka kuuluivat uniaattikirkkoon, ei ole oikesuskoista kristillisyyttä eikä tätä ole myöskään ne ortodoksit, jotka kuuluisivat Konstantinopolin patriarkaattiin. Ukrainan väestöä pidetään Kiovan Rusin asukkaisiin palautuvana — kenties aivan oikeinkin. Sen sijaan epäselvyyttä on siitä, olivatko Kiovan Rusin ruhtinaat ja soturit, joilla oli suku- ja kulttuurijuuria Itämerelle, venäläisiä. Kirjakielenään he käyttivät kirkkoslaavia.

Ukrainan ja Venäjän jälleenyhdistämisen kannattajat käsittävät ruteenit ja vähävenäläiset (historiallisen Vähä-Venäjän asukkaat) läntisten vaikutteiden turmelemiksi. Näin lienee ollut 1600-luvun loppupuolelta asti. Ukrainalaiset ovat kuuluneet Liettuan suurherttuakuntaan, Puola-Liettuaan tai Itävaltaan; vähävenäläiset kasakatkin ovat katsoneet itsensä oman Hetmanaatin asukkaineen erilliseksi Venäjästä tämän yhteydessä ollessaankin.

Kiovan Rusi Venäjän alkukotina perustuu keskiajan kronikkojen kertomusten tulkintoihin, siis kauan sitten kirjoitettujen tekstien tulkintoihin samoin kuin Raamatun kertomuksia ja sisältämiä kannanottoja.

Päivi Räsänen lainaa näitä mielestään niiden kirjoittamisajankohdan asuissaan pätevinä perusteluina (mielestään edes tulkitsematta niitä) nykyajan ilmiöiden arvioinneissa. Kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välisellä historialla ja sen tilanteen muutokselle ei nähdä olevan mitään merkitystä lauseiden sisällölle.

Samoin Vladimir Putin on korona-ajan eristyksissä lukenut Venäjän keskiajan 800- ja 900-lukua kuvaavia kronikoita, joista hän on tutustunut Venäjän suurvaltahistorian vaiheisiin. Jättäen huomiotta Ukrainan koko uuden ajan historian hän on uskotellut ja uskonut itse Ukrainan olot sellaisiksi, miksi Venäjän kronikat kuvaavat ne.

Ukrainan kansallisuus ja Venäjästä erillinen historia tulivatkin täytenä yllätyksenä Putinille ja muille nojatuoli-ideologeille. Näin on pääteltävä sen pohjalta tapahtuneen, kun Venäjän järkiperusteeton hyökkäys Kiovaan surkeasti epäonnistui johtaen tarpeettomiin Venäjän armeijan sotilastappioihin.

Nestorin kronikka (ei mitään tekemistä Nestorin kanssa) eli Alkukronikka on osin kainokirjallinen teos osittaisesti sisältävine tosiseikkoineen, ja se sisältää kutsumustaru.

Kolme skandinaaviveljestä – Rurik, Truvor ja Sineus – kutsuttiin hallitsemaan slaaviheimoja (joiden joukossa mainitaan itämerensuomalaisia ja muita suomalais-ugrilaisia. Näistä kolmesta henkilöstä vain Rurik lienee historiallinen, muut ovat keskiaikaisen kronikkakirjallisuuden sepitettyjä hahmoja. Kutsutut perustivat Novgorodin, mutta ei nykyisen Novgorodin paikalle, vaan sen viereen 800—900-luvulla. Oleg siirtyi 882 Kiovaan.

Kronikkojen maininnat ja raamatulliset tekstit ovat harmittomia, jos ymmärrämme ne kirjoittamisajan tilanteen ja lukemisajan tilanteen kanssa (siis kon-tekstuaalisesti).

Milloin lainaajalta ja kuulikalta tämä ymmärrys puuttuu tekstit, puhutut ja kirjoitetut, voivat muuttua epäinhimillistäviksi eli tulla kiihottaviksi joitakin kansanryhmiä vastaan ja jopa edeltää syvästi eettisesti valistuneiden mieltä suuresti järkyttäviä kansanmurharikoksia. Näinhän on juuri saattanut käydä Butshassa ja muualla Kiovan esikaupungeissa.

Uskonnollisella kielellä tapahtuva kiihotus kansanryhmiä vastaan on olennainen osa Ukrainan sotaa. Taustana on se, että itäslaavin identiteetti on yhteen kietoutunut ortodoksikristillisyyden kanssa.

Ollakseen itäslaavi on välttämätöntä olla slaavilaisortodoksi. Näin eritoten Venäjän venäläiset ajattelevat ja pitävät itäslaavilaisuutta tai kaikkea slaavilaisuutta nimenomaan venäläisyytenä. Panslaavilaisuus pyritään selittämään venäläisyydeksi, jolloin sen idea on myös imperialistinen.

Kun näin on, Venäjä ja sen kirkko puolustavat hyökkäyssodalla Ukrainaan ainakin ortodoksisista kristinuskoa, mutta myös kirkkokunnat ylittäviä kristinuskon oppeja, myös samoja kuin Suomessa Päivi Räsänen suomalaisine ja muine fundamentalistikristittyine tukijoineen, myös perussuomalaisiin kuuluvine.

Siksi myös se, että Päivi Räsäsen on käräjäoikeudessa puolustautunut kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevaa syytettä vastaan ei ole erillinen Venäjän hyökkäyssodasta.

Ortodoksisuuden, venäläisyyden ja itäslaavilaisuuden, jopa kaiken slaavilaisuuden, yhteys on mystinen, metafyysinen ja hengellinen – ei-rationaalinen ja ei-empiirinen eli taivaallisen Venäjän valtakunnan aate. Tähän liittyy läheisesti yleisempi ortodoksikirkon perinne.

Kirkkonsa kautta Venäjä ja Serbia liittyvät siihen. Serbialla on ollut myös oma suurserbialainen valtakunta-aate, johon ortodoksisuus on liittynyt ja jonka liittolainen Venäjä on kirkkoineen ollut. Venäläisortodoksien lisäksi ortodokseja ovat myös georgialaisortodoksit, konstantinopolilaiset ortodoksit, kuten ukrainalaisortodoksit, sekä kreikkalais- tai suomalaisortodoksit jne.

Ortodoksi voi olla olematta myös venäläinen, koska muutkin (kuin venäläiset) tunnustavat ortodoksisuutta. Ei-venäläisillä sellaisilla on silti sama uskontoperinne kuin venäläisillä ortodokseille. Nähtävästi ortodoksi ei Venäjän näkökulmasta voi olla ei-venäläisortodoksi, jos hän on itäslaavi — vaikka muulloin voi.

Laajemmassa ortodoksisessa maailmassa on myös haluttomuutta tuomita Venäjää ja Putinia. Roomalais-katolilaisten paavi ei myöskään ole tuominnut nimeltä Venäjää ja Putinia. Tshekit, slovakit ja puolalaiset ovat katolilaisia tai vähemmistöltään protestantteja ja puolalaisten hallitsemaa slaavimaailmaa. Eteläslaaveista osa, sloveenit ja kroaatit, kuului tähän läntiseen slaavimaailmaan.

Valkovenäläiset ovat historiallisesti Kiovan Rusia, mutta tämän lakattua valtakuntana uniaatteja eli kreikkalaiskatolilaisia, jotka hallinnollisesti kuuluvat roomalais-katolisiin.

Katolilaisuuden uhka itäslaaveille on ilmennyt Puolan läntisenä uhkana ortodoksisille Venäjälle jälkimmäisen mielestä, samoin kuin uniaattikirkkoon kuuluvat kreikkakaiskatolilaiset, jotka ovat samanlainen uhka lännestäpäin kuin roomalais-katolilaiset. Puola, venäläisortodoksien perivihollinen, kuuluu länteen ja Nato-maihin.

Myös Päivi Räsäsen julkiset mielipiteet ovat olleet raamatulliseen kieleen ja teologiseen fraseologiaan verhottuja, siis lainauksia, jotka on sanottu nykyajan ilmiöistä eikä niissä ole välitetty eri aikakausien kulttuurien ja yhteiskuntien erosta.

Sisältyykö tähän puutteelliseen ymmärrykseen myös sellaista vakavaa epäinhimillistävyyttä, josta tunnistaa kiihotuksen kansanryhmiä vastaan — tätä Suomen oikeuslaitoksen on arvioitava maassamme voimassaolevan kiihotusta kansanryhmää vastaan olevan lain vuoksi.

Oikeudenkäynneistä Päivi Räsästä vastaan sanottakoon se, että hän on ollut puheistaan oikeudessa ja voi olla vastakin samasta asiasta, ja se, että oikeudet ovat päteviä arvioimaan hänen vastuutaan siitä, missä määrin hänen puheensa ovat olleet epäinhimillistäviä. Se, miten oikeudet arvioivat rikoksen vakavuuden, on oikeuksien asia.

Todettakoon, että rikosnimike on vakava ja että myös monenkirjava putinistien joukkokin asettuu epäilyiksi vakavaan kiihotusrikokseen, kun he puhuvat ukrainalaisista Venäjän agendan mukaisesti.

Kansanmurha on vakavin rikos ihmisyyttä vastaan, mikä voidaan ylipäätään tehdä: se koostuu paitsi murhateon toteuttamisesta, myös kiihottamisesta kyseiseen murhan lajiin – se siis koostuu kahdesta puolesta. Se, mitä on sanottu, edeltää rikollisia tekoja ollen näiden motiiville välttämättömiä eli rikollisen teon valmistelua, rikoksena edellistä pahemman.

Motiivi eli aikomus on kansanmurhan se osa, josta käy ilmi aikomus tuhota jokin kansanryhmä käytännöllisesti katsoen kokonaan. Siksi aikomus on keskeinen rikoksen arvioinnissa.

Sen joukkotuhonta tai -murha ei ole kansanmurha, ennen kuin tiedetään, onko aikomuksena ollut hävittää kansa. Kun aikomus on selvä ja sellaiseksi osoitettu, sen mukaisiksi osoitetut murhat ovat kansanmurhia riippumatta siitä, kuinka monta murhatekoa on onnistuttu toteuttaa tai kuinka montaa on yritetty. Myös kansanmurhan yritys on rikoksen yrityksenä rikos.

Kansanmurhaan kuuluva kiihotusrikos on olennainen, koska siitä voi paljastua aikomus kansanmurhaan. Kiihotusrikos on osa laajempaa rikosta, vaikkakin kiihotusrikos voi esiintyä erillisenäkin rikoksena vailla väkivaltaista toteuttamistakin. Suomen lain kiihotus kansanryhmää vastaan on tällainen kiihotusrikos erillisenä, liittymättä tekoihin, jotka sisältyisivät kansanmurhaan tai muuhun rikokseen ihmiskuntaa vastaan.

Silloin, kun väkivaltarikoksiin ihmisyyttä vastaan ei sisälly aikomusta tuhota niin paljon rikoksen uhreiksi aiottuja kuin on mahdollista eikä toivota päästävän viimeiseen henkilöön, kysymyksessä ei ole kansanmurha, vaan joukkotuhonta. Myös tätä voidaan tarkoittaa, viitataan ihmisyyden vastaisiin väkivaltarikoksiin. Joukkotuhonnan tunnusmerkistö on helpommin täyttyvä kuin kansanmurhan.

Se, kummasta rikoslajista on kysymys, ratkeaa aikomuksen selvityksen kautta. Kiihotuksen tutkimuksesta selviää se, ketkä kaikki on ollut aikomus tuhota tai pysäytetäänkö tuhonta johonkin. Murhaajien identiteetille tärkeään historiaan tai pseudohistoriaan voi olla tehokasta nojata väkivaltaan yllytettäessä tai rohkaistaessa.

Vladimir Putin on elvyttänyt ukrainalaisia vähättelevän ja heitä vastaan kiihottavan puheen. Näin hän on epäinhimillistänyt Venäjän valtion levityskoneistoineen ukrainalaisia, jotta venäläiset saataisiin tekemään rikoksia ihmisyyttä vastaan tai hyväksymään nämä, kun uhreina ovat Ukrainan ukrainalaiset.

Putinia vastaan tulisi nostaa syyte myös epäinhimillistävän puheen käytöstä, saati sitten ukrainalaisiin kohdistuvan terrorin johtamisesta kenties kansanmurhan tunnusmerkit täyttävine seurauksineen.

Perinteikkääseen Venäjän ajatteluun on kuulunut ajatus, ettei Ukrainassa elä muita kuin ukrainanvenäläisiä ja että ne, jotka pitävät itseään ukrainalaisina ei-venäläisinä, on vieraannutettu omasta identiteetistään. Ukrainan kieli (ruteeni) on käsitetty venäläisten piirissä vain venäjän puolimurteeksi venäjälle kokonaan vieraine piirteineen ja sanoineen, joiden lähtökieliä ovat länsi- ja eteläslaavilaiset kielet.

Venäläisten käsitykset ukrainalaisuuden pohjimmaisesta venäläisyydestä eivät ole sellaisenaan venäläisistä kielellisesti tai kulttuurisesti poikkeavia ukrainalaisia  epäinhimillistävää, mutta voivat tulla nähdyiksi kiihotukseksi ei-isovenäläisiä kansanryhmiä vastaan, jos ne vaikuttavat osana rikoksissa ihmisyyttä vastaan. Jos epäinhimillistävät käsitykset ovat rikosten motiivia selittäviä, niin ne kertovat joukkomurhista sen, että näihin liittyy tuhoamisaikomus, joiden vuoksi ne ovat kansanmurhia.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ole alkuaan ollut kysymys loukkaavasta kielenkäytöstä, vaan epäinhimillistävästä sellaisesta. Kun huomio on kiinnitetty loukkaavuuteen, laista on tullut perussuomalaisten ja Päivi Räsäsen poppoon keino lisätä omaa kannatustaan kohu-uutisten avulla: alkuperäinen tärkeä perustelu laille on unohtunut. Tähän huomioon meidät on havahduttaneet Venäjän armeijan päivä päivältä paljastuvat rikokset ihmisyyttä vastaan — siviilien murhaamiset ja heidän ruumiidensa häpäisemiset.

Rikoksia ihmisyyttä vastaan, kuten esimerkiksi siviilien murhaamiset sodissa, ovat useimmille ihmisille vastenmielisiä. Siksi tavallista ihmistä ei saada rikoksiin ihmisyyttä vastaan kiihottamatta hänet ensin rikoksiin. Rikokset ihmisyyttä vastaan edellyttävät sitä, että suoritusportaan henkilöt on altistettu sellaiselle kiihotukselle –sanankaltaiselle kuin se kiihotus, jollaisesta Päivi Räsästä epäiltiin ja josta käräjäoikeus hänet vapautti.

Kiihotuksesta ei voida varmasti eikä aina ollenkaan tietää, johtaako se joukko- tai kansanmurhaan ennen kuin se ehtinyt johtaa sellaiseen. Suomen oloissa kiihotus ei johtane sellaiseen, kun taas jossakin muulla vastaavanlainen kiihotus on osa sitä seuraavaa joukko- tai kansanmurhaa. Ero syntyy erilaisista olosuhteista. Tämän voimme nähdä siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut.

Ukrainan olosuhteissa – siis konfliktin tai sodan oloissa – julkisesta puheesta, jota toistetaan jatkuvasti ilman vastakkaista puhetta, voi seurata paljon vakavampia seurauksia kuin Suonessa, vaikkakin uskontoon liittyvä puhetapa on loukkaavuuden tasoltaan vain samaa kuin esimerkiksi Päivi Räsäsen puhe, jota meillä epäillään kansanryhmää vastaan kiihottavaksi. Keskeistä on se, millaisia julkisen esityksen tilanneriippuvaiset seuraukset ovat.

Päivi Räsänen mainitaan esimerkkinä, koska hänen puheensa ovat yhteydessä perinteiseen uskontoon uskonvaraisine laajasti tunnettuine kertomuksineen, joita politisoidaan – kuten Putin politisoi perinteitä, uskomuksia ja tarinoita Venäjällä kansalle.

Ilmapiiri toimii tilannekohtaisena seurauksien luonteen määrääjänä, ja ilmapiiri voi vaihdella, vaikkakin itse käytetty kieli ei vaihtele omalta loukkaavuudeltaan.

Heti, kun Ukrainan asukas joutuu kelvatakseen venäläiseksi omaksumaan venäjän kielekseen ja luopumaan ukrainasta ja hylkäämään myös muut identiteettinsä osat, jotka eivät ole yhdenmukaisia venäläisyyden kanssa. Pahimmillaan Ukrainan asukas saatetaan tappaa sen vuoksi, ettei hän luovu piirteistään, joita ilmapiirissä ei pidetä venäläisinä.

Ympärillä vallitseva ilmapiiri, jos se on painostava ja yhdenmukaistava, voi muuttaa lievästi tai harmittoman tuntuisesti kansanryhmää vastaan kiihottavan lausuman epäinhimillistävästi kiihottavaksi.

On myös selvää, että epäinhimillistävä kiihotus jotakin uhrijoukkoa vastaan sellainen seikka, joka on välttämätön edellytys sille, että ihmiset saadaan tekemään sellaisia tekoja, joita ei voi pitää muuna kuin rikoksina ihmisyyttä vastaan. Esimerkkinä voidaan mainita se, että sotilaat saadaan murhaamaan tai kiduttamaan aseettomia tai muutoin puolustuskyvyttömiä siviilejä.

Ukrainan lännettymisen pelko on Pyhän maan — Ukrainan muinaisvenäisen osan — ja sen myötä koko Venäjän tuhon pelkoa monen tavallisen ortodoksivenäläisen sielunmaisemassa. Tähän Putin tahtoo vedota. Pyhä usko paikantuu maahan, Pyhään maahan, Alkukotiinsa. Mikään synti ei saa saastuttaa Pyhää maata. Sotarikokset ovat pyhyyden hyväksi, jos niissä vuodatettu veri on Ukrainan lännettäjäpetturien verta.

Miksi tavallinen ihminen tukee tai osallistuu sotaan hyväksyen kaikki oman puolensa sotarikokset? Ymmärretyksi tämä tulee, jos sota vahvistaa ihmisen identiteettiä, hänen omakuvaansa. Jos sotarikokset on tehty Pyhän maan pyhyyden ja siinä säilyvän Pyhän uskon säilyttämiseksi, myös tavallinen venäläinen saattaa hyväksyä sotarikokset, siis Vladimir Putinin hänelle omistautuneine kannattajineen tekemät.

Nykyisellä Venäjällä ei ole ohuen ideologian vuoksi muuta tapaa saada suosiota armeijansa hyökkäyssodalle Ukrainaan kuin esittää kristillisellä ja perinteisellä ortodoksien kielellä teologisine hienovireisyyksineen perustelunsa hyökkäyssodalle ja tähän sisältyville rikoksille inhimillisyyttä vastaan. On jäänyt jäljelle vetoaminen vain kristillisiin arvoihin.

Uusimpia uutisia ovat myös Unkarin vaalit ”tosikristillisine” vaalivoittajineen. Jälleen vaalit voittanut Victor Orban on nojannut kristillisiin arvoihin ja kristilliseen kieleen, joihin hän nojaa yhä  – siis käytyään vapaat, mutta epäreilut vaalit. Suomessa kristinuskoon vetoavat politiikka on harvinaisempaa, ja mieleen juolahtaa vain yksi poliitikko, nimittäin edellä jo mainituksi tullut  Päivi Räsänen.

Victor Orbanin ja Vladimir Putinin tavoin Päivi Räsänen esiintyy kristillisten arvojen puolustajana. Vaalivoiton huumassaan Orban julistautui Volodymyr Zelenkyin henkilökohtaiseksi vihamieheksi ja jo aiemmin hän on tehnyt yhteistyötä Putinin kanssa ja saattanut Unkarin riippuvaiseksi Venäjän energiasta.

On myös pieni epäilys, että Orbanin avulla Putin voisi yrittää häiritä Suomen liittymistä Naton jäseneksi sitten, kun Suomi jättää jäsenhakemuksen. Orban sanoo pelastavansa unkarilaiset vaarasta, jonka aiheuttaa Ukrainan sota ja Zelenskyi – ilmeisesti sen vuoksi, että hänen johdollaan ukrainalaiset tekevät vastarintaa Venäjän armeijalle. Taipuminen Venäjän tahtoon on Orbanin käsitys eurooppalaisen rauhan edellytyksistä.

Myös Suomen perussuomalaiset ovat olleet aikaisemmin tällä linjalla ja ehkä ovat vieläkin. Vain poliittisen itsemurhan välttääkseen perussuomalaiset ovat tulleet nykyisessä tilanteessa Naton kannattajiksi ja ovat toivottaneet sotaa pakenevat ukrainalaiset tervetulleeksi.

Venäjän Ukrainaan suuntautunut julma sotaretki sodan logiikan siihen tuomine rikoksine ihmisyyttä vastaan saattaa tulla suosituksi vain kristillisen kielen kautta. Ukrainaan, Kiovaan tätä ympäröivine alueineen, voidaan viitata venäläisortodoksien Pyhänä maana.

Kun rikokset ihmisyyttä vastaan ovat osa taistelua tuosta Pyhästä maasta, ne saatetaan esittää oikeutettuina. Pyhä usko on ortodokseille paikkasidonnainen ja Pyhän muinais-Venäjän paikkaan lujasti sidottu. Venäjän Pyhän maan, Kiovan Venäjän, joutuminen osaksi länttä on koko Venäjän tuho – jos seurataan kertomusta Pyhästä Venäjästä.

Putinin kaikkein kunnianhimoisin suunnitelma Ukrainan suhteen on saattanutkin olla tehdä Kiovasta Uuden Venäjän pääkaupunki, siis Putinin tavoittaman valtakunnan keskus — mene ja tiedä! Ukrainalaisten päättäväinen vastarinta teki tämän ynnä muut myös kunnianhimoiset suunnitelmat Kiovan osalta.

Jos haluamme etsiä todennäköisiä syitä, miksi osa tavallisista venäläisistä asettuu johtajansa Putinin taakse, niin huomiotta ei tulle jättää perinteistä mystis-venäläistä tulkintaa Venäjästä, josta Ukraina on erottamaton uskonnollis-teologisesti.

Venäjän kirkko kantaa messiaanista perinnettä. Suomessa runo-Karjala vertautuu siihen asemaan, joka Ukrainalla on Venäjän kirkolle ja tähän sitoutuneelle valtiolle. Suomesta puuttuu Venäjän kirkon ja tähän sitoutuneen valtion messiaanisuus.

Messiaanisuuden vuoksi Venäjällä voidaan ajatella, että Ukrainan suuntautuminen kulttuureineen ja kaksine kansoineen länteen tai luopuminen venäläisyydestä on vastoin Venäjän mystistä ideaa ja on petos eli epäisänmaallista. Moniin, kaikkialla käytyihin ja pahimpiin sisällissotiin  liittyneet julmuudet ovat perustuneet siihen, että vastapuoli on nähty pettureiksi. Myös ortodoksien kirkkokunnan sisällissotaan pätee sama.

Voi sanoa Venäjän kirkon sanan julistukseenkin ja valtion asemaan uskon puolustajana sisältyvän rakenteellisesti kiihotuksen kansanryhmää vastaan.
Venäjän kristinuskosta voimme kuin peilistä nähdä, mitä olisivat toteutuneina ne pelot, jotka lienevät olleen valtionsyyttäjän mielessä hänen alkaessa ajaa Päivi Räsästä vastaan syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Edellä mainittu Venäjän alkumyytti on osa Venäjän myyttiä ja osa aivan tavallisen isänmaallisen ortodoksisen venäläisen identiteettiä. Venäjän poliittisen johdon edun mukaista on esittää, että venäläisen identiteetti on uhattuna.

Päivi Räsäsen mahdollinen vihapuhe kohdistunee homoseksuaaleihin. Myös hyökkäyssodassa, jota Venäjä käy Ukrainassa, kysymys homoseksuaaleista on vahvasti läsnä lännettymisen pahimpana kauhukuvana ja merkkinä suurimmasta Venäjään kohdistuvasta tuhon uhasta. Kun Venäjä on valinnut hyökkäyssodan parhaaksi tavaksi puolustaa Pyhän maata, jollainen Ukraina on Putinille ja häntä tukemaa  sitoutuneille poliitikoille, mutta myös Venäjän ortodoksikirkolle.

Päivi Räsäsen asia on siis Venäjän asia — vaikkakaan Venäjän asia ei olekaan Päivi Räsäsen asia. Näin on, vaikka Päivin mieleen ei ole juolahtanutkaan, että hänellä ja Putinilla on yhteinen asia. Asia on yhteinen kristinuskoon vetoaville populisteille.

Samoihin aikoihin, kun Suomessa oli esillä Päivi Räsäsen oikeusjuttu, myös Ukrainasta alkoi tihkua uutisia pitkään jatketun venäläisen epäinhimillistävän puheen mitä järkyttävimmistä vaikutuksista. Venäläisten vuosisataiset puheet ukrainalaisista toteutuivat murhan uhreina ja venäläisten murhatekoina.

Rikoksesta ihmisyyttä vastaan on kyse, kun sen uhreina ovat olleet viattomat siviilit, ja sen edellytyksenä on aina kiihotusrikos kansanryhmää vastaan. Ilman kiihotusta moninaisine muotoineen ei voida valmistaa niitä väkivallan tekoihin, joiden tehtäväksi uhriutettujen ihmisten murhaaminen viime kädessä osoitetaan.

Ukrainan sotaansa Venäjä ehti valmistella reilut kymmenen vuotta ukrainalaisten vastaisella kiihotuksella. Heidän vähättelynsä ja kansallisen olemassaolon kieltojensa luonne kiihotuksena kansanryhmää vastaan on käynyt ilmi nyt vasta, kun on löydetty ukrainalaisten siviilien ruumiita, jotka on murhattu niskalaukauksin.

Mainitun tapaisia hyvin ikäviäkin  seurauksia voi olla, jos sananvapautta päästään käyttämään tilanteessa, jossa sanankäytön vapaus tekee mahdollisiksi myös väkivaltarikokset ihmisyyttä vastaan, kun ei ole säädettynä lakia, jonka keinoin voidaan valvoa, ettei kielenkäytöllä maalata jostakin ihmisryhmästä uhria eikä lisätä todennäköisyyttä, että siitä tulee ihmisyyden vastaisten väkivaltarikosten kohdetta.

Kansanryhmää vastaisen kiihotuksen lakiin kirjoitettu kielto on tietenkin huonompi vaihtoehto kuin se, että ilmaisunvapauden olot vallitsevat siten, ettei ole tarvetta kieltoon siksi, että vastakkaiset mielipiteiden moninaisuus johtaa siihen, ettei kiinotus johda rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Näin hyvä tilanne ei ole välttämättä kovinkaan todennäköinen.

Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva laki on tarjonnut Suomessa mahdollisuuden tutkia oikeudessa Päivi Räsäsen kristillisellä kielellä esittämiä puheenvuoroja siltä kannalta, lisäävätkö ehkä ne todennäköisyyttä, että homoseksuaalit altistuvat rikoksille ihmisyyttä vastaan. Räsänen on tässä mainittu vain mieleen juolahtaneena esimerkkinä sellaisesta, jota Suomessa on syytetty kiihotusrikoksesta.

On hyvä, että Suomessa on valmiiksi laki, jonka avulla voidaan kiinnittää huomio ihmisten puheisiin, jotka ovat torjumisen arvoisine seurauksineen niitä, joiden suhteen on sananvapautta aiheellista rajoittaa ihmiselämän ja kukoistuksen turvaamiseksi.

Venäjän johto näyttää tekevän parhaansa ottaakseen etujensa ajamisessa käyttöön rikokset ihmisyyttä vastaan; Venäjä myös edistänee sitä, että Venäjän liittolaisetkin saisivat käyttää rikoksia ihmisyyttä vastaan ja harjoittaa niihin valmistavana toimena kiihottamista kansanryhmää vastaan. Selviö on jo se, että Venäjä on omaksunut rikokset ihmisyyttä vastaan omiksi sotatoimiksi ja normalisoimaan ne tällaisiksi.

Venäjän armeijan tarkoitusperät ovat ehtineet muuttua kenties useampaan kertaan. Aluksi saatettiin pyrkiä siihen, että Kiova antautuisi sen jälkeen, kun kaupunki joutuisi saarroksiin ja vaille huoltoa ulkoapäin. Kun tämä jäi tapahtumatta, Venäjä ei enää voinut tavoitella Kiovan saamista antautumaan ja Ukrainan hallituksen vaihtamista nukkehallitukseen.

Kun saartoa ei tullut, ja varsinkin kun Venäjän armeijan kasattu miesvahvuus ei riittänyt, kaupunkisotaankaan ei ollut enää mahdollisuutta. Alkuperäinen tavoite Kiovan suunnassa kuivui täysin kokoon.

Terroriset iskut siviilikohteisiin ja siviilien murhaamiset vauvasta vaariin äärimmäisine julmuuksineen olivat enää ainoat varteenotettavat vaihtoehdot ainakin yrittää painostaa sotavoimin voitokkaita ukrainalaisia luopumaan vastarinnasta. Tämä oli tietenkin turhaa, ja korkeintaan saattoi palvella enää paljon tappioita kärsineiden erikoisjoukkojen turhautumien purkua.

Venäjän armeijan tarkoitusperät ovat tulleet päivä päivältä suppeammiksi siitä luonnollisesta syystä, että armeijan kyky taistella on heikentynyt ukrainalaisten vahvistyneen ja edelleen vahvistuvan vastarinnan ja parantuvan taistelutaidon parantuessa. Venäjän voimat ehtyvät ja voimavarat hupenevat. Vähintään kahdeksan vuoden ajan Venäjän tehokkaasti ihmismieliin juurruttama sanoma siitä, ettei ukrainalaisuus ole oikeastaan muuta kuin venäläisyyttä, on kiihotusta ukrainalaisten tuhoamiseen — vaikka se kuulostaa harmittomalta.

Ukrainan kaikenlaisine ukrainalaisineen kiistävät Venäjän julistukset näyttävät vain mielipiteiltä. Ne eivät kuulosta loukkaavilta, mutta olemme saaneet nähdä Butshassa ja muuallakin, mistä on löytynyt ja löytyy siviilien joukkohautoja, että julistukset ovat toimineet valmisteluna joukkomurhiin, mahdollisesti kansanmurhiinkin. Näistä on kysymys ainakin — osoittautuu, että murhaajilla on ollut aikomuksena puhdistaa Ukrainan väestöstä venäläisyydestä luopuneet venäkänkieliset ukrainalaiset tai epävenäläisiksi katsotut ruteenit, siis ukrainankieliset ukrainalaiset.

Kansanmurhan uhreiksi Ukrainassa Kiovan esikaupungeissa teloitetut ja joukkohaudoissa tai kaduilla lojuvat ihmiset ovat joutuneet tekojensa vuoksi eivätkä sen vuoksi, mitä he ovat. Joitakin tekoja tehden tai toiset teot tekemättä jättäen osoittaneet, etteivät he ole venäläisiä selläisella tavalla, mitä Vladimir Putin edellyttää.

Venäjän vuosia harjoittama kiihotus on huolimatta siitä, että se näyttää yhtä hatmittomalta kuin Päivi Räsäsen puheenvuorot siitä, että homoseksuaaleja tuomita, vaikkakin heidän tekonsa tuomitaan. Kun Suomessa ei ole todennäköistä joutua joukkotuhotuksi homoseksuaalisten tekojen vuoksi, tällaisten paljastuminen ei aseta ketään joukkotuhonnan vaaraan.

Sen vuoksi kiihotus kansanryhmää vastaan ei todennäköisesti ole osa mitään rikosta ihmisyyttä vastaan. Räsäsen puheenvuorot ovat siksi lievenmin rangaitaviksi, jos ne tällaisiksi kstsotaan. Ne ovat silti samansuuntaisia Moskovan patriarkka Kirillin kannanottojen kanssa. Tämä Putinin tukija on todennut Ukrainassa nyt käytävän Venäjän hyökkäyssodan — kaiketinkin myös siviilien tappamisen sisältävine piirteineen — oikeutetuksi sodaksi sellaista Ukrainan lännettymistä vastaan, jonka elämäntapaan kuuluvat homoseksuaaliset ja muut kielletyt seksuaaliset teot.

Myös joukkomurhatkin saavat oikeutuksensa myös siitä, että niiden avulla edistetään vääränlaisten seksuaalisten tekojen kitkemisenä — ainskin, kun muita keinoja kuin murhat ei ole epäyoivoisessa sodan voiton tavoittelussa.

Ukrainassa pyritään dokumentoimaan Venäjän armeijan tekemiä rikoksia siviilejä kohtaan ja selvittämään rikoksen laatu. Kysymyksessä ovat rikokset, joiden todennäköisyyttä ovat lisänneet Venäjän johdon levittämät vähättelevät väitteet ukrainalaisista ja Ukrainasta ja näiden oikeuksista määritellä, mitä ja keitä he ovat.

Ukrainassa maanpuolustajien pakotettua Kiovan lähiseutuja miehittäneet Venäjän armeijan joukot vetäytymään sieltä, mihin asti ne olivat päässeet, paljastui runsaasti vuosia kestäneen epäinhimillistävän puheen kauhistuttavia seurauksia.

Osoittautui, että Butsha-nimimäisessä kaupungissa venäläiset ovat surmanneet teloituksenomaisesti ukrainalaisia siviilejä, sellaiseen väestöön kuuluvia, jotka puhuivat ensimmäisenä tai toisena kielenä venäjää. Näyttää siltä, että uhreja on rangaistu ”epävenäläisyydestä”.

Ei-venäläisenä esiintyvää ukrainalaista, varsinkin venäjäntaitoista, ei voida venäläisnäkökulmasta pitää todellisena, vaan lännen manipuloimana ilmiönä. Jos sellainen tulee räikeästi vastaan, niin ideologisesti evästetty Venäjän armeijalainen ei pystyne pitämään ilmiötä muuna kuin venäläisyydeltä menetettynä, joten tällaisen henkilön tappaminen ei voi olla muuta kuin oikeutettua.

Vetäytyvää Venäjän armeijaa on syytä epäillä ihmisyyden vastaisista rikoksista, jollaisten kuvaan yleensä kuuluu vuosia kestänyt pohjustus. Veritekojen taustalla on sen uhreihin kohdistettu epäinhimillistävä puhe. Solmituilla kansainvälisin sopimuksin myös maassamme on pyritty hillitsemään epäinhimillistävää puhetta mm. säätämällä laki kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Kansanmurhien uhreiksi yksittäisten  teloitusten kohteet osoittautuvat, jos näutetään toteen, että Venäjän armeijaan kuuluneiden murhaajien, murhien toteuttajien tai niistä tietoisten heidän esimiestensä, vaikuttimet ovat yhteydessä venäläiselle kulttuurille pitkään ominaisesta kansana ja ihmisinä ukrainalaisia vähättelevästä asenteesta. Tätä ja sen perustana olevaa ajattelua on iskostettu venäläisiin vuosisatoja.

Ukrainan alue nähdään Venäjällä muinaisen Venäjän syntysijana, koska Kiovan kaupungissa ja ympäristössä muinoin ollutta Kiovan rusia on totuttu pitämään paikkana, jossa nykyisen Venäjän kulttuurisen alkulähtökohdan opetetaan olleen.

Venäläisten perinteistä puhetta siitä, että pohjimmiltaan ukrainalaiset ovat venäläisiä, tiesivätpä sen tai eivät, voidaan pitää periaatteessa ystävällismielisenä puheena yhtä lailla kuin Päivi Räsäsen hurskasta Uutta testamenttia lainailevia puheenvuoroja.

Räsäsen homoseksuaaleihin liittämät mielikuvat ja käsitykset ovat hyvää tarkoittavia, mutta niillä pyritään siihen, että homoseksuaalit valitsisivat vain tekoja, jotka ovat muiden kuin heidän itsensä itselleen omaksuman identiteetin mukaisia.

Myös venäläinen perinteellinen ajattelu, jota Putin kiihkeine kannattajineen suosii ja edistää, on ystävällismielistä ainakin omasta mielestään, kun ukrainalaisilta edellytetään olemista kaikkineen venäläisiä. Venäläisenä olemisen tapoja ovat vain ne, jotka Venäjän johto määrää ja joita se valvoo rangaisten ankarasti kaikesta ”epävenäläisestä”.

Rauhan olojen ympäristössä vihapuheet, kuten Päivi Räsäsen esittämät, ovat harmittomuudessaan lain salliman sananvapauden piirissä lieviksi havaittavine seurauksineen, mutta rauhattomissa oloissa ne voivat osoittautua tuottavan myös sellaisia seurauksia, jotka näemme niiden tuottaneet Kiovan lähiseuduilla.

Ympäristön raju muuttuminen rauhan ajan ympäristöstä rauhattomaksi voi toteuttaa sellaisia tulevaisuuksia, joissa nykyisin harmittomalta vaikuttava vihapuhe (kuten Päivi Räsäsen esittämä) voi olla aiheuttamassa pahimmat mahdolliset seuraukset vihapuheen uhreille. Tätä näemme Ukrainassa siten, että näkymä myös laajenee sitä mukaa, kun Venäjän maahantunkeutuja-armeija karkotetaan miehittämiltään alueilta.

Pahimmassa tulevaisuudenkuvassa Päivi Räsäsenkään puheet eivät osoittaudu niin harmittomiksi kuin ne meistä tuntuvat nyt. Tämän hetken ihmisten huolettomat puheet voivat osoittautua osaksi tulevaisuudessa toteutuvaa laajaa kansantuhontaa, jos historian kulku seuraa pessimistin eikä optimistin kaavailuja.

Niin viattoman oloinen kuin ajatuksena onkin, että jokin alue, kuten Kiovan seutu, on siellä historiallisesti asuneine väestöineen Venäjään kuuluva. Ajatus voi saada myös omaksujansa, tavallisen venäläisen, helposti hyväksymään myös sen, että sama alue pidetään Venäjän vallassa nykyisinekin asukkaineen näiltä asiaa edes kysymättä.

Tämän hyväksyvältä tavalliselta venäläiseltä sotilaalta voidaan saada helposti myös hyväksyntä sille, että oikein on murhata alueen siviilejä – kanta-asukkaita, joiden ainoana rikkeenä on vain käskeä Venäjän armeijan miehitysjoukkoja painumaan sinne, mistä ne ovat tulleetkin.

Venäläisille on opetettu monen  sukupolven ajan, että Kiova ja Vähä-Venäjä – Dneprin itäpuolinen hetmaanien 1600-ja 1700-luvuilla Venäjästä erillisesti hallitseman alueen ihmiset on venäläistä. Sellaiseksi heitä väitetään myös putinistisen propagandan mukaan, kuten myös valkovenäläisiä tai jopa ruteeneja, nykyisiä länsiukrainalaisia – entiset Itävalta-Unkarin valtakunnan tai Puolan asukkaiden jälkeläisiä. Venäläisenä oleminen lasketaan ominaisuudeksi, joka kuuluu ihmiselle hänen omasta valinnastaan tai vanhempiensa valinnasta riippumatta.

Rivitason miehittäjiä Venäjän johto hämmentää uskottelemalla heille, että miehitetyn alueen asukkaat miehittäjämaan eli Venäjän kansaa. Asukkaista uskotellaan, että jos he eivät tunnusta miehitystä, niin heitä on kohdeltava epäisänmaallisina ”venäläisinä”.

Vladimir Putin on todennut omassa puheessaan isänmaanpetturit hyönteisiksi, jotka syljetään suusta. Tämä koskenee myös Venäjän armeijan miehittämän alueen asukkaita, joiden alue on vallattu siitä virallisesta syystä, että alue on Venäjää asukkaineen, jotka ovat alueen perusteella venäläisiä.

Kun ihmisyyden vastaiset rikokset saadaan dokumentoiduiksi, voi osoittautua ilmeiseksi, että Venäjän armeija on murhannut ukrainalaiset siviilit, mahdollisesti venäjäntaitoiset, kostoksi petturuudesta ja esimerkiksi siitä, mikä on seurauksena Ukrainan asukkaille siitä, ettei Ukrainassa ole suosiolla alistuttu Venäjän valtaan.
Rikokset ihmisyyttä vastaan ovat ehkä myös laajemmin viesti kaikille eurooppalaisille tai lännettyneille siitä, mitä seuraa Venäjän toiveiden ja käskyjen laiminlyömisestä.

Venäjän pettämistä on se, että itse kukin meistä lyö laimin sellaiset odotukset, jotka Putin hybridisodan esikuntineen on tuonut ilmi selvästi – siis tietoomme. Venäjällä on myös suomalaisiin kohdistuvia odotuksia, jotka ovat räikeässä ristiriidassa suomalaisten omakuvan kanssa.

Suomalaisiin ovat vaikuttaneet syvästi 1100-luvulta alkaen syntyneet henkiset virtaukset. Nämä Venäjä, erityisesti Moskovan kirkko, torjuu yhä. Venäjän historia on omaleimainen siinä, että se on vain epätasaisesti onnistunut omaksumaan — sen eurooppalaisen kristinuskon, jonka ainoana edustaja Venäjän väitetään mystiikassaan olevan.

 

 

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu