Hallituksemme kampanja – rasismia ja holokausti-vähättelyllistä antisemitismiä vastaan myöskö perussuomalaisten hyväksymä?

Nykyisen hallituksen rasisminvastaisen kampanjan konkreettisin osa on toimenpide puuttua ns. ns. toissijaiseen antisemitismiin. Tämä on sekundääristä siten, ettei siinä ole haluttu myöntää juutalaisten kärsimyksistä holokaustissa näiden täyttä vakavuutta.

Sen sijaa juutalaisten kärsimykset, jotka natsit liittolaisineen tai muutoin samat tavoitteet juutalaisia kohtaan jakavine yhteistyötahoineen aiheuttivat, on toissijaista antisemitismiä kannattaville  vain saman tasoista kuin muidenkin natsismin uhrien toisessa maailmansodassa kokemat kärsimykset. Kuvaamani antisemiitit tahtovat pyyhkiä kansanmurhan historiasta.

Lähtökohdan antisemitismiin sopii George Orwellin havainto, mihin palaamme myöhemmin tarkemmin, on että pohjimmiltaan antisemitismi on kykyä uskoa epätosia tarinoita, jotka kerrotaan juutalaisista, siis huhuja, joita olemme tunneperäisesti haluttomia tarkistamaan vaikkakin epäilys kalvaa mieltä. Oma mieli tarjoaa jokaiselle havaintoaineiston, johon pitäisi syventyä.

Vuoden 1942 Lontoon onnettomuudesta, jossa yli sata ihmistä rusentui kuoliaaksi maanalaisen suuaukiolla, jonne he pakenivat räjähtänyttä pommia, Orwellin hämmästykseksi ihmiset uskoivat hölynpölyä, sitä huhua, että juutalaiset olivat vastuussa tapahtuneesta. Huhuihin uskojien ja vastaavien antisemiittien kanssa kannattaa kiistellä.

Miksi ihmiset, jotka muissa asioissa ovat järjissään, uskovat hölynpölyä esimerkiksi juutalaisista, muslimeista tai – nykyisin myös – maahanmuuttajista? Hyödyllistä on pohtia kysymystä, varsinkin kun esimerkiksi juutalaisia koskien ihmisten antisemitismi paljastuu siitä vaivasta, jota he näkevät jopa joskus koomisine yksityiskohtineen sen vakuuttamiseksi, etteivät he antisemiittejä ole näkemyksistään huolimatta tai siitä, etteivät he pidä tai arvosta juutalaisia.

Tällainen antisemitismin tuomitsevakin antisemitismi, jonka edustajat pyrkivät sen peittämään, on tyypillisesti osallisuutensa avoimeen ja suoraan antisemitismiin kiistävää. Varsinkaan koukutetut ihmiset eivät pidä avointa tai suoraa antisemitismiä tai muuta rasismia juuri muuna kuin anteeksiantamattomana paheena. Sen paljastumista pyritään välttämään ja siksi peittämään faktoiksi väitettyihin asioihin väsymättä vetoamalla.

Kun antisemitismiä esiintyy ilman sitä osoittavien kontaktia juutalaisiin tai yhteyksiä heidän etuihinsa, kysymyksessä ei ole ensisikainen, vaan paremminkin toissijainen antisemitismi. Tätä kulkeutuu korviimme helposti, jos herkistämme niitä.

Toissijainen antisemiitti katsoo, ettei juutalaisten tulisi omia kärsimystä vain itselleen, vaan että korostaa, että myös huomioon tulee ottaa kaikki muut natsismin uhrit kärsimyksineen; näitä tulisi pitää myös vertailukelpoisina juutalaisten holokaustin uhrien kärsimyksiin. Tämä on antisemitismiä pyrkimyksenä peittää se, että juutalaiset olivat poikkeuksellisen ilmiön kohteita.

Kysymyksessä on antisemitismin verhottu muoto, so. keskiajan uskonnollisen antijudanismin perättömiä ennakkoluuloja toistava ja nykyaikaisen rasismin niihin yhdistävä asenne, joka ilmenee pahimmillaan sortona ja julmuutena juutalaisia kohtaan.

Asenne vie antisionismia tai sionismia harmaalle alueelle, jolloin antisionismista tulee jaloillaan seisovaa antisemitismiä ja sionismista taas päällään seisovaa antisemitismiä. Päällään seisova antisemitismi (muutoin George Orwelin sattuva asian sanoitus) on antisemitismin peilikuva, jollaiseen Israel on voinut syylistyä.

Nationalismi Orwellin käsityksen mukaan sekä antisemitismi

Kirjailija George Orwell tarkasteli toisen maailmansodan jälkeisessä kirjoituksessa tämän sodan ajan ja holokaustin jälkeen syntynyttä antisemitismiä, toissijaista sellaista, juuri avoimmuutta esiintymistään välttävää.

Kiistetään oma antisemitismi, kun toistetaan jokin perätön ennakkoluulo juutalaisista, joita ei tunneta tai joista ei tiedetä juuri mitään. Tällainen antisemitismi on Orwellin omassa Nationalismista-esseessä hänen nationalismin lajiksi käsittämä. (kso lähteet tämän kirjoitukseni lopussa).

Sivumennen on todettava, että Orwell tarkasteli antisemitismiä yhtenä lajina  luuloa, että

”inhimilliset olennot voitaisiin luokitella hyönteisten tavoin ja että miljoonien tai kymmenien miljoonien kansanryhmät voitaisiin varmuudella luetteloida ’hyviksi’ ja ’pahoiksi’.”

Tälle luulolle ei näytä olevan omaa sanaa englannissa – ei ilmeisesti suomenkaan kielessä. Orwell käyttää paremman termin puutteessa sanaa nationalismi.

Nationalismia on se, että paitsi kansoista, myös epämääräisistä yksiköistä, kuten katolilaisista tai proletariaatista, on piintynyt tapa puhua yksikössä ja käyttää siitä pronominia ’hän’.

Esimerkiksi saksalaisesta puhutaan yksilönä, joka on kavala, kaikista espanjalaisista, että nämä ovat ylimyksiä ja englantilaisista, että nämä ovat teeskentelijöitä – siis tehdään täysin perusteettomia yleistyksiä.

Kaikki, mitkä ovat sanaa ihmisryhmää ovat tietynlaisia. Antisemiittisessä puheessa juutalaista siis puhutaan yksikössä, johon kiitetään perustelematon yleistys.

On ymmärrettävä, että paitsi aivan kapeimmassakin merkityksessä nationalismi ei ole patriotismia eli isänmaallisuutta, kiintymystä johonkin paikkaan tai elämäntapaan – myös että nationalismia on paitsi natsismi tai kansalliskiihko, myös kommunismi, poliittinen katolilaisuus, sionismi, antisemitismi, trotskilaisuus ja fasismi Orwellin antamien esimerkkien mukaisesti.

Orwellin mukaan nationalismi kattaa myös uskollisuuden vieraalle maalle, vieraalle hallitukselle tai kohteelle, jota ei ole edes olemassa; nationalismi on laajempi termi kuin arkikäytössä tai siinä käytössä, missä se tavallisesti on.

Se, että minkä hyvänsä ihmisryhmän osalta sanotaan täydellä varmuudella, että sen jokainen edustaja on selvästi hyvä tai paha, on ilmaus nationalismista paremmin asiaa kuvaavan termin puuttuessa. Toissijainen antisemitismi, jollaista Englannin nationalismi oli 1940-luvun lopulla, on tätä nationalismia.

Orwell keskusteli siitä esseissään, joita ovat nationalismista (kokoelmassa Ammuin norsun ja muita esseitä) ja essee Antisemitismi Britanniassa (Antisemitismin kirous, kolme kriittistä esseetä Sartrelta, Orwellilta ja István Bibólta, kso lähteet).

PerusSuomalaiset ja yhdenvertaisuustiedonanto

Nykyinen hallitus on tällä hetkellä kitkemällä toissijaista antisemitismiä Suomesta mahdollisesti kovallakin kädellä. Kaalimaan vartija-kettuina hallituksessa ovat siihen kuuluvat perussuomalaiset ministerit.

Lähdettäessä kitkemään antisemitismiä Orwellin mukaan ollaan kitkemässä tunnetta, jonka paljastamista sivistynyt ihminen häpeää tunnustaa muille ja jota haluaa peitellä parhaansa mukaan.

Orwell tähdentää, että parasta todistusaineisto, minkä älyköllä voi olla antisemitismistä, on hänen omat käsityksensä, tavallisesti harhakäsityksensä juutalaisista eivätkä hänen havaitsemansa muiden käsitykset juutalaisista.

Antisemitismin ongelma ei liity ensisijaisesti, ei ensisijaisenkaan antisemitismin, juutalaisiin virheineen, paheineen tai hyveineen, vaan antisemiittiin itseensä. Se antisemiitti, jonka parhaiten tunnemme, olemme tietenkin me itse siinä märin kuin meillä on harhakäsityksiä juutalaisista tai jopa mielikuvituksellisia sellaisia heistä.

Jean-Paul Sartre korosti ranskalaisen antisemitismin arvostelussaan (joka on yhtenä edellä mainitsemassani kolmesta esseestä Antisemitismin kirouksessa) – antisemiitin ”manikealaisuutta” – ajatusta, että hyvä toteutuu ilman vaivannäköä, ellei paha tulisi maailmaan juutalaisten hahmossa.

Antisemiitin on vastustettava pahana juutalaista, joka kattaa kaikki juutalaiset, jotta hän ei hylkäisi hyvää, jonka toteutumisen esteenä ovat juuri ja ainoastaan juutalaiset antisemiitin harhaisen käsityksen mukaan.

Tämä on Jean-Paul Sartren eksistentialistisen filosofian mukaan antisemiitin situaatio, hänen tapansa olla yksilönä maailmassa tähän heitettynä. Antisemiitti löytää koko olemassaolon perustan juutalaisten ja juutalaisuuden eri lajien vastustuksesta.

On mielenkiintoista, että perussuomalaiset poliitikot, jotka nyt hallitukseen päästyään ovat taipuneet pääministeri Petteri Orvon heille myymään rasismin vastaisuuteen, ovat Suomen poliitikoista olleet edellä kuvatun kaltaisia ”manikealaisia” koskien muukalaisia, siis maahanmuuttajia. Nämä ovat PerusSuomalaisille yksilöinä ja puolueena niitä, joiden vastustaminen on perussuomalaisten oman ja myös muille suomalaisille tavan takaa tyrkyttämän identiteetin eli omakuvan ja olemisen eksistentiaalinen perusta.

PerusSuomalaiset ovat olleet häpeileviä fasisteja, jotka aivan kuin antisemiititkin ovat häpeillen oma itsensä, koska näiden tavoin perussuomalainenkin haluaa kieltää olevansa fasisti, mutta saattaa lusötä siihen, etteivät fasistit ole olleet täysin väärässä, kuten ehdottaessaan jyrkkiä menetelmiä päästä eroon muukalaisista keskuudessaan.

Antisemiittikin sanoo, ettei hän ole antisemiitti, mutta muuten vain vihaa juutalaista, joka on hänen harhaisen käsityksensä mukaan sellainen, joka ansaitsee tulla vihatuksi.

Perussuomalaiset, jotka ovat tunnetusti olleet avoimen rasistisia lähes kaikkia kohtaan, joiden esivanhempien he ovat kuvitelleet tulleen maahamme omien esivanhempiensa jo asuessa täällä esihistoriallisena aikana. Maahanmuuttan vastustaminen on hänen omakuvansa säilymisen tae.

Rasismin vastaisen kampanjan avulla perussuomalaiset saattavat yrittää peittää rasistiset jälkensä ja alkaa viljellä toissijaista rasismia. Tämä on ”toissijaista” merkityksessä, jota olen kuvannut antisemitismiin liittyvänä ilmiönä.

Maahanmuuttajan hahmo on sellainen, jossa perussuomalaiset näkevät sen pahan, jonka olemassaolo estää heidän mielestään hyvän automaattisen toteutumisen suomalaisessa yhteiskunnassa. Juutalaisen he nähnevät vain israelilaisena – eivät ainakaan aitona suomalaisena – josta on heille  korkeintaan se etu, että juutalainen on Lähi-idässä vastavoima vieläkin pahemmalle muslimille tai arabille. Näitä on vastustettava, jotta oma mieli ei järky.

Sartren ajatuksen näkökulmasta hallituksen perussuomalainen on sellainen, joka sijoittaa pahuuden kaikkiin, jotka tai joiden esivanhemmat monissa sukupolvissa ovat maahanmuuttajia. Orwellin ajatuksen mukaan perussuomalainen on nationalisti, joka kääntää huomion toisten pahuuteen unohtaen omat taipumuksensa pahuuteen.

Perussuomalaiset ovat pahin este Petteri Orvon kenties hyväntahtoisenkin rasismin vastaisen kampanjan toteutumiselle. Tämä edellyttää ennen muuta sitä, että sen toteuttajat aloittavat omasta itsestään toisten sijasta. Heidän omat asenteensa ovat paras todistusaineisto rasismista tai antisemitismistä, joka heillä voi olla.

Tuon todistusaineiston puoleen kääntyminen auttaisi heidät tunnistamaan sen, mikä on rasismin tai antisemitismin rationaalistamista. Tämä auttaisi heitä kurkistamaan taustalla oleviin tunteisiinsa. Antisemitismillä ja rasismilla on irrationaalinen pohja ihmisissä.

Orwell sanoo nationalistiksi henkilöä, joka (lainaus Nationalismista- esseestä)

”ajattelee yksinomaan tai pääasiassa vain kilpailevan arvovallan ehdoin. Hän voi olla negatiivinen tai positiivinen nationalisti – toisin sanoen hän voi käyttää henkistä tarmoaan mahtailuun tai toisten irvistelyyn – mutta joka tapauksessa hänen ajatuksensa kääntyvät aina voittoihin, tappioihin, riemuvoittoihin tai nöyryytyksiin. Hän näkee historian, varsinkin uusimman ajan historian, suurten voimaryhmittymien loputtomana nousuna ja laskuna, ja jokainen uusi tapahtuma vaikuttaa hänestä todisteena, että hänen oma puolensa on nousussa ja jokin vihattu kilpailija alamäessä.”

Nationalismi ei ole automaattista vahvemman puolen valitsemista, vaan nationalisti valitsee ensin puolensa ja sitten vakuuttuu siitä, että valittu puoli on vahvin. Näin Orwell kuvailee nationalistia, jonka alalaji antisemiittikin on.

 Holokaustin vähättely toissijaisena antisemitisminä – Viktor Òrbanin tapaan!

Sekundäärisessä antisemitismissä ei- juutalaisten kärsimysten samanveroisuuden huomioimisessa saatetaan mennä niinkin pitkälle, että jopa tavallisten saksalaisten kärsimykset – myös näiden liittolaisten, unkarilaisten, romanialaisten ja slovakkien ynnä muiden – ja hännän huippuna suomalaistenkin tuli ottaa huomioon.
Ei pitänyt keskittyä vain juutalaisten kärsimyksiin, niin valitettavia kuin ne olivatkin.

Tätä toissijaista antisemitismiä on kannattanut mm. Viktor Òrban, Unkaria vielä johtava suuri kommunismin vastustaja. Toissijaiselle antisemitismille – Victor Òrbanin tyyliselle – on ominaista se, ettei myönnetä unkarilaisten omaa antisemitismiä eikä osuutta natsien ”lopulliseen ratkaisuun”. Siihen myös kuuluu nähdä juutalaisten kärsimykset verrannollisiksi kärsimyksiin, jotka aiheutuivat kaikille Unkarin asukkaille, myös etnisille unkarilaisille, vuosien 1941— 1944 nuoliristiläisdiktatuurin ja natsien miehityksen alaisina.

Sitä edeltänyt unkarilaisten antisemitismi halutaan unohtaa ja tehdä kaikkensa juutalaisen György Sorosin kosmopoliittisuuden vastustamiseksi samalla, kun pidetään suhteita yllä Israeliin. Soros nähdään juutalaisena ja pahuuden edustajana siten kuin antisemiitit ovat nähneet juutalaisen.

Unkarilaisen antisemitismin koko kuvan paljasti István Bibó – Suomessa lähes kokonaan unohduksiin vaipunut ajattelija ja poliitikko. Tämä sodanjälkeisen Unkarin merkittävin poliittinen ajattelija – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ystävä – toimi julkisesti heti sodan jälkeen ja Unkarin 1956 kansannousun aikaan palattuaan jälleen oltuaan kommunistihallinnon epäsuosiossa.

Bibòn perinnön Victor Òrban hylkäsi alusta alkaen noustuaan Unkarissa kommunistihallinnon vastustajien johtajaksi ja diktatuurinsa arkkitehdiksi. Bibòn unelma yhteiskunnasta inhimillisten suhteiden verkostona kariutui kommunistien yksinvallan myötä, mutta hänen maanalaisia kirjoituksiaan salakuljetettiin länteen.

István Bibó jakoi paljolti saman näkemyksen kuin George Orwellkin: demokraattisen sosialismin sisältönä on ajatus yhteiskunnasta, joka perustuu inhimillisiin, säällisiin suhteisiin. (vrt. Tuomas Laine-Frigren, s. 132, sisältyy  István Bibón esseen esittelyyn).

Ennen Òrbanin pyrkimystä unohtaa unkarilaisten osuus holokaustissa kommunisteilla oli sama pyrkimys. Tätä vastaan, kuten myös ”vaabien” eli unkarinsaksalaisten karkotuksia vastaan, Bibò toimi ollessaan vielä sen koalitiohallituksen palveluksessa, missä kommunistit saivat yliotteen.

Antisemitismi ja nationalismi – näiden suhde George Orwellin käsityksen mukaan

Orwellin huomio siitä, että antisemitismi tai rasismi on hänen nationalismiksi nimeämäänsä asenteen laji, jossa keskeistä on tunneperäisyys ja tarve yrittää peittää se rationalisoinnein, jotka ovat hyvin läpinäkyviä ja joiden taakse pelätään mennä.

Kuten todettiin alkupuolella blogia, Orwell kuvaa antisemitismiä kyvyksi uskoa epätosia tarinoita, mistä konkreettisena esimerkkinä oli vuoden 1942 Lontoon onnettomuus; siinä yli sata ihmistä rusentui kuoliaaksi, kun räjähtäneen pommin pelästyttämä joukko pakeni maanalaisen suuaukiolle.

Lontooseen levisi huhu, että juutalaiset olivat vastuussa tapahtuneesta. Kun ihmiset uskovat tällaiseen, heidän kanssaan on syytä kiistellä. Hyödyllistä on kysyä, miksi tässä asiassa ihmiset uskovat hölynpölyä, vaikka ovat muissa asioissa järjissään.

Antisemitismiin kuuluu se, että ihmiset näkevät paljon vaivaa osoittaakseen, etteivät he ole antisemiittejä. He ovat haluttomia myöntämään osallisuutensa laajalle levinneeseen antisemitismiin.

Avointa antisemitismiä, kuten muutakin rasismia, pidetään koulutettujen piirissä anteeksiantamattomana, minkä vuoksi se pyritään peittämään niin hyvin kuin mahdollista. Voidaan tietenkin kysyä, mitkä ovat ne toimenpiteet, joilla hallitus saa sivistyneet ihmiset lakkaamaan peittelemästä antisemitismiään ja tarkkailemaan omaa mieltään vapautuakseen ennakkoluuloista, joihin on tunneperäisesti sitouduttu. Hallituksen pitäisi aloittaa hankkeensa perussuomslaisten ministerien ja aktiivien mielistä, jos otetaan vaari Orwellin analyysistä. Hanke on selvästi itsetutkelullinen. Holokaustin kiistämisen kriminalosoiva lainsäädäntö ei ole toimiva keino kitkeä holokaistin vähättelyä.

Orwell pitää turvalliselta oletukselta sitä, että löysästi nationalismiksi kutsuttu sairaus on lähes yleismaailmallinen ilmiö. Lainaan seuraavaksi George Orwellin esseetä Antisemitismi Britanniassa.

”Antisemitismi on vain yksi nationalismin ilmenemismuoto, eivätkä kaikki haluaisi saada sairautta tässä erityisessä muodossa. Esimerkiksi juutalainen ei haluaisi olla antisemiitti, ja kuitenkin mielestäni monet sionistit näyttävät olevan pelkkiä päälaellaan seisovia antisemiittejä, samoin kuin monilla intiaaneilla ja mustilla on normaaleja rotuennakkoluuloja nurinkurisessa muodossa. ”
”…olemme enemmän tai vähemmän sen hulluuden vallassa, että kokonaiset rodut tai kansat ovat mystisesti hyviä tai pahoja…”

Orwell sanoo uhmakkaasti haastavansa älyköt katsomaan tarkasti ja rehellisesti omaan mieleensä ilman minkäänlaisia kansallismielisen lojaalisuuden ja vihan ilmauksia. Huolimatta älykön käymästä tunteellisesta kamppailusta näihin seikkoihin liittyen itsensä kanssa hän voi silti nähdä ne kiihkottomasti sellaisenaan, jolloin oivallus antaa hänelle älykön aseman silmissämme.

Lähtökohtana olkoon ei kysymys, miksi tuo irrationaalinen uskomus vetoaa toisiin ihmisiin, paitsi minuun, vaan kysymys, miksi antisemitismi vetoaa minuun. Mikä siinä on minun todeksi tuntemaani. Kysyttäessä tätä itseltään kysyjä huomaa oman rationaalistamisensa ja voi löytää senkin, mikä sen takana on. Antisemitismiä tulee tutkia nimenomaan niiden, jotka eivät ole immuuneja sen kaltaisille mielialoille.

Hitlerin katoaminen politiikan näyttämöltä avasi mahdollisuuden selvittää juurta jaksain sen, mitä antisemitismi on ja vyöryttämällä esiin kaikki, mikä voidaan löytää, antisemitismiä tukevat oikeutukset omasta tai kenen hyvänsä mielestä. Parannus antisemitismistä edellyttää Orwellin mukaan sitä, että ensin parannutaan laajemmasta nationalismista, jonka osa antisemitismi on.

Natsien toteuttamana holokausti kaikkine kauheuksineen sai sodanjälkeisen ilmapiirin sellaiseksi, ettei antisemitismiin taipuvaisten ollut enää mahdollista tai järkevää esiintyä avoimesti antisemiitteinä, vaan tuoda näkemyksensä esiin verhotumpana.

Kampanjallaan rasismia vastaan Suomen nykyinen hallitus kiillottaa kilpeään ja luopuu selväsanaisesti siitä Victor Òrbanin kanssa jakamastaan näkemyksestä, ettei hokokaustin uhreina juutalaisten kärsimystä ole pitäminen niin suurena, ettei se ole vertailukelpoinen kaikelle muulle kärsimykselle, jota koettiin toisen maailmansodan kurimuksessa. Enää ei tule kysymykseen pitää holokaustin uhrien kärsimyksiä vertailukelpoisena holokaustin kokemuksesta paitsi jääneiden kärsimykselle.

Toissijainen antisemitismi ilmenee erityisesti sellaisten ihmisten käsityksissä, joiden kontaktit juutalaisiin ovat vähäiset tai puuttuvat täysin. Näissä antisemiitin käsityksissä yhdistyvät keskisikaan ulottuva uskonnollisperäinen antijudanismi ja myöhempi ”biologinen” ja muu antisemitismi.

Antisemitismiä on siten myös käsitys ja väitteet siitä, etteivät juutalaisten kärsimykset eronneet millään merkittävällä tavalla muiden väestöryhmien kärsimyksistä, siis sellaisten, kuten saksalaisten, unkarilaisten, venäläisten jne. Tätä toissijaista antisemitismiä on myös se käsitys, ettei suomalaisten omia kärsimyksiä pitäisi myöskään unohtaa, kun muistellaan holokaustin suomalaisia uhreja.

Tällaiseen toissijaiseen antisemitismiin myös kuuluu se, ettei nähdä muiden ei-juutalaisten kuin natsien osuutta ja vastuuta jälkimmäisten juutalaisiin kohdistuneessa kansanmurhassa. Todetun mukaista juutalaisten kärsimysten vähättelyä Suomen hallituksen mukaan ei tulisi valtion eikä suomalaisten katsoa hyvällä, missä vähättelyä missäkin muodossa esiintyy.

Pääministeri Orvon johdolla nykyinen  hallituksemme on luvannut toissijaiseen antisemitismiin ottaa jyrkän kannan, minkä pohjalta hän on pyrkinyt kitkemään sen Siomesta tinkimättä tarvittavasta lainsäädännöstä.

Jää nähtäväksi, tarkoittaako Orvon filosemitismi myös holokaustin kiistämisen tai vähättelyn selvempää kriminalisointia. On syytä muistaa, millaiseksi olemme todenneet tässä antisemitismin. Kun kyseessä on asia, joka sisältyy kunkin omaan mieleemme, on syytä kysyä, voidaanko se kitkeä tiukentamalla rikoslakia asian osalta. Tätä voidaan järkevästi epäillä.

Muu suomalainen rasismi ei ole toissijaista, vaan ensisijaista, koska lievimpine tai vakavimpine piirteineen se koskee maassa asuvia maahanmuuttajiin, joita voidaan joutua myös jokapäiväisesti kohtaamaan.  Kysymys ei ole pelkistä opituista piintyneistä ennakkoluuloista, joita esitetään ihmisistä, joita ei ole ehkä kertaakaan kohdattu missään.

Maahanmuuttajien suhteensa perussuomalaiset joutuvat teeskentelemään. Rasisteina säilyen perussuomalaiset ovat ehkä olevinaan sen vastustajia ja naamioituvat ei-rasisteiksi.

Lähdeteokset:

Antisemitismin kirous: kolme kriittistä esseetä (suomentaneet ja toimittaneet Anssi Halmesvirta ja Tuomas Laine-Frigren): Jean-Paul Sartre, George Orwell ja István Bibó. Gaudeamus.

George Orwell: Nationalismista esseekokoelmassa: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. WSOY. (Käännös Jukka Kemppinen).