Onko asevelvollisuudesta luovuttava – saadaksemme maanpuolustushenkemme suurimmaksi mahdolliseksi?

Onko asevelvollisuuskysymys pohdittava aivan uusiksi nykyisessä maailman- ja väestöpoliittisessa tilanteessa koskien naisten muuttunutta asemaa? Vain määrätyssä ikähaarukassa olevien miesten asevelvollisuuden sijasta tapahtuva naisten ja miesten vapaa osallistaminen sotilaiksi valmentamiseen rivi- ja päällystehtäviin voisi olla hyvä ratkaisu.

Naisten mukana oleminen maan puolustuksessa tuo maanpuolustukselle enemmän uskottavuutta kuin miesten mukanaolo. Naiset eivät yleensä ryhdy taisteluun turhan päiten tai syyttä suotta, toisin kuin yleensä miehet, joten kun naiset ryhtyvät sotimaan sodan syy ja oikeutus on niin ilmeinen, etteivät miehetkään voi jäädä taistelun ja sodan ulkopuolelle. Naisten taistelusta puuttumisen esteenä ilmeisesti ovat vain naisia koskevat kieroutuneet etupäässä miesten piintyneet asenteet.

Vertauskuvia naisten ulossulkemisesta taistelijoiden joukosta

Helleenien vanha kansanetymologinen kulkutarina selittää ”amatsonin” tarkoittavan naisia, jotka olivat leikanneet toisen rintansa, voidakseen ampua jousella tappavasti. Mitään todellisuuspohjaa ei ole sillä, että rinnat haittaisivat, saati estäisivät ampumasta jousella. Näin on nykyäänkin, koska ampumaan opitaan, ollaan millaisia kurvittaria tahansa.

Mainittu kansanetymologia Hetodotoksen ja muoden antiikin historioitsijoiden kuvausten tai mytologisten tekstien amatsoni-sanalle — sisältää viittauksen vajavuuteen naisessa miehiin nähden. Se toimii vertauskuvana sille, että piilotajuisesti tai puutteellisemmin tiedostaen tai kirkkaimin tiedostaen nähdään puutteita, joiden vuoksi pidetään aiheellisena sulkea naiset ulkopuolelle jostakin, missä miehet ovat sisällä. Oletettu kykenemättömyys voidaan liittää naisen luontoon, fyysiseen olemistapaan, tekniikan omaksumisen puutteeseen tms.

Aikakausilta, joilta lähteet eri syistä ovat siten valikoituneet, että parhaiten tunnemme vain eliittiin kuuluneiden eläneiden miesten käsitykset ja asenteet, naisista ja näiden osallistumisesta myös miehisiin asioihin naisina on tietoa epäsuoremmin, kuten sitä, miten uskontoon, historiaan, taiteisiin ja myytteihin naisten tilanne on heijastunut. Amatsonien kuvissa molemmat rinnat ovat tallella.

Arokansojen tamineisiin sonnustautuneen ratsastavan jousiampujattaren hahmo on tunnettu. Silläkin saattoi olla vastine ajan ratsastajakansojen eliitissä, ratsuaatelissa.

Amatsoneja koskeva kuvitus ei tue väitettä heidän yksirintaisuudesta. Tällaisen ilmiön olemassaoloon ei ole syytä uskoa, mutta kylläkin siihen, että jotakin, mikä on amatsonien kaltaista on ollut, siis sekä rauhattomissa oloissa naisten varautumista pahimpaan valmentautumalla aseiden käyttöön ja pakottavissa tilanteissa, kun niitä tulee, näyttää taitojaan ahdistelijoitaan vastaan.

Yksirintaisuuden väitteiden esittäjien pyrkimyksenä on sulkea naissukupuoli niiden joukosta, joille aseenkäyttöä pidettiin sopivana. Tuskin järjen häivää tällaisessa naisvastaisessa asenteessa – mutta silti pyrittiin toteuttamaan laajalti toteuttamaan, joskaan tuskin toteutuksessa onnistuttiin täysin missään.

Asevelvollisuus, jonka yleisyys on vain miehiin rajoittuva, on ollut nykyistä harvinaisempi entisinä aikoina, kun valtajärjestelmän alemmilla asteilla olevien aseistautumista ylemmillä portailla olijat sääntelivät; myös mitä ylempänä oltiin, sitä vapaampia oltiin omasta aseistautumisestaan päättämään.

Sukupuoltenkin välisiin osallistumiseroihin eri tehtävien suhteen vaikutti asianomaisten sosiaalinen asema – luokka, kasti tai sääty sen mukaan, mille järjestys perustui. Sen vuoksi taistelijoiksi rekrytoitumisen kysymys ei ollut yhtä selkeä kuin nykyisissä kansallisvaltioissa on.

Nykyinen sukupuolten epätasa-arvo maanpuolustuksessa ja lääke siihen

Vielä nykyisinkään, ainakin Suomessa, käsityksiä ei ole muutettu – vaikkakin sotijoiksi jo otetaankin naisia vapaaehtoisuuden pohjalta – vaan esimerkiksi kenraalikunnasta ei löydy yhtäkään naista. Tasa-arvo edellyttäisi, että armeijamme olisi yhtä paljon nais- kuin miesarmeijakin aina ylimpiin virka-asemiin saakka.

Nykyisin epätasa-arvo rehottaa siten, että miehet velvoitetaan sotapalvelukseen, mutta ei naisia, joille se on vapaaehtoinen, eikä siviilipalvelusta ole avattu naisille eikä naisia, vaan pelkästään miehiä rangaistaan totaalikieltäytymisestä. Näitä epäoikeudenmukaisuuksia on vaikea hyväksyä nykyisen tasa-arvokasvatukselle alttiina olleiden.

Jos tämän hetken Suomessa sodan pelko toteutuu sotana, niin voidaan tarvita kaikkia sukupuoliamme vihollisen torjumiseen. Ei ole enää varaa sukupuolten aseelliseen epätasa-arvoon. Onko armeijamme sittenkään parhaalla tolalla sen piirissä vallitsevan epätasa-arvon ja sen vuoksi, että asepalvelus ikäluokista toiset on pakotettu ja toiset taas vapautettu osallistumasta sukupuolen perusteella.

Kansallisen traumamme vaikutus asepalveluskäsityksiimme

Suomen kansallinen trauma esti suomalaisnaisia osallisimmasta edes vapaaehtoisina toiseen maailmansotaan maamme armeijassa. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen Suomen sisällis/kansalaissotaan kansanvaltuuskunnan punakaartiin naiset osallistuivat vapaaehtoisina, jolloin voittajapuolen kohtuuttoman väkivaltainen reaktio punaiseen naisaktivismiin tuotti kansallisen traumamme.

Olivatpa taistelutehtävissä tai eivät, punaiset naiset olivat liian haasteellisia ajan naiskuvan kannalta. Jos naisina ei sopinut aseisiin ja taistelutaitoihin ryhtyä, niin myöskään naisina ei sopinut joutua sen erittäin poikkeuksellisen julmuuden uhriksi, joksi he joutuivat taistelujen tauottua. Venäjän vuosien 1917—1924 sisällissodassa rivisotilaat saattoivat siittyä taistelevien osapuolten joukosta toiseen ja välttää väkivallan kohteeksi joutumisen toisin kuin päättävämmissä asemissa olleet. Suomessa terrori ulotettiin tavallisiin rivisotilaisiin ja erityisesti naisrivisotilaisiin.

Edellä sanotun pohjalta ymmärtää sen, miksi myöskään punaisten sotasankarittarien vaiheita ei ole tutkittu yhtä paljon kuin kaikkien sotiemme vastaavien miesten. Venäjän väliaikaisen hallituksen ja Puolan armeijan sotatoimiin osallistui naisia, mikä toimi esimerkkinä ja -kuvana punaisille naissotilaille. Nämä joutuivat hyvin nuorina taistelutehtäviin.

Erityisesti naispunasotilaat on suljettu kansallisen tarinamme marginaaliin. Tämä on vahinko historiankirjoitukselle, erityisesti naishistorialle, joka tutkimus naisten osallistumista sotatoimiin on ollut vähäisempää kuin olisi toivottavaa.

Kuten taisteluihin osallistuvat ukrainattaret tälläkin hetkellä taistelussaan Putinin Venäjän joukkoja vastaan tai Syyrian kurdinaiset taisteluissa islaminuskoisten islamistifanaatikkoja vastaan, myös taisteluihin osallistumisen välttämättömäksi tunteneet Suomen punakaartin taistelijattaret edistivät puolustamansa yhteisön asiaa enemmän kuin mihin miehet koskaan kykenivät.

Miesten tapana on osallistua taisteluihin ilman perusteltua syytä, pelkästä seikkailunhalusta tai miesjoukon sosiaalisesta paineesta, josta heidän on vaikea, mahdotonkin olla vapaa. Kun taistelusta tavallisesti erossa pysyttelevät naiset, joiden paineet sotimiseen ovat vähäisemmät ja vapaus jäädä syrjään suurempi, kokevat, etteivät he voi olla menemättä taisteluun, heidän perusteensa lähteä taisteluun on parempi. Sen vuoksi naisten osallistuminen taisteluihin tuo suurempaa uskottavuutta asialle, jonka puolesta taistelua sanotaan käytävän.

Asevelvollisuutta uudelleen arvioitava!

Sodan mahdollisesti syttyessä, onko nykyoloissa varaa olla varautumatta sotaan myös harjoituttamalla naisemmekin sotilaiksi ja avaamatta asemat heille eikä vain harjoituttamalla miehiä ja pitämällä asemat jälkimmäisten etuoikeutena – väestötilanteessamme, jossa syntyvyys on alhainen ja ikäluokat pieniä. Ikäluokkia voi verottaa myös vakaumus, joka estää aseisiin tarttumisen. Pakko ei sovi vapaaseen yhteiskuntaan sodankaan oloissa.

Viihdekertomukset sodista perinteellisesti – ilmeisesti kun ovat vain mieslukijoille suunnattuja – ovat odotetusti keskittyneet vain aseenkäyttöön harjaantuneisiin miehiin; sijaan niihin naisiin, jotka ovat olleet tai olisivat vastaavissa tehtävissä tai asemissa useimpien mieslukijoiden mielenkiinto ei yllä. Tämä taas vaikuttaa tarjona olevien kertomusten rakenteeseen tai sukupuolten tehtävä- ja ylemmyys- ja alemmuusasetelmakuvauksiin.

Sodan kaunistelun piikkiin menee se uskomus, etteivät siviilit, myös näihin kuuluvat naiset, olisi olleet sotilaiden tavoin kohteena sodissa – vaikkakin luovuttamaton ihanne on, että siviilit pidettäisiin sodan ulkopuolella. Jos nykyisiä tai menneitä sotia ei kaunistella, niin totuus on, että siviilin kärsimys on keskimäärin aina suurempi kuin sotilaan, naisen suurempi kuin miehen.

Nykyisissä sodissa parhaiten selviytynevät ne, jotka ovat aseistettuina ja sotaan valmennettuina rivissä. Sen vuoksi, ettei sodissa – ennen eikä varsinkaan nykysodissa – ole tehty eroa sotilaan ja siviilin välillä (silloinkaan kun se on mahdollista), on syytä ajatella, että aseellisen koulutuksen tulisi olla tarjolla kaikille sukupuolille. Tämä olisi jokaisen eduksi.

Milloin siis tulee aseellisen tasa-arvon aika – tai milloin se palaa, mikäli se on joskus ollut aikoina, jolloin tavat (elleivät lait) asettivat naiset tasa-arvoisiksi miesten kanssa? Alueilla, joilla sodanuhka on ollut riittävän tuntuva ja 1900-luvun sodissa, kun naiset suostuttiin päästämään miehet teollisuudesta aseisiin, myös vapaaehtoisina heidät päästettiin aseelliseen palvelukseen. Tasa-arvon aika on antanut odottaa itseään jo liian pitkään. Eiköhän ole aika ryhtyä tuumasta toimeen?

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu