Rakenteellisia ongelmia ei voi ratkaista leikkauksilla

Suomen korkeita julkisia menoja ei useinkaan ratkaise budjettien leikkaukset, vaan rakenteelliset muutokset. Otan tämän päivän uutisista esimerkin.

”Selvitimme, paljonko vanhusten hoivan kustannukset nousivat – kuukausihinta jopa 6 000 euroa. MOT:n selvityksen mukaan hoivan kuukausihinta vaihtelee nyt pääosin noin 4 500–6 000 euron välillä. Tämän lisäksi hoivakodin asukas maksaa vuokraa huoneestaan ja yhteisessä käytössä olevista tiloista. Vuokra hinta hoivan päälle on noin 450–800 euroa kuukaudessa.” (YLE)

Samaan aikaan sosiaali- ja terveysministeriö tiedottaa: ”Omaishoidon tuen hoitopalkkion vähimmäismäärä nousee 439,70 euroon kuukaudessa 1.1.2023. Hoidollisesti raskaan siirtymävaiheen hoitopalkkio nousee vähintään 879,40 euroon kuukaudessa.” (STM)

Suomessa on samaan aikaan hoitovaje hoitokodeissa ja toisaalla työttömyyttä. Ja kun kokopäiväiselle omaishoitajalle maksetaan kotona vanhusta hoitaessaan 879,4 euroa kuukaudessa, samaan aikaan hoitokodissa minimissään 4950 euroa kuukaudessa vuokrat mukaan laskien.

Niille jotka olisivat valmiit hoitamaan vanhuksensa kotona, ei makseta siitä sellaista korvausta että voisi jäädä kotiin sen tekemään. Tai ainakaan korvaus ei vastaa työmäärää. Ja samaan aikaan verorahoista maksetaan hoitokodissa hoitamiselle hoitokodin minimistä laskien yli 4000 euroa enemmän saman asian hoitamisesta. Tuhannella vanhuksella ero on jo 48 miljoonaa vuodessa.

En ole alan asiantuntija, eikä omaishoito ole ratkaisu kaikkia vanhuksia koskien, mutta eikö tapauksissa joissa koti- ja laitoshoito ovat vaihtoehtoja keskenään, korvauksia kotihoidosta voitaisi vaikka tuplata omaishoitajan korvaukset? Kun ajatellaan kokonaiskuvaa niin tälläisellä pienellä rakenteellisella muutoksella voidaan nostaa työllisyyttä ja vähentää hoitovajetta, laskea julkisia kuluja ja sitä kautta veroastetta.

Palaan alussa esittämääni väittämään. Aivan liian usein keskitytään budjettineuvotteluissa siihen että mistä leikataan, kun se ei ole ollenkaan oikea vastaus. Suomen itse itseään ruokkivan negatiivisen kierteen ongelmat ovat rakenteellisia. Esimerkiksi muutos maahanmuuttopolitiikkaan on ollut pitkään pyhä lehmä ja samaan aikaan kulut miljardeja.

Pasi Matilaisen bloggaus Uuden-Seelannin menestystarinasta kannattaa lukea. ”Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa.” Tämä kuvaus on aivan kuin nykypäivän Suomesta. Uusi-Seelanti aloitti radikaalin muutoksen. ”Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17.”

Loppuivatko työpaikat? Eivät, vaan koko valtion tuottavuus nousi voimavarojen kohdistuessa oikeisiin asioihin ja ihmisten alkaessa tehdä oikeita töitä. Suomen kierre muuttuu positiiviseksi ainoastaan rakenteellisin muutoksin.

TimoKohvakka

Keskustelua näkymistä maailmalla ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Näkemyksiä suurvaltapolitiikan ja tiedustelun todellisuudesta.

Euroopan ja Lähi-Idän pronssi- ja rautakautisen mytologisen maailmankuvan ja symboliikan asiantuntija. Sukututkimukseni:
Kohvakan nimen ja suvun alkuperä

http://tkohvakka.blogspot.fi
timo.kohvakka@suomi24.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu