Miksi Stubb, Urpilainen ja Jungner ajoivat vain 10 vuotta sitten Kremlin kuiskaajaa EU:n ja Suomen presidentiksi?

Sopivaa vai ei? Paavo Lipponen väitti Venäjän valtionyhtiön jatkeen Nord Streamin puolesta lobbaamista "isänmaalliseksi tehtäväksi". Hän olisi mielestään ollut presidenttinä ulkopolitiikan takuumies, jota kansa kaipasi. (Kuva: Timo Kärkkäinen)

”Venäjään minulla on ollut todella paljon yhteyksiä. Tunnen Vladimir Putinin hyvin. Viimeksi keskustelimme vuonna 2005 Kremlissä Venäjän demokratiasta.” (SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen City-lehdelle tammikuussa 2012).

Paavo Lipponen (sd) teki ansiokkaan ja hienon uran Suomen pääministerinä. Sen jälkeen tapahtuneesta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, meillä on kiistelty suomalaispoliitikkojen kritiikittömästä ja mielistelevästä suhtautumisesta Putinin Venäjään 2010 -luvun taitteesta Ukrainan sotaan saakka, vaikka tiedettiin yleisesti, että itäinen naapurimme oli muuttunut diktatuuriksi ja polki ihmisoikeuksia rajojensa sisä- ja ulkopuolella. Toimittajat ovat kutsuneet sitä uussuomettumiseksi ja rähmällään oloksi. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola haukkui rähmällään olleet poliitikot ja liikemiehet ”suomettumisen hännäksi”. Hänen mukaansa suomettumisen häntä oli Venäjään liittyvää sinisilmäistä ja taloudellista myöntyväisyyttä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Pekka Virkki kirjoitti aiheesta kirjan ”Jälkisuomettumisen ruumiinavaus”.

On vaadittu tilintekoa ja tutkimusta uussuomettumisesta, jonka symboliksi on noussut suomalaispoliitikkojen hyväuskoinen suhtautuminen Nord Stream 1 –  ja Nord Stream 2 -kaasuputkihankkeisiin.

Uussuomettumisen kritiikki ehkä tuhosi sellaisen ikiehdokkaan kuin Eero Heinäluoman (sd) mahdollisuudet edes ehdolle presidentin virkaan. Alexander Stubb (kok) taas on selvinnyt siitä hämmästyttävällä tavalla nousten kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi.

Venäjän suuntaan suhmurointi on nyt rasite monelle nenästä vedetylle Suomen politiikan suuruudelle.

Vain 10 vuotta sitten kaikki oli toisin:  lipevät suhteet Putinin diktatuuriin olivat päinvastoin ansio Suomen ja jopa EU:n presidenttipelissä.

Ex-pääministeri Paavo Lipponen yritettiin nostaa Euroopan sosialidemokraattien ehdokkaaksi EU-neuvoston puheenjohtajaksi eli EU:n presidentiksi vuonna 2009. Hän oli SDP:n presidenttiehdokas vuoden 2012 vaaleissa.

Lipponen luultavasti työskenteli Venäjän presidentin Vladimir Putinin käytännössä suorassa johdossa olevan valtion kaasuyhtiön Gazpromin jatkeen Nord Stream -yhtiön neuvonantajana ja lobbarina samaan aikaan, kun pyrki EU:n presidentiksi.

Hän toimi Gazpromin jatkeen Nord Streamin neuvonantajana myös SDP:n esivaalikampanjan aikana ennen puolueen presidenttiehdokkaaksi nimeämistään ja ilmeisesti uudelleen heti pudottuaan presidentinvaalien toiselta kierrokselta.

Suostuessaan neuvonantajaksi ja lobbariksi Lipponen tiesi tai ainakin arvasi varmasti, että jäljet johtavat Putiniin. Muussa tapauksessa hän on naiivi.  Lipponen on itse kertonut, että kutsu tehtävään tuli Saksan ex-liittokansleri Gerhard Schröderiltä, jonka Putin oli henkilökohtaisesti kutsunut Nord Streamin hallintoneuvoston puheenjohtajaksi, joka oli tunnetusti Putinin henkilökohtainen ystävä ja joka oli koko ajan tämän kanssa yhteydessä.

Ennen Lipposta Nord Streamin neuvonantajaksi oli pyydetty entistä Italian pääministeriä ja EU:n komission puheenjohtajaa Romano Prodia, mutta tämä kieltäytyi tehtävästä. Schröder kenties kuvitteli Prodinin olevan kiitollisuuden velassa, koska oli liittokanslerina nostanut tämän EU:n komission johtoon.

Heinäluoma vaati porvarihallitusta ajamaan Lipposta EU:n presidentiksi, Stubb ylisti ”erinomaiseksi ehdokkaaksi”

Vuonna 2009 valittiin ensimmäistä Lissabonin sopimuksen mukaista pysyvää Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaa, jota kutsuttiin ja kutsutaan myös EU:n presidentiksi. Hän johtaa Euroopan unionin jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehistä koostuvaa Eurooppa-neuvostoa. Virkaa hoitaa nykyisin Belgian entinen pääministeri Charles Michel.

Tehtävää ensimmäistä kertaa täytettäessä veikkauslistan kärjessä oli Britannian ex-pääministeri Tony Blair. Myös Suomen ex-pääministeri Lipposen nimi vilahteli spekulaatioissa saksankielisen Keski-Euroopan mediassa.

”Asia vaatii Suomen hallituksen kannanottoa. Toivon, että asia nähtäisiin isänmaallisena kysymyksenä ja pääministeri Matti Vanhasen (kesk) hallitus olisi sitä valmis kansallisen edun näkökulmasta tarkastelemaan”, kansanedustaja Eero Heinäluoma sanoi Demokraatti -lehdelle heinäkuussa vuonna 2009.

Heinäluoma jatkoi lokakuussa 2009 MTV -median kolumnissaan vaatimalla, että Suomen hallitus luopuu Olli Rehnin (kesk) ajamisesta EU:n uuteen ulkoministerin tehtävään ja siirtyy ajamaan Lipposta EU:n presidentiksi. Kansanedustajan mukaan Lipposella oli huomattava kannatus EU:n ensimmäisen presidentin tehtävään. Olisi isänmaan edun mukaista, että hallitus päättäisi Suomen olevan valmis tukemaan Lipposen ehdokkuutta, Heinäluoma kirjoitti.

Heinäluoman vaatimuksesta kysyttiin silloiselta ulkoministeriltä Alexander Stubbilta. Hänen mielestään Venäjän presidentin alaisuudessa toimivan valtion energiayhtiö Gazpromin jatkeena toimineelle Nord Stream -kaasuputkiyhtiölle ehkä jopa miljoonan euron konsulttibisnestä pyörittänyt Lipponen olisi ”erinomainen puheenjohtaja” EU:lle ja hyvin sopiva unionin korkeimpaan virkaan. Paavo Lipponen on ”vakaumuksellinen eurooppalainen” ja ”erinomainen ehdokas”, ulkoministeri hehkutti.

Keskustan media puuttui Heinäluoman vaatimukseen ja vihjasi sen vaarantavan Rehnin mahdollisuudet EU:n ulkoministeriksi. Komissaari Rehnille kaavailtiin jatkoa komissiossa ja hän oli mukana myös spekulaatioissa EU:n ensimmäiseksi ulkoministeriksi.

”Heinäluoma ja myös jotkut kokoomuslaiset kuiskaajat haluavat vähätellä Olli Rehnin mahdollisuuksia ja luoda sellaista mielikuvaa, että keskustalla ja Vanhasella ei ole todellista vaikutusvaltaa EU:ssa”, Suomenmaan päätoimittaja Timo Laaninen (kesk) kirjoitti. Keskustan eduskuntaryhmän tiedottaja Jari Rauhamäki (kesk) kirjoitti, että  pikkunäppärä kansallinen politikointi voi pahimmillaan vaarantaa hallituksen alkuperäisen tavoitteen saada Rehnille merkittävä asema uudessa komissiossa.

Heinäluoman avauksen jälkeen Lipponen esiintyi spekulaatioiden ulkopuolisena todeten 21.10. 2009 muistelmiensa julkistamistilaisuudessa: ”Toivon, että eurooppalaisten virkojen julkisessa pyörityksessä pantaisiin jäitä hattuun kaikilla tahoilla. Näistä kysymyksistä ei pidä tehdä mitään sisäpoliittista kärhämää.” Hän lisäsi: ”Minä en suinkaan julistaudu ehdokkaaksi, eikä ole kukaan muukaan julistautunut, nimiä mainitsematta.”

Vaikka esitti, ettei pyri EU-presidentiksi, Lipponen kirjoitti vain viikkoa myöhemmin 29.10. brittiläiseen Financial Times -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän hahmotteli EU:n presidentin roolia. Erityisesti hän korosti kirjoituksessaan, että nyt on aika kehittää unionin toimintaa avoimemmaksi ja EU:ta entistä vahvemmaksi.

Mitä lähemmäs EU:n presidentin valintaa tultiin, sitä vähemmän Suomen Lipposen ehdokkuudesta puhuttiin EU-maissa. Tehtävään valittiin 19.11. 2009 kansainvälisesti vähän tunnettu ja poliittiselta profiililtaan matala Belgian konservatiivinen pääministeri Herman Van Rompuy. Rehnille välillä jo soviteltuun EU:n ulkoministerin tehtävään nousi hänen kollegansa komissiosta, sosialistinen brittikomissaari Catherine Ashton.

Suomenmaan päätoimittaja Laaninen oli kysynyt lehdessään Heinäluoman lokakuisen ulostulon jälkeen: ”Eli ne sosialistit, jotka eivät suin surmin halua Blairia, etsivät muita nimiä. Voi kysyä, kannattaako Suomen hallituksen tässä tilanteessa lähteä käsikassaraksi EU:n sosialistien sisäisiin kiistoihin.”

Laaninen saattoi hyvinkin olla oikeassa. Tähän viittasi myös Iltalehden pääkirjoitus EU-presidentin valinnan alla: ”Lipponen ja eräät muut on vedetty peliin lähinnä kampittamaan Blairia. Häntä vastustetaan niin Irakin sodan ja Bush-suhteen kuin brittien euroepäilyjen takia.”

Jungner: ”Kyse on Suomen suunnasta ja linjasta”

”Presidentille suora ja luottamuksellinen suhde Venäjän presidenttiin on tärkeä. Taloudellisten suhteiden edistäminen Venäjään on keskeistä.” (Presidenttiehdokas Paavo Lipponen Ulkopolitiikka-lehdelle vuonna 2012)

Paavo Lipponen ilmoitti 11.8. 2011 pyrkivänsä SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Syyskuussa hän sai elämänsä viimeisen äänivyöryn ja hänet valittiin SDP:n ehdokkaaksi.  Liki 70 % demareista piti Venäjän kaasuyhtiön lobbaria parhaana puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Ex-pääministeri ylisti valintaansa suomalaisen demokratian juhlapäiväksi. Hänen mielestään valinta osoitti suomalaisen demokratian toimivuuden. Lipponen vakuutti olevansa ”ulkopolitiikan pitkän linjan takuumies, jollaista kansakunta juuri nyt kaipaa”.

Esivaalikampanjan aikana Lipponen oli jatkanut konsulttisuhdettaan Nord Streamiin ja sitä kautta välillisesti Venäjän kaasuputkiyhtiö Gazpromiin.

Valtiovarainministeri ja puoluejohtaja Jutta Urpilainen sekä puoluesihteeri Mikael Jungner kukittivat Venäjän valtionyhtiön epävirallisen neuvonantajan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Urpilainen nousi EU-komissaariksi ja presidenttiehdokkaaksi sittemmin.

Jungnerin ura lähti aikoinaan nousuun, kun pääministeri Lipponen nosti hänet ykkösavustajakseen. Ilman Lipposta Jungnerista ei olisi koskaan tullut Ylen toimitusjohtajaa eikä SDP:n puoluesihteeriä.

Kun edes oma puolueväki (SDP:n vaalivankkureiden perinteisestä vetojuhdasta eli ay-liikkeestä puhumattakaan) ei innostunut Lipposen vaalityöstä, kiitollisuuden velassa ollut Jungner sitoi oman tulevaisuutensa tämän menestykseen. Hän sanoi jättävänsä tehtävänsä seuraavan kevään puoluekokouksessa, jos Lipponen ei pärjää presidentinvaaleissa gallup-lukuja merkittävästi paremmin.

Mikael Jungnerin mielestä Lipponen piti nostaa Suomen presidentiksi, koska ”vaalissa äänestetään presidentin lisäksi myös laajemminkin Suomen tulevasta suunnasta ja linjasta”.

Lipposen presidenttikampanjan primus motoria Jungneria ei vuosina 2011 ja 2012 epäilyttänyt lainkaan puolueensa presidenttiehdokkaan makaaminen rähmällään Kremlin silloisen valtiaan edessä, vaikka naapurimaissa Baltiassa sekä EU-parlamentissa Lipposen toiminta Gazpromin jatkeen Nord Streamin neuvonantajana oli julkisesti leimattu korruptioksi; Putinin tavaksi ostaa poliittista vaikutusvaltaa EU-maissa. Häntä ei hetkauttanut presidenttiehdokkaan kaasuputkibisneksissä edes, että kun Venäjä oli vuonna 2009 sulkenut kaasuhanan Ukrainaan, se oli yleisesti tulkittu Putinin tavaksi käyttää kaasua aseena ja painostusvälineenä.

Päinvastoin, kun Jungnerin vuonna 1991 tervaama ja höyhentämä Maailmanrauha -veistos peitettiin Ukrainan lipuilla vuonna 2014 protestina Venäjän tekemälle Krimin valtaukselle, Ilta-Sanomien haastattelema kansanedustaja Jungner peukutti protestoijia ja rinnasti ylpeästi itsensä heihin: ”Motiivi teolle (Jungnerin tekemälle patsaan tervaamiselle)  tuli aikoinaan Neuvostoliiton härskistä toiminnasta. Ymmärrän teon, sillä Venäjä toimii nytkin härskisti Ukrainassa”.

Vain kaksi vuotta aiemmin hän itse oli ajanut Suomen presidentiksi henkilöä, joka oli Saksan ex-liittokanslerin Gerhard Schröderin rinnalla Venäjän härskin toiminnan suurimpia symboleja EU:ssa.

Voiko Mikael Jungnerin lukea Mika Aaltolan haukkumiin suomettumisen häntiin? Voi. Perustellusti.

Niin, se muinaisaikojen tunkkainen suomettuminen.

Ex-puoluesihteeri itse ei tänä päivänäkään tajua olevansa tyypillinen uussuomettumisen edustaja, kun hän toistuvasti rehvastelee nuoruutensa tempauksilla. Pari vuotta sitten syksyllä 2021 hän julistautui twitterissä suomettumisen vastaiseksi esitaistelijaksi:

”Nuorena tuli tervattua neukkupatsas, vastalause virallisen Suomen passiivisuudelle kun neukut kovisteli baltteja. Joo oli laitonta, poliisi vei ja niitettiin Töölönlahden kaislat yhteiskuntapalveluna, mutta nuoruuden innossa sitä ei vain voinut olla hiljaa vääryyden edessä (mietiskelevä hymiö)”.

Jungner jatkoi rehvasteluaan vuoden 2022 alussa.  Hänen twitter-päivityksensä otsikko oli ”Muistoja suomettumisesta”:

”Muistoja suomettumisesta. Lukiolaisena perheemme päätyi ulkoministeriön mustalle listalle, kun neukkuministerin vierailua piristi iso USA:n kartta, jossa dollarin seteli peitti Kuuban. Opiskelijana hetken pidätettynä neukkupatsaan tervaamisesta. Ei kaikki ollut rähmällään (aurinkolasihymiö).”

Lipponen: ”(Venäjällä) kysymys on byrokratian purkamisesta”

Noustuaan demareiden presidenttiehdokkaaksi Lipponen kertoi keskeyttävänsä lobbaussopimuksensa presidentinvaalien takia. ”Sopimukset jatkuvat tämän kuun loppuun, sitten ne keskeytetään. Lokakuun alusta lähtien minulla ei ole sopimuksia, joita voidaan pitää sidonnaisuuksina vaaleissa”, hän sanoi Iltalehdelle. Hän lisäsi, että keskeytys on voimassa presidentinvaaleihin asti. ”Sitten asiaa katsotaan uudestaan.”

Lipposen itsekritiikin puutetta ja vääristynyttä etiikkaa kuvaa, että hän rinnasti vieraan vallan epävirallisena neuvonantajana toimimisen tavallisen suomalaisen yhtiön omistajana tai toimihenkilönä toimimiseen. Kun ihminen pyrkii maamme korkeimpaan poliittiseen virkaan, on aivan eri asia neuvoa ja lobata Kremlin suorassa johdossa olevaa venäläisyhtiötä tai sen jatkeena olevaa kaasuputkifirmaa kuin kuulua vaikkapa suomalaisen start-upin hallitukseen.

Lipposen suhteellisuuden tajun puutetta kuvaa, että hän luonnehti samoihin aikoihin konsultointiaan ”pienimuotoiseksi toiminnaksi”, vaikka se tuotti hänelle noin 12 000 euron kuukausittaisen taloudellisen hyödyn eli palkan ja liikevoiton summan.

Naapurimaan valtionyhtiön omistaman kaasuputkifirman kanssa tehdyn yhteistoimintasopimuksen muodollinen keskeyttäminen muutamaksi kuukaudeksi presidenttikampanjan aikana ja sen jatkaminen välittömästi mahalaskuun päättyneen kampanjan jälkeen ei millään tavalla poistanut selkeää poliittista sidonnaisuutta vieraan vallan edustajiin, joka Lipposella oli. Tämä sidonnaisuus ja bisnes oli tuottanut hänelle yhteensä 850 000 euron bisneksen vuosina 2008 – 2011.

Konsulttibisnes ampaisi uuteen nousuun pian presidentinvaalien jälkeen, sillä Cosmopolis Oy:n liikevaihto oli 199 500 euroa vuonna 2012. Ennen presidenttiehdokkuuttaan Lipponen nosti yhtiöltään suoraa palkkaa 11 000 euroa kuukaudessa ja ehdokkuuden jälkeen 11 500 euroa kuukaudessa.

Lipponen  ei nähnyt venäläisten epävirallisena neuvonantajana toimimisessaan mitään ristiriitaa Suomen presidentiksi pyrkimisen kanssa, kun media sitä erikseen kyseli.

Helsingin Sanomat kysyi tammikuun 2012 alussa Lipposelta kokiko tämä mitään ristiriitaa siinä, että oli Venäjän kaasuteollisuuden palkkaama kaasuputkilobbari ja nyt oli ajamassa itseään Suomen presidentiksi. Lipponen väisti kysymyksen toistamalla uussuomettuneiden poliitikkojen tuolloin käyttämää ”keskinäisen riippuvuuden” mantraa:

”Olin venäläis-saksalaisen yrityksen konsultti Suomea koskevissa asioissa. Hankkeessa ovat mukana Venäjä, Saksa, Ranska, Hollanti ja muitakin maita, ja EU tukee hanketta. Suomi on pitänyt hanketta hyvänä. Pikemminkin sanoisin, että tämä on sellaista rauhanrakennetta, jota Länsi-Euroopan ja Venäjän välillä on hyvä edistää.”

Lipposen ja muiden selitykset, ettei Nord Stream ole Venäjän yhtiö ja että siinä on myös eurooppalaisia osakasyrityksiä, ovat hiusten halkomista.

Gazprom eli Venäjän valtio on omistanut Nord Streamista enemmistön ja käyttää yhtiössä enemmistöomistajan valtaa samoin kuin esimerkiksi Suomen valtio käyttää enemmistöomistajan valtaa asevalmistaja Patriassa. Gazprom taas on Putinin poliittisen vallankäytön jatke. Tämä on kansainvälisesti jaettu käsitys ja Lipponen kumppaneineen osoittaa suurta perehtymättömyyttä, jos tosissaan väittää muuta.

Helsingin Sanomat muuten kysyi presidenttiehdokkaalta myös, mikä on pimeyden ydin sekä mistä ja ketkä sitä johtavat. Tänä päivänä vastaus tähän oraakkelimaiseen kysymykseen olisi yksiselitteinen: Vladimir Putin. Ehdokas Lipposella oli kuitenkin toinen näkemys vuonna 2012: ”Suomessa valitettavasti esiintyy, etenkin netissä ja mielipidepalstoilla, aika paljon kaunaa.”

Kaasuputkibisneksistä varovasti kysynyt Helsingin Sanomat sai valtiomieheltä armon, mutta kun Aamulehti kirjoitti ja kysyi asioista niiden oikeilla nimillä,  Lipponen ei enää jaksanut teeskennellä herrasmiestä. Nyt naamiot riisuttiin ja vain kaunaisen valtiomiehen kasvot näkyivät.  Lipponen suhtautui jälleen toisinajattelijoihin ja epäilijöihin ylimielisesti ja pilkallisesti.

Tammikuussa 2012  Venäjä-asiantuntija ja Aamulehden kolumnisti Arto Luukkanen arvioi, että lähteminen kaasuputkihankkeen konsultiksi söi kansan silmissä Lipposen valtiomiesasemaa. Tähän liittyen Aamulehden toimitus esitti Lipposelle kysymyksiä, jotka käsittelivät hänen toimintaansa Itämeren kaasuputkihankkeessa.

Lipponen kieltäytyi haastattelusta, jota hän kuvasi asenteelliseksi. Ex-pääministeri kieltäytyi saman tien Aamulehden ja Yle Tampereen yhteisestä vaalitentistä. Syyksi hän ilmoitti lehden julkaiseman Luukkasen kolumnin.

Presidenttiehdokas Lipponen ei pelkästään tuntenut Putinia hyvin, vaan oli ilmeisesti myös omaksunut tämän näkemyksen lehdistön vapaudesta.

Sinänsä ei ole ihme, ettei ex-pääministeri nähnyt kaksoisroolissaan ristiriitaa. Olihan hän 4 vuotta aiemmin Venäjän konsultoinnin aloittaessaan kehunut Ylen haastattelussa sitä isänmaalliseksi teoksi: ”Minä sanoisin niin, että tämä on isänmaallinen tehtävä, koska meidän pitää nähdä oma roolimme rakentavana. Suomen rooli on rakentava Venäjän ja Euroopan unionin välillä.”

Kukapa olisi Suomen presidenttinä parempi sillanrakentaja Venäjän ja EU:n välillä kuin Kremliin kytköksissä olevien yhtiöiden epävirallinen neuvonantaja?

Ylen presidenttitentissä 9.1. 2012 ehdokas Lipposelta kysyttiin, mitä hän Suomen presidenttinä puhuisi Venäjän istuvan ja tulevan presidentin Putinin kanssa.  Hän vastasi:

”Kertoisin, mitä meillä ajatellaan ja mitä me olemme valmiita tekemään myöskin, jotta Venäjä kehittyisi, modernisoituisi. Kysymys on byrokratian purkamisesta, tietenkin sananvapaudesta.”

 

 

 

TimoKrkkinen
Sosialidemokraatit Helsinki

Viestintäammattilainen, ammattiyhdistysaktiivi ja valtiotieteiden maisteri

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu