Pikkuserkkuni Helmer ja kokoomuksen pyssytohtori Keijo Alho

Ote Linnea Alhon romaanista Todistaja (2016).

”Olin sanelemassa jäsennystä illalla pidettävää katsausta varten, kun ovi avattiin ja sisään yritti tunkeutua mies. Sanoin, että olen juuri varattu, jonka jälkeen ovi vielä kerran yritettiin avata, mutta suljettiin uusitun kehoituksen jälkeen.” Näin kuvasi sisäministeri Väinö Leskinen tiedotusvälineille tapahtumia Valtioneuvoston linnassa.

Tänään on 65 vuotta siitä, kun pikkuserkkuni Frans Helmer Valmunen kohtasi kokoomuksen pyssytohtori Keijo Alhon 11.11. 1954.

Äidinäitini Aino syntyi Kustaa Granholmin tyttärenä vuonna 1884. Hänellä oli pikkusisko Amanda ja kolme isoveljeä. Viime vuosisadan alussa veljekset päättivät vaihtaa sukunimensä suomenkielisiksi.

He sopivat, että kukin ottaa kukkaan liittyvän sukunimen. Esikoisesta Fransista tuli Valmunen. Keskimmäisestä Johanista tuli Kielo. Nuorimmasta veljestä Oskarista tuli Tuominen.

Johanin kohdalla nimi oli tavallaan enne, sillä hänen poikansa Nyyrikki – äitini serkku – teki uransa puutarhurina. Ennen sotia hän toimi Kultarannan puutarhurina Lauri Relanderin ja P.E. Svinhufvudin aikoina, kunnes eläköitynyt Relander houkutteli hänet hoitamaan Viipurin Pumppusaaren tilansa puutarhaa.  Tuli Talvisota. Viipuri ja Pumppusaari jäivät rajan taa ja Nyyrikki palasi loppuelämäkseen kotikonnuilleen Turun seudulle.

Kustaa Granholmin ensimmäinen lapsenlapsi oli Frans Valmusen esikoinen Aarne Valmunen. Kustaan viimeisimpiin lapsenlapsiin kuului äitini Raili Aaltonen, myöhemmin Kärkkäinen.

Aarnen toiseksi vanhin poika oli Frans Helmer. Minä taas olin äitini Railin iltatähti.

Helmer syntyi vuonna 1925 eli kolme vuotta aiemmin kuin isänsä serkku Raili. Siten en edes teoriassa olisi voinut koskaan tavata pikkuserkkuani Helmer Valmusta, koska hän kuoli kallonsa lävistäneeseen luotiin 10 vuotta ennen syntymääni.

Joku kenties muistaa turkulaisen nuorena kuolleen muusikko Janos Valmusen, jonka ”Bussipysäkillä” oli 1990 -luvun legendaarisin camp -kappale. Janos oli Helmerin sisaren Kertun pojanpoika.

Etsivä, konstaapeli Helmer Valmusen kohtaloksi koitui 1950 -luvun kuuluisin poliisimurha.

Frans Helmer Valmunen (vasemmalla) lapsena 1930 -luvulla. Hänen takanaan on sisko Kerttu.

Tulitaistelu porvariskodissa

Helmerin elämä katkesi 29 vuoden iässä maanantaina 11.11. 1954 päähän osuneeseen kuolettavaan luotiin, jonka ampui Suomen Pankin tuolloinen osastopäällikkö, 47 -vuotias filosofian tohtori ja kansantaloustieteilijä Keijo Alho hetkenä, jona Helmer yritti ottaa Alhon asetta. Murhenäytelmä tapahtui Alhon asunnon ovella Helsingin Meilahden Pihlajatiellä.

Toinen poliisi, Toivo Pelttari, pakeni Alhon luoteja, haavoittui rintaan ja kylkeen, mutta ryhtyi tulitaisteluun Alhoa vastaan kauempaa. Alho pakeni sisemmälle asuntoon. Pelttari joutui ampumaan suljetun ovan läpi.

Psykoosissa ollut Alho ei ilmeisesti ollut tunnistanut siviilipukuisia Valmusta ja Pelttaria poliiseiksi, vaikkei se tuskin olisi häntä estänyt, sillä hän oli harhojen vallassa.

Hän yritti karata asunnostaan kiipeämällä kolmannen kerroksen ikkunasta köynnöksiä pitkin alas, mutta putosi lasten kolmipyörän päälle katkaisten jalkansa. Kiivetessään tohtori heitti aseensa alas ja huusi tapahtumia seuraavia ottamaan yhteyttä sisäministeri Leskiseen.

Alho yritti vastustella vielä paikalle saapunutta toistakin poliisipartiota.

Myöhemmin oikeudenkäynnissä tohtori esiintyi työnnettävässä sairaalasängyssä.

Alhon vaimo ja poika olivat huoneistossa tulitaistelun aikana.

Lehtiuutinen poliisimurhasta. Jutussa on konstaapeli Helmer Valmusen kuva. (Kuva: Jarkko Vesikansa, Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa, Otava 2004)

Tohtori kommunismin vastaisen vehkeilyn syövereissä

Keijo Alho oli tunnettu kokoomuksen taustavaikuttaja ja muun muassa puolueen talouspoliittisen neuvottelukunnan puheenjohtaja. Hän oli mukana monessa muussakin; keskuspankkivirkansa kautta jälleenrakennusvuosien Kansantaloudellisen neuvottelukunnan sihteeri sekä muutoin Veronmaksajain Keskusliiton perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja.

Alhon suurin rooli oli kuitenkin kommunismin vastaisen työn puuhamiehenä, juoksupoikana ja viestinviejänä Jatkosodan lopusta vuoden 1954 poliisimurhaan saakka. Vaikka Alho oli likaisen työn tekijä, hän oli jatkuvasti tekemisistä maan liki koko porvarillisen eliitin. Hän asioi presidentti J.K. Paasikiven, ex-presidentti Risto Rytin, ex-ulkoministeri Hjalmar Procopén ja monen muun kanssa. Myös asevelisosialistien kärkeen hänellä oli suhteet, kuten Väinö Tanneriin ja Väinö Leskiseen.

Alhon suhteet eivät rajautuneet pelkästään salahankkeiden kautta saatuihin kontakteihin. Suomen Pankin osastopäällikkönä hän oli muutoinkin osa poliittista eliittiä.

Kommunismia vastustanut Alho suistui 1950 -luvun alussa yhä syvemmälle niin sanottuun kommunismin vastaiseen taisteluun. Hän oli mukana puolisalaisissa tai salaisissa hankkeissa.

Alho oli niin keskeinen henkilö, että hänen julkaisemattomat muistelmansa ovat yksi Jarkko Vesikansan teoksen ”Salainen sisällissota” keskeisimpiä lähteitä 1940- ja 1950 -lukujen kuvauksessa. Vesikansa selvittää työnantajien ja porvarien taistelua kommunismia vastaan.

Alho oli perustamassa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiötä (SYT) vuonna 1952. Talouselämältä rahaa saaneen SYT:n tärkein toimintamuoto oli suomalaisten kommunistien toimia koskevien raporttien ja kommunistien nimiä sisältäneiden mustien listojen laatiminen työnantajille ja luotetuille yhteiskunnallisille vaikuttajille. Lisäksi se tuki SKDL:ää vastaan suunnattuja äänestysaktiivisuuskampanjoita vaalien yhteydessä.

Säätiö teki yhteistyötä Suojelupoliisin kanssa ja sijaitsi sitä vastapäätä Ratakadulla.

SYT:n kuuluisin operaatio oli 1970 –luvulle jatkunut, sosialidemokraattien aikoinaan perustaman ns. Puskalan toimiston tukeminen. SYT lakkautettiin vasta Neuvostoliiton romahdettua.

Alhon pyörittämiä organisaatioita rahoitti Kansallis-Osake-Pankki. Hän kävi hakemassa rahaa pankinjohtaja Otto Gunnar Nevanlinnalta kuukausittain. Materiaalia monistettiin Alhon työpaikalla Suomen Pankissa.

Vielä keväällä 1954 Alho oli ollut perustamassa Kerho 56- eli Kerho Ukkonen – nimistä ryhmää, joka yritti etsiä vastaehdokasta presidentiksi pyrkineelle Urho Kekkoselle. Alho oli Kekkosen leppymätön vastustaja. He tunsivat toisensa Suomen Pankista.

Ryhmässä puuhastelivat Alhon kanssa muun muassa kokoomuslaiset tuleva presidenttiehdokas Matti Virkkunen, kansanedustaja Tuure Junnila sekä nuori keskustapuoluelainen Jaakko Numminen, myöhempi opetuministeriön kansliapäällikkö,  joka elää yhä.

Ryhmän toiminta loppui äkisti Alhon murhatyöhön.

Pankinjohtaja suistui raiteiltaan

Murhapäivän aamuna vainoharhainen ja psykoosissa ollut Alho ei mennyt töihinsä Suomen Pankkiin, vaan laati listan ”vaarallisista henkilöistä”. Sen otsikkona oli ”Luettelo Isosta Riistasta” ja siinä oli 70 nimeä.

Hän luonnehti näitä Suomen Pankin virkamiehistä, taloyhtiönsä asukkaista, Uudenmaanlinja Oy:n työntekijöistä sekä Veronmaksajain Keskusliiton, SYT:n, Meilahden-Ruskeasuon Kansallisseuran, Kerho 56:n, kokoomuksen ja oikeistonuorten jäsenistä koostuneita henkilöitä määreillä ”vaarallinen”, ”paha”, ”tuntuu pahalta”, ”pimeä peikko”, ”pääpiru” jne. Alho arveli, että kaiken takana olivat Kustaa Vilkuna ja Urho Kekkonen.

Saatuaan listansa valmiiksi, Alho asteli saappaat jalassa ja pistooli taskussa Valtioneuvoston linnaan, jossa hän tunkeutui hyvin tuntemansa sisäministeri Väinö Leskisen työhuoneeseen. Hän varoitteli Leskistä ja esitti vainoharhaisia salaliittoteorioita Suomea uhkaavasta kommunistien vallankaappauksesta.

Alho otti aseensa esille, mutta Leskinen ja tätä tapaamassa ollut Suojelupoliisin päällikkö Armas Alhava saivat hänet rauhoittumaan ja tilasivat hänelle taksin kotiin.

Leskinen ja Alhava lähettivät poliisipartion Alhon perään: konstaapelit Valmunen ja Pelttari.

Lapsenlapsi kirjoitti kirjan isoisän henkirikoksesta

Keijo Alhon pojantytär Linnea Alho kertoo isoisästään 3 vuotta sitten julkaistussa esikoisromaanissaan Todistaja. Hän kuuli isoisänsä murhatyöstä vasta, kun 14-vuotiaana luki siitä vuonna 1999 Helsingin Sanomista. Keijo Alho oli tuolloin jo kuollut. Hänellä oli käytössään isoisänsä julkaisemattomat muistelmat.

Fiktiivisessä romaanissa on kolme päähenkilöä: Keijo Alho, ammuttu poliisi Helmer, jonka ääni kuuluu tuonpuoleisesta, sekä Linnea Alhon alter ego Anne, Keijon vuonna 1982 syntynyt lapsenlapsi. Tuonpuoleiseen välitilaan juuttunut Helmer irtoilee ruumistaan, näkee mitä omituisimpia näkyjä ja palaa lyhyen elämänsä kohokohtiin.

Linnea Alho kuvaa kirjassaan ”Annen” tunteiden kautta omaakin suhdettaan isoisänsä veritekoon:

Luoti lentää yhä ilmassa. Minun ajanlaskussani se ei ole pysähtynyt vieläkään. Luoti on aurinko ja minä sen kiertolainen.”

Linnea Alhon mukaan Keijo Alho ”itsekin mietti muistelmissaan, miksi hän oli niin heikko, ettei kestänyt paineita.”

Jalkansa katkaissut Keijo Alho oikeudenkäynnissä. (Kuva: Wikipedia)

Helmer kuoli. Kuinka kävi Keijo Alholle?

Keijolle kävi melko hyvin.

Häntä ei tuomittu vankilaan, vaan syyntakeettomana määrättiin mielisairaalaan, jonne hän alkoi saada eläkettä Suomen Pankin johtajan virastaan. Alho joutui maksamaan 160 000 markkaa korvauksia Valmusen omaisille ja Pelttarille.

Alhon kohtelu oikeudessa kismitti hänen poliittisia vastustajiaan, kuten kommunisteja. He pilkkasivat häntä ”kokoomuspuolueen pyssymieheksi”.

Arvostelijoiden mielestä tavallisen kansalaisen sielun- ja terveydentilaa ei olisi tutkittu yhtä tarkasti oikeudessa. Mielentilatutkimuksen tehneet lääkärit, tohtorit G. von Bonsdorff ja Martti Kaila, totesivat sairauden johtuneen ”poliittisessa toiminnassa koetuista monista pettymyksistä” ja määrittelivät häiriötilan ohimeneväksi eivätkä uskoneet sen uusiutuvan. Jotta Suomen Pankin eläke voitiin myöntää, heidän oli kuitenkin todettava, ettei Alho voinut palata virkaansa.

Alho parani hermoromahduksestaan varsin nopeasti ja kirjoitti myöhemmällä iällään tunnettuja perusteoksia kansantaloudesta sekä taloushistoriasta. Vuonna 1959 Alho pääsi Aamulehden vakituiseksi avustajaksi ja vuonna 1964 hänet nimitettiin Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian dosentiksi.

Keijo Alho eli pitkän elämän ja kuoli vuonna 1994 87 -vuotiaana.

Helmer Valmunen haudattiin Helsinkiin. Hänen hautajaissaattueensa kulki poliisitoverien johdolla kaupungin keskustassa ja oli satoja metrejä pitkä.

Helmer Valmusen hautajaissaattue Helsingin Pohjoisella Esplanadinkadulla.
TimoKrkkinen

Viestintäammattilainen, ammattiyhdistysaktiivi ja valtiotieteiden maisteri

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu