SDP:n uusi ruusujen sota on paluu 10 vuoden taakse

Kuvat: Vasemmalla Ilmari Nurminen (eduskunnan julkinen kuvapankki), Sanna Marin (valtioneuvoston julkinen Flickr -kuvapankki), Antti Rinne (valtioneuvoston julkinen Flickr -kuvapankki), oikealla Eero Heinäluoma (eduskunnan julkinen Flickr -kuvapankki), Antti Lindtman (eduskunnan julkinen Flickr -kuvapankki), taustakuva Pixabayn ilmainen kuvapankki.

Viime viikolla nähtiin kaksi poliittista episodia, joita moni kyseisten puolueiden jäsen ei olisi suonut näkevänsä. Ensimmäinen oli vihreiden yritys painostaa hallituskumppaneiden edustajia perustuslakivaliokunnassa ja sen jälkeen heidän hävytön kampanjointinsa trumpmaisella valefaktalla, ettei ministeri Pekka Haavisto (vihr) tehnyt mitään lainvastaista, vaikka teki.

Toinen oli pääministeri-puheenjohtaja Sanna Marinin (sd) tökerö yritys syrjäyttää Antti Lindtman (sd) sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta. Marin sai siitä ensimmäisen tahran kuvaansa SDP:n sisällä ja osoitti lähipiireineen poliittista taitamattomuutta sekä heikensi omaansa eikä Lindtmanin asemaa. Tämän episodin päätöstä ei ehkä vielä nähty, vaan se saatetaan nähdä vasta helmikuun alussa ensi vuonna.

SDP:hen 38 vuotta kuuluneena minulle on vastenmielistä lukea tällaisia uutisia.

Kauan ei Marinin johdolla ehditty kulkea, kun puolueessa alkoi vanha selkään puukottaminen ja valtataistelu.  Marin ei valitettavasti ollutkaan raikas tuuli tässä asiassa.

Toistaiseksi.

Ikävintä oli, että kahnaus liittyi yhden ihmisen vakavaan sairastumiseen.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä (sd) kertoi viime keskiviikkona Me Naiset -lehdessä sairastuneensa aivokasvaimeen ja jäävänsä pitkälle sairauslomalle.

Ilmeisesti tarkkaan ajoitetusti pääministeri Marin ilmoitti samana aamuna Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien haastatteluissa, että SDP siirtää eduskunnan varapuhemiehen Antti Rinteen (sd) tuuraamaan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaa ja Rinteen paikalle siirtyy eduskuntaryhmän johtaja Lindtman. Perusteluna oli, että SDP:ssä oli arvioitu, että Rinne on kokemuksensa perusteella puolueen kansanedustajista paras Ojala-Niemelän tuuraajaksi.

Vaihtoehtoina valiokunnan johtajaksi oli kaksi muuta eduskuntaryhmän juristia: Johannes Koskinen (sd) ja Ville Skinnari (sd). Koskinen johtaa tärkeää valtiovarainvaliokuntaa ja Skinnari on ministeri, joten pitkälti edustuksellisessa virassa ollut Rinne oli helpoin siirtää.  SDP halusi puheenjohtajaksi epäilemättä paitsi juristin myös pelurin. Sen Rinne täyttää hyvin.

Kiinnostavaa oli, ettei pääministeri maininnut, kuka valittaisiin Lindtmanin tilalle. Hän ei puhunut mitään, kuka perii tehtävistä vaikutusvaltaisimman eli ryhmänjohtajan paikan.

Keskiviikkona iltapäivällä Lindtman ilmoitti SDP:n puoluehallituksen työvaliokunnassa ja somessa, ettei ole käytettävissä eduskunnan varapuhemieheksi.

Ojala-Niemelän sairausloma oli ollut pääministerin tiedossa jo pari viikkoa ja hän lienee saanut Rinteen hyväksynnän nopeasti. Jostain syystä hän ei odottanut, että saa Lindtmanilta selkeän hyväksynnän.

Lindtman perusteli kokevansa paikkansa olevan vaikuttaa eduskuntaryhmässä ja että ryhmässä on häntä kokeneempia edustajia varapuhemieheksi. Heitä oli: Tarja Filatov (sd), Jukka Gustafsson (sd) ja Erkki Tuomioja (sd), joista sitten valittiin Filatov.

Hyvä valinta, koska Filatov on reiluimpia ja vilpittömimpiä poliitikkoja mitä tiedän pitkällä politiikan kokemuksellani. Moni on kanssani samaa mieltä yli puoluerajojen.

En ole kuullut Filatovin koskaan sekaantuneen poliittisiin peleihin puolueen sisällä tai sen ulkopuolella. Kokemukseni mukaan tämä on harvinaista hänen asemissaan olleen ja olevan  toverin kohdalla.

Marin tekee viisaasti, jos hyödyntää Filatovin osaamista jatkossa, koska Filatovilla todella on luottamuspääomaa.

Mitä Marinin virheen takana oli?

Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala väitti torstaina, että Marin olisi halunnut tamperelaisen kansanedustajan Ilmari Nurmisen (sd) Lindtmanin tilalle. Sikäli uskottavaa, että Nurminen kuuluu olevan hyvin läheinen pääministerille. Kun Nurminen sairasti selkäänsä taannoin, pääministeri kävi viemässä hänelle ruokaa kotiovelle.

Haapala vihjaisi, että ministeri Krista Kiuru (sd) touhusi Lindtmanin vaihto-operaatiossa, mutta se jäänee uskon varaan. Toki Kiurun synkähkö henkilöprofiili antaa uskottavuutta väitteelle.

Myös Helsingin Sanomien toimittaja Teemu Luukka kertoo kuulleensa sosialidemokraattisilta lähteiltään, että Marin haluaa nostaa Nurmisen ryhmän johtoon. Lisäksi hän sanoo kuulleensa, että Marinin ja Lindtmanin välit ovat huonot.

Kuulopuheet ovat kuulopuheita, mutta nämä kuulopuheet kertoo kaksi erittäin kokenutta ja erinomaisesti verkostoitunutta politiikan toimittajaa, joiden tiedot ovat olleet oikeita monesti. Luukka on seurannut SDP:n sisäistä tilaa tiiviisti Paavo Lipposen (sd) ajoista. En väheksyisi mitään, mitä hän kirjoittaa SDP:stä.

Tuomioja veti 33 vuotta mattoa demaripuheenjohtajien alta

SDP on kärsinyt etenkin puoluejohtajiensa sisäisestä kampittamisesta. Kuvaavaa on, että viimeisten 20 vuoden aikana kaksi puheenjohtajaa – Pertti Paasio ja Eero Heinäluoma – heittivät pyyhkeen kehään ennen aikojaan enemmän tai vähemmän kyllästyneinä jatkuvaan arvosteluun.

Väinö Tannerin ja Emil Skogin taistelut 1950 – ja 1960 -luvuilla olivat omaa luokkaansa ja johtivat puoluehajaannukseen, mutta Rafael Paasiokin sai osansa selkään puukotuksista 1960 -luvun lopussa ja 1970 -luvun alussa.

Kalevi Sorsan liituraidan lahkeessa roikkui  terrierinä Erkki Tuomioja 1970- ja 1980- luvuilla. Miesten välit olivat niin huonot, että Sorsan kerrotaan tokaisseen naimisiin menneelle Tuomiojalle ”sinua voin onnitella, vaimoasi en”. Tuomioja vaihtoi Lipposen lahkeeseen 1990 – ja 2000 -luvuilla.  Sitten hän tarrasi vielä Heinäluoman lahkeeseen – ainakin tämän oman  väitteen mukaan.

Pertti Paasio joutui suoranaisen kiusaamisen kohteeksi. Etenkin median, mutta myös omiensa.

Heinäluoma hylkäsi puheenjohtajuuden kyllästyneenä vuonna 2008, koska pelkäsi Tuomiojan aloittavan uuden puoluehajaannuksen.

Heinäluomaa seurannut Jutta Urpilainen joutui ammattiliittodemareiden pitkän kampituksen ja parjauksen kohteeksi, mikä päättyi Antti Rinteen nostamiseen hänen kaatajakseen.

Vain pari vuotta tämän jälkeen Rinne itse vaikeroi puoluejohtajana, että toverit eivät tue, vaan puukottavat selkään ja kaivavat maata hänen altaan.

Rinteen kohdalla on paradoksaalista, että Tuomiojan päiväkirjojen perusteella yhdessä vaiheessa tämän kumppanina puukottamassa selkään ja kaivamassa maata pääministeri-puheenjohtaja Lipposen jalkojen alta oli silloinen aloitteleva poliitikko Antti Rinne.

Marinin operaatiolla Urpilaisen vuoden 2010 operaation kaava

SDP:ssä on aiemminkin tapahtunut paljon julkisuutta saaneita asemien kierrätyksiä, joihin on liittynyt syrjäyttämisiä. Kuuluisin lienee silloisen eduskunnan puhemiehen Matti Ahteen (sd) tyly syrjäyttäminen.

Kun Paasio oli seurannut Sorsaa SDP:n puheenjohtajana, hän oli silloisen hallituksen ulkopuolella, mikä aiheutti sekä julkisia että käytännön ongelmia. Kukaan demariministereistä ei kuuleman mukaan ollut halukas väistymään puheenjohtajan tieltä. Ex-puheenjohtaja Sorsa päätti luovuttaa oman ulkoministerin salkkunsa seuraajalleen, mutta halusi tilalle näyttävimmän mahdollisen viran, koska kävi jo presidentinvaalikampanjaa.

Tuo virka oli Ahteen puhemiehen paikka. Työmatkalla ulkomailla ollut puhemies kuuli syrjäyttämisestään puhelimessa toimittajalta suorassa radiolähetyksessä.

Ahde jäi ikuisesti katkeraksi. Sorsa yritti sopia välirikkoa ja houkutella Ahdetta presidentinvaalin esivaalikampanjansa veturiksi vuonna 1993, mutta tämä kosti menemällä haastaja Martti Ahtisaaren kampanjaan – kuten Tuomiojakin.

Ahteen syrjäyttäminen ei maksanut Sorsalle presidenttiyttä, mutta kyllä sillä suuri vaikutus oli.

Nykyisen puheenjohtajan Sanna Marinin viime viikolla tekemä kierrätys (ja -syrjäytys)operaatio näytti noudattavan liki samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Jutta Urpilaisen eduskuntaryhmässä suorittama syrjäytys- ja kierrätysoperaatio 10 vuotta sitten. Kuvioista löytyy samoja hahmoja – jopa nimiä – ja piirteitä: Tarja Filatov, ex-puheenjohtaja (silloin Heinäluoma, nyt Rinne), varapuhemiehen paikka shakkinappulana ja syrjäytettäville kerrotaan vasta edellisenä iltana tai samana aamuna – tai ei kysytä suoraan.

Jokainen voi kuvitella kuinka reilulta tuntuisi, jos joutuisi itse tällaisen kohteeksi omalla työpaikallaan.

SDP:n silloinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen keksi tammikuun viimeisinä päivinä vuonna 2010, että SDP tarvitsi oppositiopolitiikassa ”uuden vaihteen”, mikä edellytti myös henkilövaihdoksia. Urpilaisen mielestä hänen edeltäjänsä puheenjohtajana, Eero Heinäluoma, oli paras henkilö pistämään uuden vaihteen päälle puolueen politiikassa.

Urpilainen soitti Heinäluomalle sunnuntaina 31.1. 2010 ja pyysi häntä eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Ryhmän järjestäytymiskokous oli seuraavalla viikolla.

Puoluejohtaja soitti seuraavan päivän iltana maanantaina 1.2. silloiselle eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Tarja Filatoville ja kertoi, että haluaa Heinäluoman tämän tilalle, kun ryhmä järjestäytyy tiistaina 2.2.  Ilmeisesti samassa yhteydessä Urpilainen tarjosi Filatoville varapuhemiehen paikkaa lohdutukseksi.

Urpilaisen kierrätyskuvio edellytti, että eduskunnan silloinen varapuhemies Johannes Koskinen siirrettiin syrjään. Koskiselle puoluejohtaja ilmoitti vasta ryhmäkokouspäivän aamuna 2.2., että hänet siirretään syrjään samana iltapäivänä. Koskinen oli hoitanut varapuhemiehen tehtävän hyvin ja viihtynyt siinä ja käsittääkseni syrjään siirto oli hänelle vastenmielinen. Urpilainen tarjosi Koskiselle lohdutukseksi Heinäluoman siihenastisia tehtäviä ulkoasiainvaliokunnassa ja SDP:n ulkopoliittisena puhemiehenä.

Filatov ei luopunut ryhmänjohtajuudesta suosiolla, vaan asettui edelleen ehdolle. Puoluejohtaja Urpilaisen suosikki Heinäluoma voitti hänet ryhmän äänestyksessä äänin 26–13. Filatov valittiin varapuhemieheksi ja Koskinen ulkoasiainvaliokuntaan.

Urpilaisen todellinen huoli oli lienee, että Perussuomalaisten kannatus oli kaksinkertaistunut vuodessa ja alkoi lähennellä 20 %:a.

Uusi ryhmäjohtaja Heinäluoma tulikin huhtikuussa 2010 julkisuuteen arvostelemalla, että silloisen (Vanhasen II) porvarihallituksen linja työperäisessä maahanmuutossa oli vaarallinen tuolloisessa työttömyystilanteessa.

Heinäluoma perusteli, ettei ulkomaalaisen työvoiman lisäämiselle ollut edellytyksiä, koska maassa oli 300 000 työtöntä ja 100 000 piilotyötöntä, jotka eivät näkyneet tilastoissa.

”Jos otamme tänne suuren joukon ihmisiä ulkomailta samaan aikaan, kun työttömyys on hyvin korkealla, se johtaa siihen, että he vievät työpaikkoja suomalaisilta, tekevät heistä työttömiä. Tämä johtaa rasismin kasvuun”, hän arvioi.

Filatovin vaihtaminen Heinäluomaan eikä mikään muukaan tuonut Urpilaisen hakemaa ”uutta vaihdetta” SDP:lle. Kevään 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset saivat 19 %:n kannatuksen ja nousivat yhtä suuriksi kuin niinikään 19 %:n kannatuksen saanut SDP.

SDP:n vaalitulos oli sen siihenastisen eduskuntavaalihistorian huonoin.

Sellaista politiikka on.

SDP:n eduskuntaryhmän seuraava järjestäytymiskokous on 2 kuukauden päästä. Silloin näemme, saako Lindtman jatkaa puolueensa eduskuntaryhmän johdossa, luopuuko hän itse vai haastaako Ilmari Nurminen hänet.

 

 

TimoKrkkinen

Viestintäammattilainen, ammattiyhdistysaktiivi ja valtiotieteiden maisteri

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu