Suomen lakkokulttuurin kolmas murros: AKT kutistui paperitiikeriksi

”Olennaista on, että saimme sopimuksen aikaiseksi, johon molemmat osapuolet voivat olla tyytyväisiä”. ”Olemme AKT:ssä tyytyväisiä sekä solmittuun työehtosopimukseen että työtaistelun päättymiseen. Kierros on ollut vaikea, koska neuvotteluihin on sisältynyt poikkeuksellisen paljon ulkoisia tekijöitä.” ”Suurin tekijä oli se, että työnantajalta oli raskaita heikennysesityksiä pöydässä. Saatiin ne pidettyä pois”. Tällaisilla tyhjyyksillä ja itsestäänselvyyksillä kommentoi yleisen linjan mukaisen sopimuksen hyvyyttä aikamme kovin (?) lakkojohtaja sitten Millariikka Rytkösen (sd).

2 viikkoa rajua uhoa, jonka päätteeksi lakkokenraali, kauppatieteen maisteri Ismo Kokon (sd) ympäripyöreää virkamiesmäistä surinaa siitä, miten ”hyvä” sopimus saatiin.

Viimeisen 20 vuoden aikana Suomen lakkokulttuurissa on nahty 2 suurta murrosta.

Ensimmäinen oli, kun kooltaan ay-liikkeen jättiläisiin kuuluva Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL eli silloinen KTV uskaltautui historiansa suurin piirtein ensimmäiseen työtaisteluunsa ja otti työkalupakkiinsa perinteisesti lähinnä teollisuusliitoille kuuluneen välineen. Merkkipaalu oli HKL:n lakko Helsingissä vuonna 2004.

Muistan, kun vähän ennen HKL:n lakkoa eräässä KTV:n seminaarissa isännöin työmarkkinatoimittajia, jotka hieman tylsistyneinä kuuntelivat liittomme edustajien puheenvuoroja. Yhtäkkiä STT:n Merja Könönen hätkähti, kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Mainitsiko tuo puhuja sanan lakko?”.

Niin mahdoton ajatus toimittajillekin oli, että KTV menisi joskus lakkoon.

Toinen murros oli, kun suuri ja mahtava Metalliliitto eli nykyinen Teollisuusliitto alkoi 12 vuotta sitten lakkoilla siinä missä SAK:n ärhäkimmät duunariliitotkin.

Metalliliiton ongelma oli ollut, että se oli liian suuri lakkoilemaan. Viimeisin Metallin lakko oli silloin 40 vuoden takaa vuodelta 1971.

Liittojen lakot olivat siihen saakka olleet sellaisia, että koko jäsenistö meni kerralla lakkoon. Yli 100 000 jäsenen Metallille lakkokorvauksista olisi sellaisessa lakossa tullut valtava menoerä ja pitkä lakko olisi jopa voinut tyhjentää liiton lakkopuskurit.

Sitten Metalli yhdessä Toimihenkilöunionin kanssa keksi ottaa käyttöön aalloittaiset lakot teknologiateollisuudessa. Työskentelin tuohon aikaan Toimihenkilöunionissa ja seurasin tätä muutosta läheltä.

Liikkeelle ei lähdettykään enää koko jäsenistön voimalla, vaan työnantajaa hiostettiin portaittain etenevällä lakkoaallolla, joka tarkoitti tietyin pituisia täsmäiskuja strategisesti valittuihin alan yrityksiin. Strategisia valintoja olivat esimerkiksi yritykset, joiden johtajat istuivat työnantajaliitto Teknologiateollisuus ry:n hallituksessa.

Uuden mallin tärkein etu oli, että kun edettiin pienemmillä lakkolaisten määrillä, lakkokorvausten kustannukset pysyivät aisoissa.

Sen jälkeen Teollisuusliitto onkin lakkoillut siinä missä muutkin SAK:n liitot.

Kun Ismo Kokko vähän yli 2 vuotta sitten kukitettin AKT:n puheenjohtajaksi, hän kehui sekä kuljetusalan liittoaan (”yksi merkittävimmistä suomalaisista liitoista”) että omaa valtaansa (”ei tämä pikku homma ole, meillä on iso tehtävä”).

”AKT on aina ollut merkitykseltään kokoaan suurempi ammattiliitto. Liitolla on kovan edunvalvojan maine ja hyviin tuloksiin on pyrittävä myös jatkossa”, uusi suuri johtaja julisti.

AKT:n tussahtaneissa lakoissa voi olla ainesta maamme lakkokulttuurin kolmanneksi murrokseksi. Kovista kovimmankin liiton lakkoase paljastuu ruostuneeksi. Se ei enää kykene puristamaan itselleen muita parempia sopimuksia eikä ylipäätään mitään erikoista neuvottelukierroksilla.

Putosiko AKT leijonan jalustaltaan ja paljastui paperitiikeriksi?