Oikeat kysymykset ja kannusteet ovat tärkeitä rakenteellisia muutoksia tavoiteltaessa

Jos tavoittelee hyvää lopputulosta, niin yksi kelpo keino on tehdä ensin entistä parempi analyysi, mikä tarkoittaa usein aikaisempaa osuvampien kysymysten esittämistä. Voi myös käyttää johonkin toiseen tarkoitukseen kehitettyjä kysymyksiä ja soveltaa niitä kohteeksi valittuun asiaan.

Aineistoni tässä kirjoituksessa on kaksi samana päivänä (eilen 18.4.2021) Helsingin Sanomissa julkaistua kirjoitusta, joissa molemmissa tavoitellaan hyviksi uskottuja parannuksia. Hyödynnän ensimmäistä kirjoitusta toisen kirjoituksen analyysin ja ehdotusten arvioinnissa.

 

Kelpo resepti ilmastokriisin hoitamiseen

Ensimmäisessä kirjoituksessa esitetään, että koronavirus osoittaa miten globaaleja kriisejä ja erityisesti ilmastokriisi voidaan haluttaessa ratkaista tehokkaasti.

Perustaksi tarvitaan tutkimus- tai ainakin faktatietoa ja sen lisäksi (valtioiden) päättäväisiä toimia. Rajoitukset eivät kuitenkaan riitä: 

“Tärkeimpiä ovat päätökset, joilla tarjotaan yrityksille kannusteet luoda uutta. Silloin yritykset tekevät sitä, missä ne ovat hyviä: muuttavat tutkitun tiedon käytännön sovelluksiksi, joilla käyrät taitetaan.”

Koronarokotteet, joiden kehittämistä valtiot ovat tukeneet miljardeilla, ovat tuollaisesta kannustavuudesta erinomainen esimerkki. Kirjoittaja pääsee toteamaan ilmeisen perustellusti: 

“Missä ilmastonmuutoksessa oltaisiin, jos vaikkapa Yhdysvallat olisi samalla voimalla etsinyt ratkaisuja liikenteeseen, lämmitykseen tai ilmastointiin?“

Kirjoitus päättyy: “Pandemian perintö voikin olla tämä: ilmastotoivo kannattaa panna rakenteelliseen päätöksentekoon”.

 

Epäluotettavaan analyysiin perustuvaa, hedelmätöntä ihmettelyä

Toisen kirjoituksen aihe voi vaikuttaa ensi lukemalla ainakin paria kertaluokkaa vähemmän tärkeältä kuin ensimmäinen mutta niin ei välttämättä ole, jos asiaa katsotaan laajemmin ja syvemmin. Kyse on ilmeisen laajan mutta hitaan muutoksen synnyttämän ison ja myös ilmastonmuutokseen monella tavalla kytkeytyvän ongelmakimpun yhdestä ilmentymästä.

Toisessa kirjoituksessa käsitellään kimppa-asumista, josta kirjoittaja on saanut omakohtaisesti myönteisiä kokemuksia. Asumistaso ja asumisen mielekkyys on noussut, vaikka kulut ovat selvästi laskeneet. 

Kimppa-asumisen monista hyvistä puolista huolimatta se ei kirjoittajan mielestä sovi “suomalaiseen asumisihanteeseen”.

Ihanteen kummastelun ja oman suosituksensa tueksi kirjoittaja tukeutuu kaupunkisosiologin sekä perhe- ja pariterapeutin asiantuntemukseen. 

Kaupunkisosiologi arvioi epäilemättä todenmukaisesti: “Luutunut asumis- ja perhekäsityksemme ei tosiasiassa ole syvällä kansakuntamme historiassa.” Samoin lienee faktaa käsitys, että arjessa oli ennen mukana “nykyistä laajempi kirjo porukkaa.”

Jatko on ongelmallisempi faktantarkistusmielessä. Sosiologin mukaan: ”Ajatus siitä, että koti on yhden ydinperheen paikka, on varsin tuore”. Edelleen esitetään: “Myös maalla ihmisiä ovat aina yhdistäneet dna:han piirretyt siteet.”

Terapeutin mukaan:  ”Asian voi nähdä niinkin, että perheenjäseniä ovat samalla jääkaapilla käyvät ihmiset. Yksinkertaisuudessaan ne, jotka elävät saman katon alla.”

Analyysissä/faktantarkistuksessa on hyvä ottaa avuksi pitkä historia ja joidenkin arkeologien käyttämä termi ”elossapitoyhteisö”. Ihmiskunnan noin 300 000 vuotta kestäneestä historiasta on noin 290 000 vuotta eletty keräily-, kalastus- ja metsästyselämää, jolloin elettiin todennäköisesti keskimäärin 30-70 ihmisen pysyvissä elossapitoyhteisöissä, joissa hoidettiin hyvin joustavasti sekä elannon hankinta että ns. arkieläminen tai miksi ansiotyön, koulun ja tarhaelämän ulkopuolista noin 80 prosenttia vuoden tunneista käsittävää aikaa nyt sitten halutaankin kutsua. 

DNA ei ensinnäkään yhdistänyt kiistattomasti tuon yhteisön ihmisiä, koska enemmistö elossa olevista yhteisön aikuisista (yleensä aikuiset naiset) oli peräisin muista yhteisöistä.

Olennaisempaa on, että elossapitoyhteisön yhteydessä ei voi mielekkäästi käyttää nykykäsitteitä kuten koti ja ydinperhe. Yhteisö ei ollut laajennettu ydinperhe, joka on erittäin tuore ilmiö. 

Mielekkäästi voinee sanoa, että yhteisö sisälsi monia, osin päällekkäisiä relaatioita ja osapopulaatioita, esim. parisuhteita, eri ikävaiheiden lapsi- ja vanhempirelaatioita, pienten ja isojen lasten usein ikäkausittain ja sukupuolittain jakautuneita osajoukkoja sekä tietenkin aikuisten naisen ja miesten osajoukot. Osajoukot olivat pitkälti perinteen ja vuodenkierron ohjaamia ja tekivät tietysti myös paljon yhteistyötä. Toimintamallia voi yrittää hahmottaa asiantuntijan eli esim. Sakari Pälsin kivikausiromaanin “Kova mies ja nimetön” avulla, tosin Pälsikin lipsahtaa asumisen kuvailussa ainakin jonkin verran arkeologisen tutkimustiedon valossa ydinperheen virheelliseen projisointiin menneisyyteen, kuten myös Linevski ja Kurtén muuten mainioissa kivikausikirjoissaan.

Tuohon perinteelliseen yhteisöön ei sovellu arvio, että saman katon alla asuneet tai keväällä samasta hapansärkikuopasta ruokaa ammentaneet olisivat olleet yhtä “perhettä”. Voi puhua samasta elossapitoyhteisöstä, jonka välttämätön piirre ei ollut edes saman katon alla asuminen, sillä asumisen muodot vaihtelivat paljon ilmaston, vuodenajan, kulttuuristen uskomusten ja muun ympäristön mukaan. 

Yhteisön olennaisia piirteitä olivat yhteisön jatkuvuus (vrt. hiljaisen tiedon siirtyminen) ja yhteisön koko eli kaikki tunsivat kohtuullisen hyvin toisensa. Kaikki jotka suinkin kykenivät, osallistuivat yhteisön elannon hankintaan ja pääosaan arjen toiminnasta varsin joustavasti ja toistuvasti. Yksilö oli siis melko selvästi 24/7 periaatteella tuon lähiyhteisön lukuisien eri-ikäisten ihmisten seurassa tai ainakin huutomatkan päässä monista muista yhteisön jäsenistä.

 

Tärkeää on enemmistöä innostavan lajityypillisen yhteistyön/yhteisöllisyyden mallien etsiminen ja kokeilu – ei yhteisasuminen tai uskomusten kritisointi

Ensimmäisen kirjoituksen sekä myös professori Mustajoen kirjoituksen esimerkkiä soveltaen ei ole mielekästä suositella ja patistaa ihmisten enemmistöä kimppa-asumiseen tai edes sen kokeilemiseen tai kritisoida asumiseen liittyviä monia harhaisiakaan ihanteita/uskomuksia, koska asuminen ei ole juuriongelma.

Paljon tärkeämpää olisi yksinäisyyden, syrjäytymisen, lasten ja aikuisten vinksahtamisten sekä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja hyvinvoinnin tehokkaaksi lisäämiseksi etsiä ja kokeilla nykyaikaan sopivia ja ihmisten enemmistöä miellyttäviä pysyviä toimintamalleja, joissa toteutuisi nykyistä olennaisesti paremmin lajin taipumus ja tarve toimia jäsenenä ja olla suhteellisen (koheesion kannalta riittävän) intensiivisesti vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä tutussa, pysyvässä, nykyistä ydinperhettä suuremmassa ja monipuolisemmassa ihmisryhmässä. 

Ihmisten suuren enemmistön hitaasti romahtaneen lähiyhteistyön pysyvässä ja huomattavassa parantamisessa on huikea potentiaali myös ilmastonmuutoksen torjuntaa ajatellen.

Totta toki on, että kimppa-asuminen voi sopia jopa mainiosti myös käytännössä ja myös enemmistölle, ainakin joihinkin ikä- ja elämänvaiheisiin. Jos näin on, niin kimppa-asuminen voinee yleistyä merkittävästi vain jos ensin kehitetään lajin taipumuksiin sekä nykyaikaan sopiva lähiyhteisömalli, joka saa suosiota  ja johon kimppa-asuminen sopii yhdeksi mahdolliseksi tai vaihtoehtoiseksi lisäkeinoksi 

Voidaan hyvin perustein kysyä:

Missä aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun monien suunnittelemattomien oheisvahinkojen hallinnassa (muista myös julkisen talouden kuormitus) oltaisiin, jos vaikkapa Pohjoismaat olisivat samalla voimalla kuin koronaan, etsineet enemmistölle kelpaavia ratkaisuja lähiyhteistyön romahdusta korjaaviksi toimintamalleiksi?

Voidaan kysyä myös, miksi pitäisi tyytyä asettamaan kannusteita vain yrityksille, miksi ei myös kansalaisille itselleen, jotka hyötyisivät ratkaisuista monipuolisesti itsekin?

Tässä kirjoituksessa esitetty toisen HS:n kirjoituksen kritiikki ei tarkoita, että kyseinen kirjoitus olisi huono tai sen kirjoittaja epäpätevä. Vika ei ole hänessä, vaan siinä jaetussa uskomusharhassa, jossa meistä pääosa edelleen elää, kun on kyse aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun aiheuttamista vakavista oheisvahingoista. 

Jos katselee mammutin kylkeä ilman riittävän pitkän analyysin perustaa, vain oman nenänsä etäisyydeltä ja jaettujen uskomusten pohjalta, niin näkee melko varmasti vain karvat ja kirput, mutta ei esimerkiksi ”geeniemme kivikautisia tehdasasetuksia” , jotka professori Mustajoki on havainnut analysoidessaan aineellisen hyvinvoinnin aiheuttamaa lihavuusepidemiaa.

 

Aineisto

0
timotlampinen
Sitoutumaton Rauma

Yhteiskuntatieteisiin erikoistunut luonnontieteilijä, VTK, OTK. Kokemusta hankalien ongelmien ratkaisemisesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu