Journalistit riutuvat Suomessa, sananvapauden mallimaassa

Journalistit riutuvat Suomessa, sananvapauden mallimaassa

# Eräs Sanna Marinin (Sdp) hallituksen harvoista miesministereistä käväisi tässä päivänä muutamana julkisuudessa. Hän oli liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka (Sdp), joka oli antanut toimittaja Elina Grundströmille tehtäväksi selvittää tiedotusvälineiden ja journalistien taloustilanteen koronakriisin kourissa. Grundström oli Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana 2016-2019 ja tuntee aihepiirin mainiosti. Harakka kuvasti asiaa osuvasti: Mediaa on lyöty moukarilla.

Noinhan asia todella on. Paperilehdet ovat taistelleet jo vuosia olemassaolonsa puolesta. Useat puoluelehdet ovat muuttuneet päivälehdistä viikkolehdiksi ja hävinneet olemattomiin. Vain yksi tai pari kaupallisella pohjalla ilmestyvää yleislehteä on jäänyt kertomaan maailmanmenosta.

Journalismin moninaisuus on pahasti uhattuna. Vain valtavirta on jäljellä. Siellä ei ole varaa olla kovin pahasti eri mieltä kuin mainosrahaa tarjoavat menestyneimmät yritykset. Tällainen tilanne on vakava uhka moniääniselle sananvapaudelle. Sitä paitsi mainostulot ovat koronakriisin aikana pudonneet 45 %.

Lehdistön keskittymistä kuvastelee se, että Sanoma Medis Finland on hiljattain hankkinut omistukseensa Aamulehden ja Satakunnan kansan sekä lukuisia paikallislehtiä. Ne jatkavat ilmestymistään, mutta henkilöstösupistuksia saattaa olla tiedossa. Ne merkitsevät samalla journalismin moniarvoisuuden supistumista ja vähemmän työpaikkoja journalisteille.

Vielä viime vuosituhannella Helsingissä ilmestyi kaksi jotenkin kilpailevaa yleissanomalehteä, nimittäin Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi. Ne tarjosivat lukijoille hiukan erilaisia näkökantoja.

Mutta onhan meillä tiukasti kilpailevat iltapäivälehdet Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Niissä on mahtava määrä varsinaista journalismia, vaikka lehdet kilpailevatkin lukijoista räväköillä etusivun otsikoillaan. Kaupaksi menee se iltapäivälehti, joka keksii etusivulleen houkuttelevamman tärpin.

 

# Kun puhutaan journalismista, pitää ottaa esille myös radio ja televisio. On oleellisen tärkeää, että meillä Suomessa on kaupallisen toiminnan ohella myös vuonna 1926 perustettu Yleisradio, Yle. Se saa tulonsa verovaroista. Mutta se ei suinkaan ole esimerkiksi istuvan hallituksen äänitorvi. On muistettava, että Yle on eduskunnan eli Suomen koko kansan valtuuttama journalistinen toimija, jonka kuuluu esittää tarpeen vaatiessa myös istuvalle hallitukselle kiusallisia kysymyksiä.

Ylen olisi syytä jatkaa myös koronakriisin jälkeen tuoreiden maahanmuuttajaryhmien palvelua arabiaksi, somaliksi, kurdiksi ja farsiksi. Kannattaisi ottaa oppia Australian valtion Special Broadcastin Servicestä (SBS), jolla on ohjelmia yli 60 kielellä, mm. suomeksi. Olen avustanut raporteillani noita lähetyksiä jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. https://www.sbs.com.au/language/finnish?language=fi

Olin myös vuodesta 1990 tuottajana panemassa alulle Ylen venäjänkielisiä lähetyksiä. On suurenmoista, että ne yhä tarjoavat suomalaista näkökulmaa sekä Suomen venäjänkielisille että laajan Venäjän väestölle: https://yle.fi/uutiset/osasto/novosti/

Suomen journalimissa on paljon kehitettävää. Mutta maailmalla on paljon enemmän puutteita. Siitä kertoo, että Suomi on sananvapauden maana arvioitu maailman kakkoseksi. Edellämme on vain Norja.

 

# Kaikesta huolimatta vapaiden toimittajien asema on Suomessa surkuteltava. Vapaat freelance-journalistit eivät totta tosiaan rikastu työllään. Jos heillä ei ole muita tuloja, he joutuvat hakemaan leipänsä roskalaatikoista ja Pelastusarmeijan leipäjonoista.

Hienoa, että ministeri Timo Harakka on luvannut järjestää sananvapauden esitaistelijoille jonkinlaista taloustukea. Saas nähdä.

 

ASIASANAT: Journalismi, Sananvapaus, Yle

TimoUotila1

Vapaa journalisti, Ylessä vuoteen 2002, nykyään mm. Australian SBS Radion ja ulkosuomalaislehtien avustaja. Historian loppututkinto Helsingin yliopistosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu