Lausuntoni eduskunnan talousvaliokunnalle

Tiivistän tässä lausunnon, jonka annoin eduskunnan talousvaliokunnalle 16.2.2021. Minulta oli pyydetty lausuntoa EU:n elpymisvälineeseen tai -rahastoon. Keskityin lausunnossani julkisessa keskustelussa puuttuvaan kriittiseen elementtiin: valuuttaunioneiden kohtaloon.

Tutustuin valuuttaunioneiden historiaan noin vuoden ajan ollessani mukana professori Vesa Kanniaisen perustamassa EuroThinkTank -ryhmässä. Ryhmä päätti kirjoittaa kirjan euroalueen tulevaisuudesta ja minun osalleni tuli valuuttaliittojen historiaan tutustuminen. Kävin sitä varten läpi kymmeniä akateemisia tutkimuksia.

Valuuttaunioneita on käytännössä kahdenlaisia. Ne voivat olla liittovaltion valuuttoja, kuten Yhdysvaltojen dollarialue, tai ne voivat olla yhteisvaluuttoja, kuten euro tai keski- ja läntisen Afrikan CFA-frangialue. Riippumatta, miten valuuttaliitot on perustettu, ne päätyvät aina samoihin lopputulemiin.

Valuuttaunionit voivat muuttua joko:

• Tulonsiirtoja jakavaksi poliittiseksi unioniksi, eli liittovaltioksi tai
• Exit-mekanismilla vakautetuksi yhteisvaluutaksi.

Tai sitten ne hajoavat. Yksinkertaistettuna: yhteisvaluutta-alueet joko muuttuvat tulonsiirtoja jakaviksi liittovaltioiksi tai sitten ne hajoavat (kokonaan tai exit-mekanismin luomisen kautta osittain). Maailmanhistoria ei käytännössä tunne tähän yhtä ainutta poikkeusta.

Euroalue on käytännössä ollut nopeutetulla liittovaltiokehityksen tiellä velkakriisistä 2010-2012 lähtien. EU:n ehdottama ”elpymisrahasto” on keskeinen askel tällä tiellä, koska se aukaisisi tien tulonsiirtounioniin ja sitä kautta EU:n liittovaltioon.

Tehdään nyt lyhyt katsaus valuutta-alueiden historiaan.

Yhteisvaluutta-alueiden historiaa

Valuuttaliittoja on ollut, hieman laskentavasta riippuen, reilut 200. Maailmanhistoria ei kuitenkaan juuri tunne esimerkkejä onnistuneista, itsenäisten valtioiden valuuttaliitoista. Käyn tässä lyhyesti läpi muutaman esimerkin kautta niiden ongelmat.

Latinalainen rahaliitto vuosina 1865 – 1927 kärsi koko olemassaolonsa ajan joidenkin osallistujamaiden, erityisesti Kreikan, yrityksistä alentaa kolikoiden arvometallipitoisuutta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen perustettu ruplaunioni hajosi kahdessa vuodessa osallistujamaiden itsenäisten keskuspankkien harjoittamaan voimakkaaseen luotonluontiin.

Ruotsin, Tanskan ja Norjan vuosina 1873 – 1914 (1924) muodostamaa Skandinavian valuutta-aluetta pidetään yleisesti onnistuneimpana kaikista Euroopan itsenäisistä valuuttaliitoista. Rahaliiton maat kuitenkin kärsivät useista maakohtaisista epäsymmetrisistä sokeista kyseisten neljän vuosikymmenen aikana, joihin sopeuduttiin lähinnä työttömyyden kasvun kautta. Rahaliitto hajosi ensimmäisen maailmansodan aiheuttamiin vakaviin vaihtotaseongelmiin, joiden tasapainottaminen olisi vaatinut maakohtaisia valuuttakursseja, sekä keskuspankkien rahanpainamiseen sotakustannuksien kattamiseksi.

Yhä toiminnassa oleva CFA-frangialue keski- ja läntisessä Afrikassa on ollut ehkä toimivin kaikista itsenäisistä, usean maan yhteisvaluutta-alueista. Siihen kuuluvien maiden talouskasvu on kuitenkin ollut alhaista ja kiinteä valuuttakurssi on voimistanut ulkoisten sokkien vaikutusta. CFA-alueesta on myös vuosien saatossa eronnut useita maita. Alueella on käytössä exit-mekanismi.

Yhdysvaltojen dollarialue koki kohtalonhetkensä 1930-luvun suuressa lamassa. Lama iski koko maahan, mutta se kohteli erittäin raa-asti Keskilännen ja eteläisiä osavaltioita. Uhkana oli jopa joiden osavaltioiden lähtö dollarialueesta. Isku kompensoitiin liittovaltion vastikkeettomilla tulonsiirroilla, kuten työttömyyskorvauksilla, sosiaaliturvamaksuilla ja maataloustuilla. Vuosien 1929 ja 1933 välillä esimerkiksi Minneapolisin keskuspankkialue menetti 247 miljoonan dollarin edestä pankkitalletuksia, mutta saman ajan kuluessa se vastaanotti 229 miljoonan dollarin edestä liittovaltion tulonsiirtoja. Samanaikaisesti Bostonin keskuspankkialue vastaanotti 664 miljoonan dollarin edestä yksityisiä tilinsiirtoja menettäen samanaikaisesti 575 miljoonan dollarin edestä liittovaltion tulonsiirtoja (ks. esim. tämä ja tämä).

Valuuttaunionien historia kertoo, että yhteisvaluutat ovat toistuvasti altistuneet rahapolitiikkaan, kilpailukykyyn ja tuotantoon kohdistuville sokeille (ks. esim. tämä ja tämä). Näillä sokeilla tarkoitetaan esimerkiksi jonkin maan kohtaamaa (epäsymmetristä) talouskriisiä, kuten Kreikassa 2010, tai koko alueeseen kohdistuvaa (symmetristä) sokkia, esim. koronaviruksen aiheuttamat talouden sulkutoimet.

Valuutta-alueen ominaispiirteistä johtuu, että iski sokki sitten yksittäiseen maahan tai koko valuutta-alueeseen, sillä tulee aina johtamaan epäsymmetriseen reaktioon valuutta-alueen jäsenmaiden kesken. Jäsenmaat ovat monella tavalla taloudellisesti erilaisia.  Yhteisvaluutat tahtovat heikentää jo ennestään taloudeltaan heikkoja jäsenmaita.

Kaikki pidempään toimineet useiden maiden muodostamat yhteisvaluuttamekanismit ovatkin olleet liittovaltioita tai valtioliittoja (ks. esim. tämä, tämä ja tämä). Jotkin itsenäiset valuuttaliitot ovat kestäneet toiminnassa pitkäänkin, mutta ne ovat altistaneet osallistujamaat sekä ulkoisille että sisäisille sokeille ja niistä on eronnut useita maita (ks. esim. tämä, tämä ja tämä).  Itsenäisten valuuttaliittojen riesana on ollut myös hidas taloudellinen kasvu.

Keskeistä valuuttaliittojen onnistumiselle on ollut poliittinen tahto ja halu kasvavaan fiskaaliseen integraatioon, eli liittovaltiokehitykseen. Usein on arvioitu, ettei EU:ssa ole riittävän yleistä  poliittista tahtoa liittovaltioksi. Jos näin on, uhkaisi jossain vaiheessa euroaluetta hallitsematon purkautuminen.

Oma valuuttakurssi ja yhteisvaluuttojen ongelmat

Olen selittänyt oman valuuttakurssin tehtäviä ja yhteisvaluuttojen aiheuttamia talousongelmia tarkemmin tässä blogissani, joten tiivistän ne vain tässä lisäten muutaman tutkimusviitteen.

Yhteisvaluutta poistaa maiden väliltä keskeisen tasapainotusmekanismin: oman valuuttakurssin. Sen tehtävänä on:

• Tasata maiden välisiä kilpailukykyeroja.
• Rajoittaa valtion (holtitonta) velkaantumista.
• Joustaa maan talouden tarpeiden mukaan.

Koska oma valuuttakurssi heijastelee maan talouden tilaa, tasaa se myös joltain osin eroja maiden välisessä kilpailukyvyssä. Kilpailukykyerot syntyvät esimerkiksi korkeista tai matalista palkankorotuksista, maiden tuottavuuskasvun eroista tai sääntelyyn, työkulttuuriin tai muihin talouden rakenteisiin riippuvista tekijöistä. Niiden yhdenmukaistuminen maiden välillä vie erittäin pitkään, eikä sitä välttämättä tapahdu koskaan.

Kun maiden valuutat poistetaan yhteisvaluutassa, kaikki yllämainitut taloutta tasapainottavat mekanismit menetetään. Tämä ei välttämättä näy kovin dramaattisesti nousukautena. Kilpailukyky- ja tuottavuuserot voivat kuitenkin rasittaa yhteisvaluuttoja myös nousukausina. Näiden seurauksena esimerkiksi Yhdysvalloissa jotkin osavaltiot ovat jatkuvasti liittovaltion tulojen nettosaajia ja toiset nettomaksajia.

Yhteisvaluuttojen rakenteelliset ongelmat (kilpailukykyerot ym.) tulevat esille taantumissa ja talouskriiseissä, joiden aikana yhteinen rahapolitiikka ei sovi kaikille valuuttaunioniin kuuluville maille (ks. esim. tämä ja tämä). Taantumissa ja talouskriiseissä yhteisvaluuttojen suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat eritoten ns. sudden stop -tilanteet, joissa yksityisten pääomien virta yhtäkkisesti kääntyy ulos heikoimmista valuutta-alueen maista. Näissä tilanteissa pääomat yleensä hakeutuvat yhteisvaluutan muihin, taloudeltaan vahvempiin maihin. Vuosien 2007 – 2009 finanssikriisi esimerkiksi aiheutti yksityisten pääomien vetäytymisen euroalueen eteläisistä maista pohjoisiin maihin (ks. esim. tämä ja tämä).

Sudden stop -tilanteet johtavat itsenäisen valuutan maassa valuutan ulkoisen arvon nopeaan laskuun. Tämä vähentää maan tuontia, lisää sen vientiä ja tekee maan houkuttelevammaksi investointikohteeksi. Nämä muutokset tasapainottavat maan vaihtotasetta. Yhteisvaluutassa tämä tasapainotusmekanismi kuitenkin puuttuu, minkä seurauksena yksityisen pääoman poistuminen johtaa nopeasti maan rahoitussektorin ongelmiin, ellei poistunutta yksityistä pääomaa korvata muulla rahalla.

Vuosien 2007 – 2009 finanssikriisin jälkeen euroalueella toimittiin juuri näin. Yksityinen raha pakeni Kreikasta, Irlannista, Portugalista ja Espanjasta, ja se korvattiin Target2 järjestelmän, ERVV:n, IMF:n ja euromaiden kahdenkeskisten sopimuksien kautta annetuilla lainoilla (ks. tämä ja tämä). Tämä turvasi kriisimaiden maksukyvyn, mutta velkojen ehtona olleet säästötoimet johtivat myöhemmin kyseisten maiden maksukyvyttömyysongelmiin.

Euroalueen koossapitäminen vaatii tulonsiirtomekanismin, ja liittovaltion

Monelta osin euroalue on uudelleen elänyt itsenäisten valuuttaliittojen historiaa. Sitä ovat viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana ravistelleet sekä ulkoiset että sisäiset sokit. Samalla euroalueen talouskasvu on merkittävästi taantunut.

Euroalue ei ole johtanut jäsenmaiden talouksien lähentymiseen, eli konvergenssiin vaan erot ovat päinvastoin kasvaneet (ks. esim. tämä ja tämä). Kehitys näyttää syntyvän syvistä rakenteellisista eroista maiden välillä. Tämäkään ei ole uusi ilmiö valuuttaliittojen historiassa. Ei voidakaan olettaa, että euroalueen rakenteelliset ongelmat tulisivat korjaantumaan lyhyellä tai edes pitkällä aikavälillä.

Tämän vuoksi elpymisrahaston kautta luotava tulonsiirtomekanismi tulee hyvin todennäköisesti olemaan pysyvä ja kasvava, selityksen olevan aina sama ”euron pelastaminen”. Sen turvaksi tarvitaan luonnollisesti rahojenjaon poliittista kontrollia, mikä johtaa lopulta poliittiseen unioniin ja liittovaltioon.

Elpymisrahasto olisi EU:n liittovaltion alku

Elpymisrahaston tarkoitus on luoda Eurooppaan uusi, ylikansallinen velkakerros. Sen julkisanomaton tehtävä on alkaa kerätä ylivelkaantuneiden jäsenmaiden, eritoten Italian ja Espanjan, valtionvelkaa EU-tasolle. Tätä kautta esim. Yhdysvallat kehittyi nykyiseksi liittovaltioksi.

Yhdysvaltojen liittovaltio kieltäytyi osavaltioiden velkapelastusoperaatioista 1840 -luvulla mikä suisti useita osavaltioita velkakriiseihin. Siitä lähtien osavaltiot ovat noudattaneet hyvin tiukkaa budjettikuria. 1930-luvun lamassa, kun dollarialue ja sitä kautta liittovaltio uhkasi hajota, Yhdysvaltoihin luotiin pikavauhtia laaja tulonsiirtojärjestelmä osavaltioiden välille. Nykyään se toimii enimmäkseen verojärjestelmän kautta. Esimerkiksi yhden dollarin nousu osavaltion tuloissa asukasta kohti johtaa liittovaltion nettomaksujen nousuun 31 sentillä, ja päinvastoin. Kyseessä on toisin sanoen huomattava osavaltioiden välinen tulonsiirtomekanismi. Kaikki puheet, että Yhdysvalloissa osavaltiot pärjäisivät esim. pelkän integroituneen pääoma- ja työmarkkinan avulla, ovatkin täysin harhaanjohtavia.

Olisi äärimmäisen naiivia ajatella, että elpymisrahaston kautta luotua uutta velkakerrosta ei käytettäisi euroalueella toistuvasti uudelleen. Italian ja Espanjan massiiviset valtionvelat sekä yhteisvaluutta-alueen taloudeltaan heikkoihin jäsenmaihin kohdistamat paineet takaavat sen. 

Itse asiassa tulonsiirrot tulevat jatkumaan kahdesta syystä. Jos kehitys käy kohti liittovaltiota ovat ne osa liittovaltioelämää. Jollei kehitytä kohti liittovaltiota, tarvitaan tulonsiirtoja pitämään euroalue vielä jonkin aikaa koossa.

EU on tienristeyksessä. Valuuttaliittojen historia ja taloustieteellinen tutkimus osoittavat, että euroalue viime kädessä voi edetä vain kahteen suuntaan: liittovaltioon tai (osittaiseen tai täydelliseen) hajoamiseen.

On tärkeää huomioida, että jälkimmäinen ei tietenkään merkitsisi, että EU tai yhteismarkkinat samalla hajoaisivat. Se kuitenkin merkitsisi, että jäsenmaiden on otettava itse taas vastuu toimintansa rahoittamisesta. Käytännössä kyseessä olisi paluu no-bailout periaatteeseen, kuten tapahtui Yhdysvalloissa 1840-luvulla.

Hyviä vaihtoehtoja ei käytännössä enää ole. Jokaisen kansanedustajan, ja suomalaisen, onkin nyt syytä miettiä, kuinka paljon euron pelastaminen saa Suomelle maksaa.