Pakko, koska EU?

Suomalaisille pitäisi alkaa olla selvillä, että hallitus ei ole kertonut meille totuutta EU:n ”elpymisrahastosta”. Eduskunnan asiantuntijalausunnot kertovat tästä karua kieltään: rahasto ei elvytä eikä pelasta vientiämme. On myös aivan selvää, että nykytasollaan se ei myöskään millään muotoa riitä talouskriisin estämiseen Euroopassa: tämä vaatisi rahaston koon huomattavaa kasvattamista.

Tämä viimeinen huomio käytännössä takaa, että rahastoa tullaan jatkossa kasvattamaan. Se myös paljastaa rahaston todellisen tarkoituksen. Koronaviruspandemia ainoastaan nosti esille euroalueen vakavat taloudelliset epätasapainot, kuten Italian ja Espanjan talouksien ylivelkaantumisen.

Poliitikot ja monet asiantuntijat ovatkin jättäneet kertomatta suomalaisille, mikä tekijä todellisuudessa on rahaston taustalla. Se on euro.

Selostan tässä blogikirjoituksessa, miksi rahaliitto eikä koronavirus, on itseasiassa syy siihen, miksi EU ehdottaa 750 miljardin euron rahastoa ja miksi rahasto tulee automaattisesti saamaan jatkoa, jos sen hyväksymme. Selostan myös, miksi rahasto muodostaa suuren uhan EU:n yhtenäisyydelle, jos siihen edetään ilman kansan suostumusta.

Euro: kaiken pahan alku ja juuri

Maan valuuttakurssilla on käytännössä kaksi tehtävää: suitsia poliitikkojen halua ylivelkaantua ja tarjota vientivetoisille maille, kuten Suomelle ja Saksalle, vetoapua taantumissa ja talouskriiseissä.

Kun Suomi syöksyi pankkikriisiin ja lamaan 1990-luvun alussa, valuuttamme markan ulkoisen arvon huomattava lasku (devalvoituminen) nosti taloutemme syvyyksistä. Markan vaihtokurssi laski esimerkiksi Yhdysvaltojen dollariin nähden yli 30 prosenttia muutamassa kuukaudessa. Tämä tarkoitti, että suomalaisten yritysten tuotteet olivat ulkomaalaisille yrityksille ja kuluttajille yhtäkkiä yli 30 % halvempia. Niiden kysyntä kasvoi valtavasti, ja se veti taloutemme syvästä kuopasta.

Kun liityimme Euroopan yhteisvaluuttaan euroon, poistimme tämän tärkeän taloutta avittavan välineen, eli oman valuuttamme vaihtokurssin. Historiassa Suomen talous on aina pärjännyt parhaiten, kun meillä on ollut oma valuutta. Olen selvittänyt tätä mm. tässä blogikirjoituksessani.

Euron vaihtokurssi ei enää joustanut samalla tavalla alaspäin esimerkiksi vuosien 2007-2009 finanssikriisin aikaan kuin Suomen markka teki 1990 -luvun lamassa, eikä se tehnyt sitä myöskään Euroopan vuosien 2010-2012 velkakriisin aikaan. Tämä on aiheuttanut Suomelle huomattavan hyvinvointitappion. Yrityksemme tekemän analyysin mukaan vientimme olisi vuoden 2020 alussa ollut yli 40 % korkeammalla, jos olisimme aikanaan jääneet markkaan.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Eurojäsenyytemme mukana tuli nimittäin myös vastuu muiden euromaiden talouksista.

Yhteisvaluutta tarvitsee tulonsiirtomekanismin

Kun maalta viedään tekijä, oma valuuttakurssi, joka auttaisi sen vientisektoria taantumissa ja kriiseissä halventamalla tuotteiden hintoja kansainvälisillä markkinoilla, se syventää talouskriisejä.

Kun Kreikka esimerkiksi liittyi euroon, sen valtionlainojen korot alkoivat laskea voimakkaasti. Kansainvälisen sijoittajat arvioivat, että Kreikan valtionlainojen riski pieneni merkittävästi. Kreikka ylivelkaantui voimakkaasti.

Kun Kreikan talous putosi syvään kuoppaan finanssikriisin jälkeen, sijoittajien luottamus Kreikan pelastamiseen horjui. Kansainväliset sijoittajat alkoivat vetää rahojaan maasta, ja talous ajautui syvemmälle kriisiin.

Euroalue kohtasi syvän kriisin. Joko Kreikan lainat taattaisiin yhteisvastuullisesti tai Kreikka ajautuisi ulos eurosta. Euromaat päätyivät lainaamaan Kreikalle rahaa kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) johtamissa ohjelmissa. Euromaat myös perustivat Euroopan vakausmekanismin (EVM) rahoittamaan Kreikkaa ja muita kriisimaita (Espanja, Portugali, Kypros ja Irlanti). Olen selostanut Euroopan velkakriisiä laajemmin mm. tässä kirjoituksessani.

Kreikan talouskriisin vuonna 2010 käynnistämä euroalueen velkakriisi ei ollut mikään yllätys. Lukemattomat valuuttaunionit ovat kohdanneet saman ongelman historiassa. Olen selostanut esimerkiksi Yhdysvaltojen muuttumista tulonsiirtounioniksi 1930-luvun laman aikana tässä blogikirjoituksessani.

Joko yhteisvaluutta-alueen maat alkavat toteuttaa tulonsiirtoja vahvemmista jäsenmaista heikompiin tai alue hajoaa kriiseihin. Tarve tulonsiirtoihin euroalueella ei olekaan kertaluonteinen vaan pysyvä. EU:n elpymisrahasto on keskeinen askel tällä tiellä.

Mihin rahasto oikeasti johtaa?

Mistä rahaston kohdalla ei julkisesti näytä haluttavan puhua, on sen suhde pakkoon kehittää euroalueesta tulonsiirtounioni.

Rahasto on pakollinen askel euroalueelle, koska ilman rahaston jakamia lahjoituksia eli tulonsiirtoja ylivelkaantuneet maat, Italia ja Espanja, uhkaisivat ajautua ulos euroalueesta, kuten Kreikka 2010-2012. Tämä pelottaa Saksan ja Ranskan johtajia, koska maiden pankeilla on valtavat saamiset Italiasta. Jos Italia ja/tai Espanja lähtisivät, Saksa ja Ranska joutuisivat hyvin todennäköisesti pääomittamaan pankkejaan.

EU:n kritiikittömät puolustajat ovatkin ymmärrettävästi täysin hiljaa siitä tosiasiasta, että EU:n rahastoa tullaan vääjäämättä kasvattamaan, koska euro ei kestä pystyssä ilman sitä. Rahasto siis avaa tien tulonsiirtounioniin.

Ongelma vain on, että emme koskaan liittyneet tulonsiirtounioni-EU:hun vaan kauppaliitto-EU:hun.

Rahasto muuttaa EU:ta perustavalla tavalla

Mietitäänpä mitä EU:n elpymisrahaston hyväksyminen tarkoittaisi.

Ensinnäkin, se sitoisi EU-maat noin 40 vuodeksi EU:n budjetin yhteyteen rakennettuun rahastoon. Kyseessä ei siis lähtökohtaisesti ole lyhytaikainen tai ”väliaikainen” ratkaisu, vaan se ulottuisi lähes 10 vaalikauden yli.

Toiseksi, rahaston hyväksyminen eduskunnassamme loisi EU-lain, jossa hyväksyttäisiin tulonsiirrot Suomesta muihin EU-maihin. EU jakaisi rahat talouttaan huonosti hoitaneisiin maihin, ja talouttaan paremmin hoitaneet maat maksavat sen. Tämä on yksinkertaistettuna rahaston toimintaidea.

Kolmanneksi, rahaston hyväksyminen johtaisi ainakin EU:n perussopimusten artiklojen 125 ja 310 huomattaviin uudelleentulkintoihin.

Artikla 125 kieltää kaikki EU:n jäsenmaiden väliset, valtioiden fiskaalitasapainoon (budjetteihin) vaikuttavat tulonsiirrot. Koska rahastolla tasataan lähtökohtaisesti valtioiden budjetteja sen pohjalta, miten hyvin tai huonosti maat ovat aikaisemmin talouttaan hoitaneet, kyseessä on selvä fiskaalinen tulonsiirto jäsenmaiden välillä. Taloustieteellisesti asia on selvä. Rahasto rikkoo pykälää 125.

Artikla 310 kieltää EU:ta rahoittamasta toimintaansa velalla. Jos EU ottaa velkaa ja jakaa sitä lahjoituksina jäsenmaille, se toimisi juuri näin. Käytännössä rahasto siis rikkoo myös artiklaa 310, tai ainakin sen aiempaa tulkintaa.

Eli jos rahasto hyväksytään, muuttaa se perustavanlaatuiselle tavalla EU:n toimintaa aikaisemmasta ja murentaa sen oikeusperustan. Jos perussopimuksia voidaan aina kriisin iskiessä tulkita uudelleen, mihin voimme enää luottaa? Mihin katosi EU:n niin keskeiseksi tavoitteekseen asettama oikeusvaltioperiaate?

Hallitus väittää edelleen kivenkovaa, että rahasto on kertaluonteinen, ja että jatkosta voitaisiin hyvin kieltäytyä. Jokainen voi kohdallaan miettiä, kuinka todennäköistä on, että rahaston laajennus torjuttaisiin hallituksemme taholta, kun lait ja tulkinnat sitä tukevaksi on jo muutettu, ja muuten ”euro hajoaisi”? Pitäisin sen todennäköisyyttä olemattomana.

Moni poliitikko, ekonomisti ja toimittaja ei myös näytä pystyvän ymmärtämään, kuinka pahasti rahaston hyväksyminen EU:ta vahingoittaisi.

Rahaston hyväksyminen johtaisi EU:n heikentymiseen ja ehkä hajoamiseen

Jos Italia ja Espanja eivät saa tulonsiirtoja, ne joutuvat sisäpoliittisista paineista johtuen (kansalaisten elintason lasku jne.) jättämään euron.  Tämä uhan, eli euron hajoamisen torjumiseen, rahaston mittaluokka ei riitä alkuunkaan.

Meidän pitäisikin nyt kysyä, kuinka paljon euron pelastaminen saa maksaa?

Jos haluamme säilyttää Italian ja Espanjan euroalueen jäseninä, meidän pitää olla valmiita pysyviin tulonsiirtoihin. Kyvykkäät liittovaltion kannattajat, kuten Kokoomuksen Juhana Vartainen ja Elina Lepomäki, ymmärtävät tämän täysin ja ovat ilmeisemmin valmiita uhraaman sille suomalaisten elintason ja hyvinvointivaltiomme. Vasemmistolle ei näytä myöskään tuottavan ongelmaa, että EU:n tulonsiirtounioni erittäin todennäköisesti tuhoaisi hyvinvointivaltiomme.

Eikä kukaan tunnu haluavan kysyä kansalaisten mielipidettä asiaan.

Siinä vaiheessa, kun suomalaiset ja muiden maksajamaiden kansalaiset ymmärtävät, että verotulojemme virta eteläiseen Eurooppaan jatkuu myös tulevaisuudessa, seurauksena olisi todennäköisesti suuri tyytymättömyys. Jo pelkästään Kreikan tukipaketit johtivat nk. populististen puolueiden nousuun ympäri Eurooppa, myötävaikuttaen meillä Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaleissa saavuttamaan ”jytkyyn”.

Jokainen voi miettiä, mitä tapahtuu, jos nykyiseen hyvin repiväksi muuttuneeseen poliittiseen ympäristöön lisätään EU:n tulonsiirtounioni vastoin kansalaisten tahtoa? Populististen puolueiden kannatus räjähtäisi.

Maksajamaissa kansalaiset vastustaisivat tulonsiirtoja, ja saajamaissa vastustettaisiin EU:n sanelupolitiikkaa rahojen jaossa. Italian hallitus käytännössä hajosi tähän riitaan. Muutamassa vuodessa EU:n yhtenäisyydestä olisi jäljellä enää rippeet. Suomelle niin tärkeiksi katsotut turvatakuut olisivat menettäneet kaiken merkityksensä, ja Iso-Britannia saisi varmasti seuraa EU:n ulkopuolella.

Kokonaan toinen asia olisi, jos EU:n rahastoon, eli tulonsiirtounioniin, haettaisiin kansan suostumus.

Suomen on joko järjestettävä kansanäänestys tai kaadettava rahasto

Emme liittyneet EU:hun sitoutuaksemme tukemaan eteläisiä jäsenmaita ja Saksan sekä Ranskan pankkeja. Menimme EU:hun taloudellisen hyödyn ja turvallisuuden perässä, kuten monet muutkin Euroopan maat. Rahasto uhkaa viedä pois niistä molemmat.

On täysin selvää, että EU:n yhteinen vapaakauppa-alue on Suomelle erittäin tärkeä. Sen tärkeydestä Sixten Korkmanin esittämät laskelmat kertovat selvää kieltään. Suomelle on eduksi olla mukana EU:ssa.

Poliittiseen tulonsiirtounioniin voidaan kuitenkin edetä vain kansan suostumuksella. Muuten se hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa hajoaa johtaen pahimmassa tapauksessa uuteen eurooppalaiseen sotaan.

Liittymisestämme EU:n tulonsiirtounioniin, elpymisrahastoon, pitääkin järjestää nopealla aikataululla neuvoa-antava kansanäänestys, mitä ajava kansalaisaloite onkin jo eduskunnan käsiteltävänä. Joskin sen käsittely näyttää pysähtyneen.

Jos hallitus ei suostu kansanäänestykseen, eduskuntamme on äänestettävä rahastoa vastaan.

On täysin selvää, että rahaston kaataminen aiheuttaisi meille kohtuullisen vakaviakin lyhytaikaisia poliittisia kustannuksia. Ne olisivat kuitenkin pieni hinta EU:n ja Euroopan yhtenäisyydestä. Siitä meidän on oltava valmis maksamaan kovakin hinta!

+3
tmalinen
Sitoutumaton Helsinki

Taloustieteen dosentti, Helsingin yliopisto. Toimitusjohtaja, GnS Economics. Kiinnostuksen kohteita: makrotaloustiede, talouskasvu, talouskriisit, tulonjako.
Disclaimer: Täällä esitetyt näkemykset eivät välttämättä vastaa GnS Economicsin kantoja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu