Tulonsiirto on tulonsiirto EU:n elpymisvälineessäkin

Keskusteluun EU:n ”elpymisvälineestä” liittyy Suomessa kummallinen väärinkäsitys. Kyse on rahaston 390 miljardin euron lahjoituksina jaettavasta osasta, tai sen käsittelystä. Viimeksi väärinkäsitystä vahvisti Helsingin Sanomat uutisoimalla, että rahaston ”eurooppaoikeudelliset ongelmat ovat poistuneet”. Mitään tällaista ei luonnollisesti ole tapahtunut.

Väärinkäsitys lienee lähtöisin EU:n oikeuspalvelun politisoituneesta lausunnosta, jonka mukaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) artiklaa 125 ei sovellettaisi ”elpymisvälineeseen”. Artikla 125 toteaa, että

Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että EU ei saa vastata jäsenvaltioiden budjettialijäämistä, eli se ei saa jakaa niille tulonsiirtoja, kuten lahjoituksia.

Tämä luonnollisesti aiheutti komissiossa paljon päänvaivaa, kun se mietti ”elpymisvälineen” toteutusta. Komissio keksi, että se ei kutsukaan rahaston varojenjakoa sen oikealla nimellä, tulonsiirto, vaan kutsutaan niitä ”investoinneiksi”. Tämä ei luonnollisesti poistanut sitä ilmeistä tosiasiaa, että varat maksetaan valtioille, mikä vapauttaa niiden budjeteista varoja muuhun toimintaan. Kyseessä on siis puhdas tulonsiirto.

Komission piti myös luottaa siihen, että EU:n omat toimielimet tai kansalliset perustuslakituomioistuimet tai -valiokunnat eivät kiinnittäisi tähän ilmeiseen epäkohtaan huomiota. Suomessa tämä epäonnistui, kun perustuslakivaltiokuntamme kyseenalaisti kyseisen linjauksen.

Hätävaraksi komissio oli keksinyt SEUT:n artiklan 122. Siinä todetaan, että

Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua.

Aikaisemmin artiklan oli katsottu tarkoittavan luonnonkatastrofeja, tai vastaavia mullistuksia. Nyt se päti koko maapalloon iskeneeseen koronapandemiaan ja viranomaistoimenpiteisiin sekä yksittäisen jäsenmaan sijasta koko unioniin, ja yhtäkkiä sillä voitiinkin kiertää artikla 125.

Tulkintaa voidaan pitää kyseenlaisena, mutta se muuttuu täysin absurdiksi, kun huomioidaan, millä kriteereillä ”elpymisvälineen” avustuksien on päätetty jakautuvan.

EU:n rahaston maakohtaisen tuen (lahjoituksien) enimmäismäärät määritellään väestömäärän, asukasta kohden mitatun bruttokansantuotteen sekä (vuosien 2015-2019) työttömyysasteen perusteella. Mikään näistä ei kerro pandemian suorista talousvaikutuksista, vaan jäsenvaltioiden taloudellisesta tilanteesta ennen koronapandemiaa.

Toisin sanoen, ”elpymisvälineestä” maksettavaksi päätetyt rahasummat eivät liity pandemian seuraamuksiin, vaan siihen miten maiden taloudet ovat kehittyneet ennen sitä!

Vesa Vihriälä toteaakin osuvasti, että ”Näyttäisikin siltä, että komissio on ensin päättänyt halutusta maajakaumasta ja sen jälkeen etsinyt sopivat kriteerit”. Jos tämä ei ole pandemiasta suoraan riippumaton tulonsiirto, en tiedä mikä on.

Helsingin Sanomien haastattelemat Suomen ”johtavat eurooppaoikeuden tutkijat”, ovat nielaisseet tämän komission sepityksen siimoineen päivineen. Mitenkään muuten ei voi selittää, miten tutkijat voivat todeta, että rahaston eurooppaoikeudelliset ongelmat ovat poistuneet, vaikka ne ovat ainakin jokaiselle ekonomistille ilmeisiä. On toki huomioitava, että he eivät ole ekonomisteja.

Ihmettelen myös, miksi Helsingin yliopiston Eurooppaoikeuden professori, Päivi Leino-Sandberg, joka on todennäköisesti kansainvälisesti tunnetuin eurooppaoikeuden tämän alan tutkija Suomessa, ei mahdu Hesarin listalle? Ehkä siksi, että hän on kyseenalaistanut tämän tulkinnan.

Tosiasia on, että EU:n ”elpymisrahaston” lainmukaisuutta, sen tehosta puhumattakaan, ei voi tarkastella kuulematta ekonomisteja. Meidät on, yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, suurelta osin marginalisoitu keskeisten medioittemme toimesta, koska pääosa meistä ei sano mitä pitäisi, eli (karrikoiden): ”EU:n rahasto toteuttaa kaikkia EU:n periaatteita ja sopimuksia, ja sen elvytysvaikutus on huomattava!”.

Varsinkaan me makrotaloustieteilijät emme pääsääntöisesti sano mitään tuon suuntaistakaan, koska se ei olisi totta. ”Elpymisväline” ei elvytä Suomen tai Euroopan taloutta, ja se vie meidät tulonsiirtounioniin ja sen kautta todennäköisesti liittovaltioon rikkoen samalla mahdollisesti (todennäköisesti) EU:n perussopimuksen keskeisiä osia.

Mielestäni päätöstä ”elpymisvälineestä” ei voi tehdä ilman kansanäänestystä, ja siihen liittyvää laajaa kansalaiskeskustelua.