Uskalla epäonnistua, ja nousta (henkilöhistoriani)

Kun aloin toukokuussa kritisoida Saksan ja Ranskan ehdotusta ”elpymisvälineeksi”, alkoi myös motiivieni kyseenalaistaminen. Kun kohdistin kritiikkini pääministeriimme, joka tieten tahtoen ohitti perustuslakivaliokunnan EU:n rahastoneuvotteluissa, hyökkäykset luonnollisesti lisääntyivät. Minua on epäilty Venäjän trolliksi sekä asemani (dosentti) yliopistossa on kyseenalaistettu

Jokainen pätevyyttäni epäilevä voi halutessaan tarkistaa julkaisuluetteloni. Ensimmäinen syytös vaatii laajemman selityksen. Tämän vuoksi päätin selittää mistä tulen ja mitä olen oppinut. Korostettakoon että en ole hakemassa nyt tai tulevaisuudessa mitään poliittista virkaa.

Elämäni ”vuoristoradalla” kolme opetusta on noussut ylitse muiden.  1) On tärkeää ottaa riskejä ja epäonnistua, mutta niiden alle ei pidä musertua, vaan nöyrtyä, oppia ja jatkaa. 2) Jokainen tarvitsee joskus apua, ja yhteistyö on avain kaikkeen.  3) Valtarakenteiden ja pelon korruptoivaa vaikutusta ei pidä aliarvioida, minkä vuoksi auktoriteettien ”totuuksia” pitää jatkuvasti kyseenalaistaa.

Viimeinen näistä on äärimmäisen tärkeää etenkin nyt, koska muuten etenemme sokkona, kuten poliittiset johtajamme tällä hetkellä haluaisivat.

Maalainen ja tehdastyöntekijä

Synnyin Joensuun keskussairaalassa, mutta kasvoin Hyvinkäällä. Isäni kuoli, kun olin kaksikuukautinen. Äitini teki uransa yläasteen historian ja yhteiskuntaopin lehtorina.

Kasvoin kaupungissa, mutta vietin huomattavan osan ajastani isovanhempieni maatilalla Kaakkois-Suomessa, jossa vietin käytännössä kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät. Eläinten ja maan kanssa työskentely sekä karjalaisessa kylässä vallinnut erittäin lämmin, yhteisöllinen ja vastaanottavainen tunnelma vetivät minua puoleensa. Siellä vietetyt kesät opettivat minulle yhteistyön, vastuun sekä kovan työnteon tärkeyden.

Armeijan jälkeen (panssaripioneeri, sotilasarvo: alikersantti) suuntani oli hukassa. Teini-ikäni oli ollut rankka, mikä ei kuitenkaan johtunut kotioloistani. En päässyt lukioon. Tämä oli kuitenkin siunaus valepuvussa, koska Hyvinkään kauppaopistossa löysin, julkistalouden ja oikeusopin opettajan Jussi Hievasen vahvalla myötävaikutuksella, taloustieteen.

Motivaationi lukea pääsykokeisiin ei kuitenkaan ollut riittävä. Hain yliopistoon kaksi kertaa, turhaan. Työskentelin samanaikaisesti Libri-Logistiikan varastossa ja sen jälkeen Saint-Gobain Isover Oy:lla tehden puhallusvillaa. Löysin lukumotivaationi, kun niin usein tapahtuu, henkilökohtaisten menetyksien jälkeen.

Vuonna 1999 uhrasin kesälomani pääsykokeisiin lukemiseen. Luin 8 – 14 tuntia päivässä pitäen viikossa yhden vapaapäivän, ja pääsin opiskelemaan Oulun yliopistoon.

Yliopisto ja väitöskirja

Yliopiston vaatimukset tuntuivat aluksi mahdottomilta. Ensimmäisenä lukuvuotena piti käydä läpi lähes koko lukion pitkän matematiikan oppimäärä, ja aloitin etumerkkisääntöjen kertaamisesta. Syksy oli raskas, ja keväällä 2000 jouduinkin pitämään miettimistauon. Päätin kuitenkin palata yliopistoon, koska tiesin mitä halusin eikä luonteeni sallinut luovuttamista.

Tein kovasti töitä ja kunnianhimoni kasvoi. En koskaan ollut hyvä opiskelija, mutta minusta alkoi kuoriutua tutkija. Kun sitten tie taloustieteen jatko-opintoihin avautui graduohjaajani, professori Mikko Puhakan kautta päätin tarttua siihen.

Jatko-opintojen alussa kohtasin jälleen samat ongelmat. Opiskelijoiden pitää läpäistä kolme jatko-opintokurssia kansallisessa jatkokoulutusohjelmassa, joilla oli kaksi tarkoitusta: opettaa tarvittavat menetelmälliset (matemaattiset) valmiudet ja karsia osa opiskelijoista. Matematiikka oli äärimmäisen haastavaa, eikä laskurutiinini ikinä ollut noussut sille tasolla, jolla se oli pitkän matematiikan käyneillä.

En kuitenkaan luovuttanut. Laskin ja opiskelin lähes vuorokaudet ympäri ennen tenttejä. Pidin tauon kerran viikossa (sunnuntai), jota usein edelsi baarissa istuminen muiden helsinkiläisten jatko-opiskelijoiden kanssa. Maanantaina sitten kaikki palasivat laskemaan. Se oli hauskaa, mutta raskasta.

Pakollisten jatko-opintokurssien jälkeen pääsin yllättäen Suomen Akatemian tutkijakoulutuspaikalle. Se oli yllättävää koska en ollut pärjännyt kursseilla erityisen hyvin. Valintaani vaikuttikin keskeisesti, että olin jatko-opintokurssien aikana kirjoittanut tutkimussuunnitelman (tätä yhdistelmää en suosittele kenellekään). Kova työ palkitsi jälleen kerran.

Ongelmat eivät luonnollisesti loppuneet siihen. Tiesin mitä halusin jatko-opinnoiltani, mutta Kavan (kansantaloustieteen valtakunnallinen jatkokoulutusohjelma) johto oli eri mieltä. Sekä tutkimukseni että opintojeni suunta kyseenalaistettiin. Uhkana oli rahoitukseni katkaisu. Se oli rankkaa. Tilanne helpottui, kun käyttämieni menetelmien (paneeliekonometria) huippututkija, professori Jörg Breitung, vahvisti väitöskirjani olevan oikealla linjalla, ja sain Suomen Akatemian rahoittaman vaihto-opiskelupaikan New Yorkin yliopistosta.

NYU:sta palaamisen jälkeen viimeistelin väitöskirjani 10 kuukaudessa.

Tutkija ja yrittäjä

Syksyllä 2011 mietin suuntaa väitöksen jälkeen. Olin vakuuttanut sopivia henkilöitä keskeisissä suomalaisissa ekonomisti-instituutiossa, kuten Suomen Pankissa, mutta ne eivät miellyttäneet. Palo sisälläni työnsi jatkamaan akateemisen tutkimuksen parissa, ja laajentamaan osaamistani. Joulukuun alussa 2011 perustimme GnS Economicsin neljän muun osakkaan kanssa, minkä vetäjäksi jättäydyin väitökseni jälkeen.

Alku oli luonnollisesti vaikea. Joudun käyttämään säästöni sekä lainaamaan rahaa selvitäkseni, koska yrityksemme ei tuottanut alkuvaiheessa kovinkaan hyvin. Huhtikuussa 2012 tilanne muuttui perustavanlaatuisesti, kun sain OP Ryhmän tutkimussäätiön tutkijatohtoripaikan. Se takasi tutkimusrahoituksen neljäksi vuodeksi. Rakastin tutkijantyötä, mutta myös yrityksemme ennustetoiminnan kehittämistä ja maailmantalouden analysointia. Seuraavat viisi ja puoli vuotta tein kahta työtä. En tänäkään päivänä ymmärrä, miten jaksoin sen läpi.

Hain töitä taloustutkijoiden kansainvälisiltä työmarkkinoilta vuosina 2015 ja 2016. Mitään mielekästä ei auennut. Epäonnistuin täysin. Olinko sittenkin haukannut liian suuren palan?

Eteenpäin riskejä kaihtamatta

Kaikki epäonnistuvat. Ne, jotka eivät epäonnistu, eivät koskaan ole todella yrittäneet. En edes jaksa muistaa, kuinka monta kertaa minun on pitänyt epäonnistumisen jälkeen myöntää virheeni, nöyrtyä, oppia ja jatkaa.

Olin tutkijana oppinut valtavasti, mutta tie nousi pystyyn. Politisoitunut ilmapiiri oli myös alkanut vaikuttaa tieteelliseen julkaisutoimintaan, mikä söi motivaatiotani.  Vuonna 2017 apurahani loppuivat, mikä pakotti minut vaihtamaan suuntaa, onneksi.

Keväällä 2017 minua lähestyttiin erään suuren luottoluokittajan toimesta. He halusivat tietää olisiko minulla kiinnostusta alkaa vetää Pohjoismaiden luokitustiimiä. Mietin asiaa kaksi päivää, ja kieltäydyin. En halunnut jättää yritystämme ja altistaa itseäni loppuelämän kestävälle arvuuttelulle ”olisiko meistä sittenkin voinut tulla jotain?”. Minun piti saada tietää yrityksemme kohtalo. Osa ystävistäni ja kollegoistani piti minua hulluna, ja osa kannusti. Ymmärsin molempia.

Vuoden 2017 lopussa jäin päätoimisesti yrityksemme palvelukseen. Minusta tuli startup-yrittäjä.

Murros

Syksy 2019 toi minut jälleen vanhan kysymyksen eteen. Olinko haukannut liian suuren palan?

Olimme varoittaneet talouskriisistä vuodesta 2017 lähtien, ja ennustaneet sen alkavan vuonna 2019, mutta keskuspankkien ja Kiinan jatkuva markkinatuki sekä pelastusoperaatiot ja presidentti Trumpin elvytysohjelma pitivät maailmantalouden rattaat pyörimässä. Syyskuussa 2019 yrityksemme talousnäkymät olivat synkät. Sitten vuonna 2018 aloittamamme kansainvälinen suuntautuminen alkoi kantaa hedelmää. Aloimme saada ulkomaalaisia tilaajia. Taloustilanteemme alkoi helpottaa, mutta siten iski henkilökohtainen kriisi. Erosin 20-vuotta kestäneestä parisuhteestani vuodenvaihteessa.

Koronapandemia kiritti yrityksemme kovaan kasvuun (olimme varoittaneet sen vakavista talousvaikutuksista jo tammikuun lopussa), mutta en olisi voinut sataan vuoteen valita pahempaa vuotta eroamiseen. Eristäytyminen, ero, valtava työmäärä ja kovat paineet mursivat minut. Pohjakosketus oli lyhyt, mutta raju. Nousin ystävieni korvaamattomalla tuella. Se oli suuri nöyrtymisen hetki. Jokaisella on rajansa.

Kauhun hetki

Eurooppa kuitenkin toi myös toisen valtavan murroksen keväällä 2020.

Olin tutkinut euroalueen kehitystä käytännössä vuoden 2011 eduskuntavaaleistamme lähtien. Vuonna 2012 yrityksemme julkaisi simulaation euron vaikutuksesta vientiimme (ks. päivitetty versio). Silloin tajusin, kuinka haitallinen euro oli Suomelle ollut. Vuonna 2013 liityin EuroThinkTank tutkijaryhmään. Tarkoituksenamme oli selvittää, mihin euroalue oli menossa ja miten Suomi asemoituisi siinä.

Vuonna 2014 julkaisimme kirjan, jossa totesimme, että euro voi kestää kasassa ainoastaan, jos etenemme tulonsiirtounioniin. Meille naurettiin. Monet johtavat talousasiantuntijat ja kommentaattorit antoivat lausuntoja, joiden mukaan euro ei tarvitse tulonsiirtounionia. Jokainen ryhmämme jäsenistä tiesi, että tämä oli asiasta tietämättömien puhetta. Vuonna 2018 julkaisimme tutkimuksen, jossa kartoitimme miten Suomi, tai mikä tahansa jäsenmaa, voisi lähteä euroalueesta.

EU:n (piilotettu) tulonsiirtounioni kuitenkin kummitteli koko ajan taustalla, ja toukokuussa 2020 kauhun hetki iski.

Ranskan ja Saksan johtajat ehdottivat, että EU ottaisi lainaa, takauksellamme, ja jakaisi sitä vastikkeettomasti jäsenmaille, joiden talouskehitys oli ollut heikkoa. Tämä oli se kauhuskenaario, josta olimme ETT:ssä varoittaneet: EU ehdotti perussopimustensa ohittamista ja tulonsiirtounionin perustamista ilman kansanäänestyksiä. Tämä lähes varmasti kääntäisi Euroopan kansat, jälleen kerran, toisiaan vastaan.

Jotain piti tehdä.

Uhraus

Ekonomistit ovat usein riskinkaihtajia. Suomessa mukaan sekoittuu vielä ajatus, että ”venettä” ei ole syytä keikuttaa. Voimakkaan kriittisiä puheenvuoroja kaihdetaan, ja niistä saa helposti leiman: persona non grata (ei-toivottu henkilö).

Kun päätin käynnistää kampanjani EU:n tulonsiirtorahastoa (jota myös ”elpymisvälineeksi” kutsutaan) ja Suomen eurojäsenyyttä vastaan 20.5.2020, tein tietoisen uhrauksen. Suomalaisille eurojäsenyydestä kerrottujen valheiden ja rahaston epäkohtien paljastaminen tekisi minusta epätoivotun henkilön (häirikön) niin valtamedian kuin keskeisten ekonomistien työllistäjien (tutkimuslaitoksien, valtionvarainministeriön ja SP:n) keskuudessa. Uhrasin käytännössä urani Suomessa.

Uhraus oli kuitenkin pakko tehdä. ”Elpymisväline” on, hyvin suurella todennäköisyydellä, tuhoisa sekä EU:lle että erityisesti Suomelle. Keskustelu siitä oli saatava käyntiin. Se vaati radikaaleja avauksia, ja ne tein.

Ekonomistit ja totuus

Talouspolitiikan virheistä hinnan maksavat aina tavalliset kansalaiset, ja yleensä etenkin heikoimmassa asemassa olevat.

Nyt jo myönnetään, että rahasto muuttaa EU:ta perustavanlaatuisella tavalla, mutta silti esimerkiksi Helsingin Sanomat saa kaivettua ekonomisteja, jotka tukevat sitä. Tässäkin suomalaisille valitettavasti valehdellaan. Asiaa on usein kysytty ekonomisteilta, jotka tietävät asiasta hyvin vähän (Nobel ei ole tae siitä) tai eivät voi kertoa mielipidettään vapaasti.

Taloustiede jakaantuu käytännössä kahteen alueeseen: makrotaloustieteeseen ja mikrotaloustieteeseen. Makrotaloustiede tutkii kansantalouksia ja mm. taloudellista elvytystä ja rahaliittoja. Mikrotaloustiede tutkii yritysten ja kuluttajien käyttäytymistä. Jälkimmäisen tutkijoilla ei useinkaan ole mitään käsitystä siitä, olisiko EU:n rahasto tehokas elvytyskeino (mitä se ei ole) ja mitä se EU:lle merkitsisi.

Jos Suomessa haluttaisiin kuulla taustainstituutioista riippumattomia makrotaloustieteilijöitä aiheesta, heitä on vain muutama (jätän kohteliaisuussyistä itseni pois tästä listasta), kuten: Vesa Vihriälä, Peter Nyberg, Heikki Koskenkylä, Mikko Puhakka, Pentti Pikkarainen, Vesa Kanniainen, Antti Ripatti, Sixten Korkman, Matti Viren ja Juha Tervala. Näistä rahastoa tukee vain kolme (Kanniainen, Korkman ja Ripatti).

On merkillepantavaa, että vaikka Helsingin yliopiston taloustieteen kandidaattiohjelman johtaja Juha Tervala on Suomen johtava fiskaalielvytyksen tutkija, häneltä valtamediamme ei rahastosta juuri kysy. Syykin lienee selvä. Juhan mielestä rahastossa ei ole mitään järkeä.

Toinen asia, mikä estää ekonomisteja kommentoimasta asiaa vapaasti, on leimaantumisen pelko. Euro- tai EU-kriittisyys johtaa edelleen helposti ”Persun” tai jopa Venäjän trollin leimaan. Tämä on aivan uskomattoman typerää, ja takapajuista. Se tuo mieleen tarinoita ajoista, jolloin Neuvostoliittoa ei saanut kritisoida. Keskustelukulttuurimme ei ole juuri edennyt YYA-ajoista.

Toivon, että olen tällä kirjoituksella avannut riittävästi motiivejani toimia niin kuin toimin. Olen syvästi isänmaallinen, mutta samalla kansainvälinen tutkija ja yrittäjä.

Haukku ei haavaa tee, mutta on turha uskotella minun ajavan mitään muuta kuin Suomen (ja Euroopan) etua. Joka sitä ei ymmärrä, on hänen syytä tutkia kantojaan kriittisesti.

Tosiasioitten tunnustaminen on kaiken viisauden alku!