Valheita ja petoksia. Osa II

Monet ikäluokastani (40+) muistavat hyvin euroon liittymisen. Se herätti ihmetystä ja pahaa mieltä monissa. Huomattava osa kansasta olisi halunnut äänestää eurojäsenyydestä, mutta siihen ei koskaan annettu mahdollisuutta. Miksi?

Syytä voidaan pitää ilmiselvänä. Jos Suomessa olisi toteutettu kansanäänestys eurosta, kuten esim. Ruotsissa tehtiin, emme hyvin todennäköisesti olisi koskaan euroon liittyneet. Markasta pidettiin, ja se oli toiminut itsenäisyytemme symbolina 1860-luvulta alkaen.

1990 -luvun lopussa vallassa olleet poliitikot kuitenkin halusivat ehdottomasti, kansalta kysymättä, liittää meidät euroon. Voidaan ihan perustellusti kysyä, että mikä mahtoi olla silloisen pääministerimme Paavo Lipposen motivaatio tähän?

Avaan tässä blogissa sekä rahapoliittista historiaamme että euroon liittymisemme taustalla olevia epäselvyyksiä. Matkamme eurossa alkoi käytännössä valheella, kun sitä selvittänyttä työryhmää ei ohjeistettu tekemään vertailua euron talousvaikutuksista suhteessa markkaan. Se kertoo paljon eurojäsenyytemme pohjasta.

Suomen itsenäisyys, valuutta ja talous

Vientiteollisuutemme on melko hämmästyttävästi koostunut, laajasti määriteltynä, samoista aloista jo yli 200 vuoden ajan. Nämä ovat: metsäteollisuus, metalliteollisuus, koneteollisuus ja kemianteollisuus. Tekstiiliteollisuudella oli suuri merkitys Suomen teollistumisessa etenkin 1800-luvun lopulla, mutta se on sen jälkeen lähes kadonnut. Sama pätee tietyiltä osin myös meidät vuosituhannen vaiheessa maailman huipulle nostaneeseen informaatioteknologiateollisuuteen.

Suomi sai, Venäjän suuriruhtinaskuntana, oman rahayksikön, markan, vuonna 1860. Sen arvo sidottiin välittömästi kultaan. Tämä oli tuohon aikaan edistyksellistä ja vaati uhrauksia, mutta se herätti uskoa Suomeen kauppakumppanina, ja edisti vientiämme. Venäjä jäi heikompana taloutena hopeakantaan. Seuraavien vuosikymmenien aikana Suomen talous kasvoi noin puoli prosenttiyksikköä vuodessa Venäjän taloutta nopeammin.

Itsenäistymisemme ja sisällissodan jälkeen Suomi liittyi takaisin kultakantaan vuonna 1923. Siitä jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1931, kun Suomen suurin kauppakumppani, Iso-Britannia, luopui kultakannasta. Britannian punta devalvoitui (sen ulkoinen arvo heikentyi) välittömästi lähes 30 prosenttia Yhdysvaltain dollaria vastaan, mikä uhkasi romuttaa vientisektorimme. Tämä pakotti Suomen lopettamaan kultakytkennän ja ”kelluttamaan” valuuttansa.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi loi talousmallin, missä fiskaali- ja rahapolitiikkaa käytettiin ohjaamaan varoja teollistumiseen. Korot pidettiin keinotekoisen alhaisena, mutta luotonsaantia kuluttajille rajoitettiin. Tämä mahdollisti kansantalouden säästöjen kanavoimisen kotimaisille yrityksille. Samanaikaisesti valtio rahoitti suuria infrastruktuuriprojekteja, kuten maan- ja rautateiden rakentamista. Valtio myös perusti useita rahastoja tukemaan teollistumista.

Suomen valtavan taloudellisen nousun taustalla toisen maailmansodan jälkeisestä ahdingosta oli myös vientisektorimme palvelukseen muokattu rahapolitiikka. Ammattiliitot ajoivat voimakkaasti palkankorotuksia, mikä johti vientisektorimme kilpailukyvyn heikentymiseen palkkatason noustessa. Tämä vaati aika ajoin (noin 10 vuoden välein) markan ulkoisen arvon devalvoimista. Muuten markan arvo pyrittiin, Bretton-Woods järjestelmän mukaisesti, pitämään vakaana muihin keskeisiin valuuttoihin ja etenkin Yhdysvaltojen dollariin nähden.

1980-luvun alussa, Yhdysvalloista 1970-luvulla alkanut rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen aalto saavutti Suomen. Pääomamarkkinat vapautettiin, mikä mahdollisti mm. lainansaannin ulkomailta, mutta markan valuuttakurssi jätettiin kuitenkin kiinteäksi. Tämä tarkoitti, että kun Suomeen alkoi virrata ulkomaista pääomaa, valuuttakurssi ei vahvistunut, kuten se tekisi kelluvan valuutan oloissa. Ulkomaisessa valuutassa otettuja lainoja myös tarjottiin yrityksille ja kotitalouksille ”riskittöminä”. Samanaikaisesti valtiomme myös toteutti hyvin löysää finanssipolitiikkaa (valtio kasvatti menojaan), mitä voidaan pitää pahana virhearviona. Näiden seurauksena Suomeen iski valtava velkabuumi, mikä nosti mm. osakkeiden ja asuntojen hinnat hyvin korkealle.

1980-luvun lopussa Suomen talous kuitenkin alkoi yskiä ja pääomavirrat kääntyivät pois maastamme. Koska valuuttamme ulkoinen arvo oli sidottu, tarkoitti tämä, että Suomen Pankki joutui puolustamaan sen arvoa nostamalla korkoja. Kun pankkikriisi iski Suomeen syyskuussa 1991, markka devalvoitiin, mutta liian vähäisesti, mikä pakotti SP:n nostamaan korot erittäin korkealle. Vasta kun markan ulkoinen arvo vapautettiin markkinoiden ohjailtavaksi, eli se päästettiin ”kellumaan”, 8. syyskuuta 1992, korkopaineet alkoivat helpottaa.

Markka devalvoitui muutamassa kuukaudessa yli 30 prosenttia. Tämä aiheutti valuuttalainoja ottaneille kotitalouksille ja yrityksille valtavia tappioita, mutta samalla se veti Suomen talouden kasvuun.

Vuosien 1992 – 1996 aikana markka kellui hyvin menestyksekkäästi. Sen ulkoinen arvo vahvistui vuodesta 1993 alkaen, mutta korkomme jatkoivat laskuaan. Lokakuussa 1996 markka kytkettiin Euroopan valuuttakurssimekanismiin.

Hämärä eurokytkentä, ja tie ulos

Kuten alussa totesin, kansa ei koskaan saanut äänestää eurojäsenyydestä. Euron vaikutuksista teetettiin myös selvitys, mutta sitä tekemään asetettu ns. Pekkarisen työryhmä ei koskaan saanut vertailla eurojäsenyyden hyötyjä ja haittoja vs. markka. Tämä selviää jo työryhmän toimeksiannosta, missä nimenomaisesti puuttuu tämä vertailu. Miksi näin tehtiin?

Ruotsissa vastaavan analyysin teki Lars Calmforsin työryhmä. Sen löydökset eivät kannustaneet euroon liittymiseen, minkä vuoksi työryhmä suosittikin Ruotsin jättäytymistä euron ulkopuolelle (toistaiseksi).

Calmforsin raportissa varoitettiin mm. negatiivisten globaalien kysyntäshokkien vaikutuksista Ruotsin talouteen ja työllisyyteen. Tällä tarkoitettiin tilannetta, missä ulkomainen kysyntä Ruotsin vientituotteille heikkenee esim. maailmantalouden taantuman vuoksi. Tällöin katsottiin tärkeäksi, että Ruotsilla olisi oma valuutta, minkä arvo laskisi tehden ruotsalaisista vientituotteista halvempia nostaen niiden kysyntää. Näin Suomessakin oli toimittu 1930-luvulta lähtien.

Calmforsin raportin pääpointti oli kuitenkin työmarkkinajoustoissa, tai niiden puutteessa. Koska yhteisvaluutassa valuutan ulkoinen arvo ei jousta, palkkajoustojen on pidettävä huolta vientisektorin hintakilpailukyvystä. Katsottiin, että Ruotsin, jo silloin Suomea joustavammat työmarkkinat eivät pystyisi tähän.

Jos Pekkarisen työryhmän olisi annettu tehdä euron hyödyistä ja haitoista sama vertailu ja suositus, eikä raportti olisi ollut pelkkä muodollisuus, se olisi voinut ollut vieläkin tuomitsevampi kuin Calmforsin raportti. Tämä johtuu siitä, että vientisektorimme on kapea-alaisempi kuin Ruotsin ja se koostuu enimmäkseen ns. investointituotteista (koneista ja laitteista), joihin maailmantalouden suhdanneheilahtelut osuvat kaikkein kovimmin.

Suomi onkin malliesimerkki maasta, jolla pitäisi olla oma (kelluva) valuutta. Mainittakoon vielä, että euroon liittyessämme kaikki työmarkkinauudistukset jäivät tekemättä, joita mm. Saksassa toteutettiin paljon.

Euroon liittymisen perustuslaillisista ongelmista on väännetty paljon peistä (ks. esim. tämä ja tämä). Kompetenssini ei riitä arvioimaan niitä, mutta se, että Suomi vietiin euroon hallituksen tiedonannolla, avaa mielenkiintoisen reitin ulos eurosta.

Kun selvitimme riippumattoman EuroThinkTank tutkijaryhmän kanssa Suomen mahdollista euroeroa, kaikki haastattelemamme perustuslain asiantuntijat totesivat, että Suomi voi lähteä eurosta samaa menettelyä käyttäen. Käytännössä (lakiteknisesti) siis pääministerin ilmoituksella, vaikka viikonlopun aikana (lue koko raporttimme täältä, tai ks. ilmaisversio). Tämä on epäselvän ja valheiden täyttämän euroon liittymisprosessimme ”kultareunus”.

Euro oli paha virhe, ja siitä ei saisi puhua

Yrityksemme julkituloraportti vuonna 2012 käsitteli Suomen viennin kehitystä tilanteessa, jossa olisimme jääneet markkaan. Päivitimme raporttimme toukokuussa. Simulaatioidemme mukaan vientimme olisi tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä ollut 40-50 prosenttia korkeammalla, jos olisimme jääneet markkaan!

Vaikka tällaisia simulaatioita voidaan aina kritisoida, luvut ovat niin suuria, että voidaan pitää lähes varmana, että jos olisimme jääneet markkaan, olisimme nyt kansankuntana rikkaampia (BKT:mme voisi olla jopa yli 10 prosenttiyksikkö korkeammalla). Kansallista keskustelua aiheesta on kuitenkin tietoisesti vaiennettu ja jopa pyritty estämään.

Kun liityin professori Vesa Kanniaisen perustamaan EuroThinkTank -ryhmään, joka otti tehtäväkseen euron kriittisen tarkastelun (ks. kirjamme), minua varoitettiin useiden merkittävien ekonomistien taholta, että ”vaarannan urani”. Vaikka en varoituksista juuri piitannut, kertoivat ne karua kieltään, kuinka ekonomisteja Suomessa ohjaillaan. Moni uransa alkuvaiheessa ollut ekonomisti olisi, perustellusti, voinut vetäytyä koko hankkeesta, josta ei ollut luvassa mitään rahallista korvausta. Ei ole juuri voimakkaampaa painostuskeinoa kuin uhata juuri väitellyttä tohtorinalkua uransa ”menettämisellä”.

Kaikki euron kritisoiminen tai edes kriittinen arviointi onkin ollut maassamme pitkään tabu. Keskustelun tukahduttaminen on ulottunut myös rahoitukseen. Konkreettinen esimerkki kuvaa prosessin parhaiten.

Kun saimme valmiiksi Suomen euroeroa käsittelevän raporttimme, ajattelimme professori Vesa Kanniaisen kanssa järjestää euron ongelmia ja euroeroa analysoivan seminaarin. Aihe oli ajankohtainen ja tärkeä.

Aiomme kutsua seminaarin pääpuhujaksi Teksasin yliopiston professorin James Galbraithin, joka oli vetänyt Kreikan mahdollista euroeroa valmistellutta salaista työryhmää Kreikan valtionvarainministeriön alaisuudessa keväällä 2015. Professori Galbraith oli myös kommentoinut raporttiamme moneen otteeseen ja tarjonnut Kreikan eroselvityksessä muodostunutta tietoa käyttöömme. Haimme rahoitusta hänen matkakustannuksiin sekä seminaarin järjestämiskustannuksiin kahdeksasta suomalaisesta säätiöstä. Summa oli hyvin pieni (5000 euroa) suhteutettuna järjestöjen miljoonien eurojen vuosittain jakamiin avustuksiin. Emme saaneet rahaa mistään.

Olin kieltämättä melko tyrmistynyt. Tilanne kuitenkin muuttui vielä käsittämättömämmäksi, kun kuulin, ketkä rahoitustamme olivat eritoten vastustaneet.

Puhuin hakemuksestamme kahden eri säätiön asiamiehen kanssa ja selvisi, että etenkin Suomen Pankin edustajat säätiöiden hallituksissa olivat voimakkaasti vastustaneet seminaarimme rahoittamista. Oli pöyristyttävää tajuta, että Suomen Pankki yritti ohjailla Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua! Pääjohtaja Erkki Liikasen aikana näin kuitenkin näytti olleen. Poliitikon ei pitäisi johtaa Suomen Pankkia.

Euroon mennessä meille ei siis kerrottu sen talousvaikutuksista emmekä saaneet sanoa sanaamme yhteisvaluuttaan liittymisestä. Koko europrojektimme toisin sanoen alkoi valheella ja petoksella, ja tilannetta on pahennettu ohjailemalla julkista keskusteluamme.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen tilanne kuitenkin muuttui vieläkin huonommaksi. Siitä lisää seuraavassa osassa.

tmalinen

Taloustieteen dosentti, Helsingin yliopisto; Toimitusjohtaja, GnS Economics. Kiinnostuksen kohteita: makrotaloustiede, talouskasvu, talouskriisit, tulonjako. Kotisivu: <a href="https://gnseconomics.com/" title="https://gnseconomics.com/">https://gnseconomics.com/</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu