Valheita ja petoksia. Osa III

Euroalueen alkuvuodet näyttivät menestyksekkäiltä, ja talous kasvoi. Taloudelliset epätasapainot kuitenkin kasvoivat pinnan alla heti euron syntymästä lähtien, kunnes vuosien 2007 – 2008 finanssikriisi nosti ne pintaan.

Globaali finanssikriisi oli shokki monelle. Se nousi syvältä rahoitusmarkkinoiden sisältä, mikä yllätti mm. monet ekonomistit. Finanssikriisi ei aluksi uhannut euroalueen vakautta, koska se koski ensisijaisesti pankkeja. Se kuitenkin käynnisti prosessin, joka ajoi euroalueen eksistentiaaliseen kriisiin kolme vuotta myöhemmin.

Euroalueen vuosien 2010 – 2012 ”velkakriisi” oli klassinen epäsymmetrinen shokki, mitkä ovat kaataneet lukuisia valuuttaliitoja historian saatossa. Kriisin ratkaisu myös suisti euron ja sitä kautta EU:n laittomuuden ja demokratiavajeen tielle. Siinä Suomen vuoden 2011 kevään eduskuntavaaleilla oli ratkaiseva rooli.

Avaan tässä blogissa euroalueen taloudellisen yhteisvastuun kehitystä, jossa EU:n ehdottama ”elpymisväline” on merkittävä rajapyykki. Se veisi meidät liittovaltioon.

Euroalue = velka-ansa

Kun talouksiltaan heikommat maat liittyivät euroalueeseen, niiden rahoituskustannukset (korot) alkoivat laskea voimakkaasti. Rahoitusmarkkinoilla niiden valtionlainojen riskejä alettiin kohdella samoin kuin vaikka Saksan valtionvelkakirjojen riskejä. Korot euroalueella lähentyivät, mikä mahdollisti euroalueen eteläisille maille huomattavan velkaantumisen. Tämän mahdollisuuden ne myös käyttivät.

Rahoitusmarkkinoiden tehtävä on allokoida sijoittajien pääomia parhaiten tuottaviin kohteisiin. Keskeinen elementti tässä on rahan hinta, eli korko, mikä käytännössä kertoo erilaisten sijoituskohteiden tuoton riskisyydestä. Mitä korkeampi korko, sitä riskisempänä sijoittajat kyseistä rahoitusmarkkinatuotetta (esim. valtion tai yrityksen liikkeelle laskemaan velkakirjaa) pitävät.

Kun eteläisen Euroopan maat liittyivät euroon, sijoittajat alkoivat kohdella niiden lainoja riskittömimpinä kuin aikaisemmin todennäköisesti sen vuoksi, että he ajattelivat, että maiden ei annettaisi vajota maksukyvyttömyyteen. Siinä sijoittajat ovat olleet täysin oikeassa, toistaiseksi.

Samalla kun euroalueen eteläisten maiden lainanotto (velkaantuminen) lisääntyi, kasvoi myös pohjoisten jäsenmaiden lainananto. Tämä indikoi, että euroalueen eteläiset jäsenmaat velkaantuivat etenkin pohjoisille jäsenmaille.

”Suomut” putoavat

Vapaasti markkinoilla määräytyvän (kelluvan) valuuttakurssin tehtävänä on mm. heijastella valtiontalouden hoitoa ja eroja maiden hintakilpailukyvyssä. Kun tämä valuuttaliitossa poistetaan, kilpailukykyerot alkavat näkyä pääoman hakeutumisena pois alhaisemman kilpailukyvyn maista. Valtiot voivat myös velkaantua huolettomammin, koska se ei heijastu niiden valuuttakurssiin.

Kun ylivelkaantuneet ja kilpailukykynsä menettäneet maat kohtaavat taloudellisen shokin, seuraa kriisi. Tähän voidaan vastata vain joko eroamalla yhteisvaluutasta tai muuttamalla se tulonsiirrot mahdollistavaksi liittovaltioksi.

Euroopan velkakriisiksi kutsuttu kriisi alkoi keväällä 2010 kun selvisi, että Kreikan valtion budjettialijäämä oli paljon aiemmin ilmoitettua pahempi. Aiemmin oli myös selvinnyt, että Kreikka oli peitellyt budjettialijäämäänsä täyttääkseen euroon liittymisen kriteerit. Kriisin taustalla oli kuitenkin pääomapako, joka alkoi Kreikassa, ja monessa muussa euron eteläisessä jäsenvaltiossa, vuoden 2008 kriisin jälkeen. Kun yksityinen pääoma alkoi vetäytyä, korvattiin se valtion velanotolla.

Valtioiden nopea velkaantuminen johti sijoittajien epäluottamuksen kasvuun Kreikan, sekä Espanjan ja Portugalin, taloudenhoitoa kohtaan, mikä alkoi näkyä niiden valtionlainojen koroissa. Huhtikuussa 2010 Kreikan luottoluokitus laskettiin alhaisimpaan, eli roskalainaluokkaan. Kreikan valtionlainojen korot nousivat erittäin voimakkaasti ja valtio uhkasi ajautua maksukyvyttömyyteen.

Kriisistä yhteisvastuuseen

Kreikan maksukyvyttömyyttä pelättiin kolmesta syystä. Ensinnäkin sen arveltiin vievän Kreikan ulos eurosta, koska kattaakseen valtion menonsa ja turvatakseen pankkiensa maksukyvyn, Kreikan olisi maksukyvyttömyystilanteessa alettava laskea liikkeelle omaa valuuttaa.

Toiseksi, Kreikan mahdollisen euroeron pelättiin johtavan kriisin pahenemiseen ja muiden maiden (esim. Espanja ja Portugali) eroon yhteisvaluutasta.

Kolmanneksi, monet keskieurooppalaiset pankit olivat lainoittaneet Kreikan valtiota ja sen maksukyvyttömyys uhkasi suistaa Euroopan pankkikriisiin. Paniikki euroalueen, ja etenkin Saksan ja Ranskan johtajilla oli valmis.

Kreikka piti pelastaa, mutta sitä vaikeutti EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälä 125, jossa todetaan, että:

Jäsenvaltio [ja EU] ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että EU:n jäsenvaltiot eivät saa ottaa vastuulleen toistensa velkoja tai alijäämiä, eli että jäsenvaltiot eivät saa antaa toisilleen tulonsiirtoja. Kyseessä on nk. no bailout ­-sääntö.

Ratkaisu keksittiin luomalla osakeyhtiömuotoinen rahasto, Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), 9. toukokuuta 2010. Rahasto laski liikkeelle velkakirjoja, jotka euroalueen jäsenmaat takasivat, ja joista se antoi lainaa euroalueen kriisimaille. Näin jäsenmaat eivät suoraan rahoittaneet toisiaan. SEUT:n pykälää 125 toisin sanoen kierrettiin. Suomen hallitus tuki pakettia avoimesti pääministeri Matti Vanhasen johdolla.

Hankkimillaan varoilla ERVV, yhdessä Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa lainoitti Kreikkaa, mutta hyvin jyrkin ehdoin. Teksasin yliopiston professori James Galbraith on kirjassaan todennut, että Kreikan edustajille todettiin nk. Troikan, eli ERVV:n, IMF:n ja Euroopan keskuspankin (EKP), vetämissä neuvotteluissa, että pelastuslainojen ehtona on Kreikan hyvinvointivaltion alasajo. Se myös toteutettiin. Kreikalle myönnetyillä lainoilla maksettiin enimmäkseen pois Kreikan valtion erääntyviä velkoja, ja rahoista huomattava osa meni Saksan ja Ranskan pankeille.

Kriisi, tai shokki, oli epäsymmetrinen, koska se kohteli osaa euroalueen maista toisia rankemmin. Kriisistä puhuttiin ”velkakriisinä”, mutta todellisuudessa se oli pankkikriisi. Kreikan maksukyvyttömyys uhkasi erityisesti Saksan ja Ranskan pankkeja. Mielestäni Kreikan hätälainoitus olikin yksi moraalittomimmista pankkien pääomitusoperaatioista maailmanhistoriassa.

Kreikan ensimmäinen tukipaketti ei myöskään riittänyt. Keväällä 2011 Kreikkaa uhkasi jälleen maksukyvyttömyys. Siinä peliin astui Suomen sisäpolitiikka, ja Jyrki Katainen.

Euron kohtalon hetki: Suomen eduskuntavaalit 2011

Kevään 2011 eduskuntavaalimme muistetaan erityisesti Perussuomalaisten (PS) saavuttamasta ”jytkystä”, eli puolueen kannatuksen huimasta noususta. Keskeinen tekijä jytkyn taustalla oli PS:n Kreikan toisen pelastuspaketin vastainen kampanja. Käytännössä Suomi oli ainoa maksajamaa euroalueella, jossa kansa sai sanoa sanansa yhteisvastuisiin vaaleissa (kaikki muut vuoden 2011 vaalit pidettiin euromaissa, joita tuettiin).

Samanaikaisesti vastustus no bailout -säännön rikkomiseen oli kasvussa monessa maksajaksi joutuneessa euroalueen jäsenmaassa, kuten Hollannissa ja Itävallassa. Suomesta odotettiin vetäjää tälle liikkeelle, joka olisi todennäköisesti pystynyt pysäyttämään Kreikan toisen tukipaketin hyväksymisen ERVV:ssä. Toisin kuitenkin kävi.

PS:n suuren äänisaaliin vuoksi puolue oli pakko ottaa mukaan hallitusneuvotteluihin. Vaikka hallitusneuvottelujen asiakirjat ovat salaisia, sain kesällä 2011 kuulla kolmesta eri sisäpiirin lähteestä, että PS:n ainoa vaatimus hallitusneuvotteluissa oli, että Suomi ei hyväksy Kreikan toista tukipakettia. PS jätettiin ulos hallituksesta, mistä tuli yksi Suomen toimimattomammista ”sateenkaarihallituksista”.

Valtionvarainministeri Jutta Urpilainen neuvotteli Suomelle, maksimissaan 40 % luottotappioita vastaan, kreikkalaispankkien ylläpitämän bondisalkun. Alunperin 880 miljoonan euron vahingonvaran piti kasvaa 2,2 miljardiin noin 30 vuodessa, mikä vastasi Suomen sen hetken takausvastuita. Tällä hetkellä salkku on arviolta noin miljardin euron arvoinen. Vakuuksien vaatiminen myös tuhosi kaikki yhteistyömahdollisuudet muiden pakettia vastustaneiden maiden kanssa.

Miksi Suomen (Vanhasen ja Kataisen) hallitukset hyväksyivät Kreikan ensimmäisen ja toisen tukipaketin? Tarkkaa vastausta on mahdotonta tietää, mutta taloudelliset argumentit ontuvat pahasti.

Euroalueen vuosien 2010 – 2012 kriisi ei koskettanut Suomea millään tavalla. Pankkisektorimme oli hyvässä kunnossa, eikä meillä ollut mitään tarvetta alkaa pelastamaan Saksan ja Ranskan pankkeja. Jos Keski-Euroopan pankkikriisi olisi heikentänyt euron vaihtokurssia suhteessa Yhdysvaltojen dollariin, olisi se voinut jopa auttaa talouttamme. Ainakaan meitä ei olisi sidottu yhteisvastuuseen, jota suomalaiset perustellun voimakkaasti vastustavat.

Vaikka Kataisen motiiveja hylätä PS hallituksesta vuonna 2011, ja käytännössä ohittaa suomalaisten vaaleissa ilmaisema tahto, ei tiedä kuin Jyrki Katainen itse, on päivänselvää että Kreikan euroeron aiheuttanutta pääministeriä ei valittaisi Euroopan komissioon. Kesäkuussa 2014 Kataisesta tuli komission varapuheenjohtaja.

Valheella on pitkät jäljet

Kun Kreikan toinen pelastuspaketti hyväksyttiin, pelastuspaketit kieltävä no bailout -sääntö käytännössä tuhottiin. Syksyllä 2012 perustettiin Euroopan vakausmekanismi (EVM), josta tuli euroalueen pysyvä valtioiden hätälainoittaja.

Jos Kreikka olisi ajautunut velkasaneeraukseen ja ulos eurosta, Eurooppa olisi todennäköisesti kohdannut pankkikriisin ja muutama muukin maa olisi saattanut erota eurosta. Kahden-kolmen vuoden taantuman jälkeen Euroopassa olisi kuitenkin todennäköisesti ollut vahvempi (pääomitettu) pankkisektori ja vakaampi valuutta-alue. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lähdimme yhteisvastuun tielle. Samalla loimme edellytykset huomattavasti pahemmalle pankkikriisille (tästä lisää myöhemmin).

Kun pelastuspakettien tielle valuuttaliitossa lähdetään, siltä on lähes mahdotonta kääntyä, koska pelastuspaketit kasvattavat yhteisvastuuta, eivätkä poliitikot halua kohdata vihaisia äänestäjiä, kun tappiot niistä tulevat maksettaviksi. Sen takia he, ja heitä myötäilevät asiantuntijat, ovat valmiita jatkamaan taloudelle pidemmällä aikavälillä hyvinkin tuhoisaa velkaantumisen ja yhteisvastuiden kasvattamisen tietä. Vuodesta 2011 lähtien euroalue on ollut vakaasti tällä tiellä.

Euroopan komission ehdottama ”elpymisväline” onkin seuraava askel Kreikan velkakriisistä ja Suomen vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaneesta kehityksestä. Sen taloudelliset perustelut ontuvat täydellisesti, kuten blogisarjan ensimmäisessä osiossa selitin. Euroopan pankkiviranomaisen johtaja, Jose Manual Campa, on jo todennut, että koko avustuksiksi suunniteltu summa, 500 miljardia, pitäisi käyttää eteläisen jäsenmaiden pankkien pääomittamiseen. Kuka voi vakavalla naamalla väittää, että ”elpymisvälineessä” ei ole kyse uudesta pelastuspaketista?

”Elpymisvälineen” todennäköinen ensisijainen tehtävä onkin lahjoa Italia (ja mahdollisesti muut kriisimaat) pysymään eurossa tarjoamalla sille (niille) rahaa vastikkeetta. Mitenkään muuten SEUT:n pykälää 125 selkeästi rikkovia avustuksia, eli tulonsiirtoja, ei voida puolustella (esim. Italialle alun perin kaavailtu avustussumma on noin kolminkertainen Saksan vastaavaan verrattuna).

On tärkeää ymmärtää, että jos EU:lle annetaan lupa ottaa velkaa takauksellamme, velan määrä tulee jatkossa vain kasvamaan. 750 miljardia ei riitä tämän kriisin hoidossa mihinkään, vaan summa on vähintään nelinkertaistettava. EU:n rahasto köyhdyttäisi meidät. Tämän jälkeen keskusteluun tulisi EU:n verotusoikeus, ja olisimme liittovaltiossa, mikä romuttaisi hyvinvointivaltiomme.

”Elpymisväline” onkin EU:n liittovaltion Troijan hevonen. Sen perimmäinen tarkoitus on muuttaa EU tulonsiirtounioniksi ja liittovaltioksi. Kuten Suomen vuoden 2011 eduskuntavaalit osoittivat, kansaa ei haluta sotkemaan poliittisten johtajiemme hienoja suunnitelmia. Meille on varattu vain maksajan rooli.

Euroalueen nykyisten ongelmien taustalla on myös toinen iso ”mörkö”, Euroopan keskuspankki. Sen rahapolitiikka on lähes yksin tuhonnut Euroopan pankkisektorin sekä romahduttanut tuottavuuskehityksemme. Lisäksi EKP on kasannut suuret piilotetut yhteisvastuut. Tästä lisää seuraavassa osassa.

tmalinen

Taloustieteen dosentti, Helsingin yliopisto; Toimitusjohtaja, GnS Economics. Kiinnostuksen kohteita: makrotaloustiede, talouskasvu, talouskriisit, tulonjako. Kotisivu: <a href="https://gnseconomics.com/" title="https://gnseconomics.com/">https://gnseconomics.com/</a>.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu