Velkakriisi uhkaa jälleen Eurooppaa

No niin, tässä taas ollaan. Jännitetään, onko uusi euroalueen velkakriisi puhkeamassa ja millaisia järjestelmiä tällä kertaa ehdotetaan kriisin estämiseksi. Huhuja hyvinkin suuresta elpymisrahasto 2.0:sta kiertää jo.

Euroalue on jälleen ongelmissa, koska eri jäsenmaiden korot voimakkaasti erkaantuvat toisistaan. Euroopan keskuspankki (EKP) puhuu euroalueen pirstaloitumisen, fragmentation, riskistä. Korot nousevat etenkin niissä maissa, joilla olisi siihen vähiten varaa. Syykin on yksinkertainen: EKP on kertonut lopettavansa EU-jäsenmaiden valtionvelkojen ostot, eli niin kutsutun määrällisen keventämisen (QE) ja nostavansa korkoja. Koska EKP on taloudellisesti heikkojen euromaiden velkapapereiden suurin ostaja, niiden kysyntä laskee ja korot nousevat erityisen paljon.

Keskuspankki alkoi ostaa euromaiden velkakirjoja maalikuussa 2015, minkä tarkoituksena oli pääosin hankkia lisää aikaa talousuudistuksiin, joita ei kuitenkaan tehty. Julkilausuttu tavoite näillä ohjelmilla oli inflaation kiihdyttäminen.

EKP:n uhkapeli, ja säännöttömyys

Keskiviikkona 15.6.2022 EKP:ssä pidettiin hätäkokous, jossa päätettiin selvittää, miten korkojen erkaantuminen (pirstaloituminen) voidaan estää. Tarkoitus on siis varmistaa, etteivät esim. Italian, Kreikan ja Portugalin korot nousisi oleellisesti Saksan korkoja enemmän. Ajatuksena todennäköisesti on, että EKP jatkaisi ongelmamaiden velkapapereiden ostoja samalla kun muiden papereiden kokonaisostot vähennettäisiin.

Monet analyytikot epäilevät, pystyykö EKP samanaikaisesti nostamaan korkotasoa (inflaation jarruttamiseksi), pienentämään tasettaan ja varmistamaan kaikille euromaille rahoitusta siedettävin kustannuksin (koroin) uuden velkakriisin estämiseksi. Vain tiettyjen maiden velkapapereiden suosimiseen perustuva ”sirpaloitumisen ehkäisyväline” (EKP on käyttänyt termiä anti-fragmentation tool) olisi monella tapaa ongelmallinen.

Se tarkoittaisi, että EKP alkaisi epäsuorasti säädellä yksittäisten jäsenmaiden korkotasoja. Tämä voidaan tulkita olevan EU:n tuomioistuimen (CJEU) vuoden 2018 joulukuussa EKP:n arvopaperien osto-ohjelmista antaman päätöksen vastainen. CJEU toteaa Saksan perustuslakituomioistuimen kanteluun antamassa päätöksessään, että EKP:n arvopaperien osto-ohjelma (QE) ei ole EKP:n mandaatin vastainen, koska sillä pyritään inflaation kiihdyttämiseen.

CJEU myös toteaa, että osto-ohjelma ei ”valikoi jäsenmaita”, eikä se ”vastaa tiettyjen jäsenmaiden yksittäisiin rahoitustarpeisiin”, minkä takia se ei riko kieltoa EKP:n fiskaalipolitiikkaan vaikuttamisesta. On käytännössä mahdotonta väittää, ettei EKP:n osto-ohjelma, jolla pyrittäisiin vaikuttamaan nimenomaan tiettyjen jäsenmaiden velkakirjojen korkoihin, rikkoisi tätä päätöstä ja kieltoa.

Lisäksi EKP:n ostotoimien keskittyminen vain muutamaan maahan merkitsisi, että keskuspankki ottaisi kontolleen velkakirjoihin liittyvää maariskiä muiden jäsenmaiden kustannuksella. Tällä on merkitystä, koska kansalliset keskuspankit ovat rahoittaneet EKP:ta ja sitä kautta rahoittamiseen ovat osallistuneet kunkin maan kansalaiset.

EKP:n valikoidessa tiettyjen (riskisten) maiden velkakirjoja osto-ohjelmaansa, meistä ja muista taloudenpitonsa paremmin hoitaneista maista tulisi, jälleen, heikompien maiden talouden tukijoita. Tämä on taas kielletty Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) pykälässä 125:

Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Voidaankin sanoa, että sääntöjen taivuttamisen sijasta, EKP näyttää tällä hetkellä suunnittelevan sekä yhdessä sovittujen sopimuksien että EU:n tuomioistuimen päätöksen rikkomista.

Tulonsiirtounioni

Ongelmavaltioiden korkorasitetta voidaan toki vähentää myös muulla tavoin kuin ostamalla niiden velkapapereita EKP:n taseeseen. Niiden korkotaso voisi alentua, jos taloudellisesti terveemmät euromaat jollain tavalla takaisivat tai tukisivat ongelmavaltioiden velanottoa. Yhteisvelka ja EU:n liikkeelle laskemat eurobondit ovatkin viime vuosina olleet vilkkaan ekonomistikirjoittelun kohteina. Poliittinen yhteisymmärrys niiden synnyttämisestä on kuitenkin puuttunut, ilmeisesti osittain koska järjestelmästä hyötyvät maat eivät ole olleet valmiita alistumaan takaajien edellyttämään ehdollisuuteen.

Yhteisvelka ja eurobondit tekisivät EU:sta velkaunionin, mikä lähtökohtaisesti on ollut kiellettyä EU:n perussopimuksissa, kuten SEUT:n pykälässä 125. Elpymisrahasto toki muutti niiden tulkintaa, koska nyt EU on ottanut yhteisvelkaa ja jakanut sitä vastikkeettomina tulonsiirtoina tietyille maille. Rahaston toki vannottiin olevan ”kertaluonteinen, ainutlaatuinen ja tiukasti ajallisesti rajattu” mm. komission varapresidentin Valdis Dombrovskisin suulla. Tämä oli myös valtiovarainvaliokunnan kanta, minkä perusteella eduskunta rahaston Suomessa hyväksyi. Sen jälkeen on komissio kuitenkin jo ehtinyt ehdottaa uutta sosiaalirahastoa.

Rauhattomuus eurovaltioiden korkomarkkinoilla on syntynyt samaan aikaan kun EU:ssa halutaan avata keskustelu unionin tulevaisuudesta. Tämä tarkoittaa käytännössä keskustelua unionin tiivistämiseksi mm. lisäämällä enemmistöpäätöksiä, yhtenäistämällä nykyistä enemmän politiikka-alueita sekä luomalla suurempaa EU-budjettia harjoittamaan yhteistä suhdanne- ja talouspolitiikkaa. Suuremman budjetin sisällä voisi myös nykyistä kätevämmin kätkeä tulonsiirtoja ongelmavaltioiden rahoittamiseksi. Ei siis olisi yllättävää, jos velkakriisin estäminen mainittaisiin (muodossa ”vakauden edistäminen”) osana unionin toimintavapauden kehittämispyrkimyksiä.

Euroalue itsessään on ongelma

Korkojen erkaantuminen on ongelma euroalueella, mutta myös sen rakenteen vääjäämätön seuraus. Lähtökohtaisesti ajatus, että eri taloudellisessa tilanteessa olevien maiden pitäisi sopeutua yhteiseen rahapolitiikkaan, on tarkoittanut, että talouksiltaan heikoimmat maat joutuvat joko velkaantumaan tai sitten niiden talouskasvu hidastuu (elintaso laskee). Jos ne eivät olisi euroalueella niiden valuuttakurssi sekä korot eläisivät maan talouden tarpeiden mukaan.

Eräs ratkaisu ongelmalle on siten ero euroalueesta, jonka Italia on jo useina kertoina, lähtökohtaisesti painostuskeinona EU-johtajia kohtaan, maininnut. Jos eurojärjestelmässä olisi mekanismi yksinkertaiselle erolle ja halutessaan paluulle, monet nykyongelmat poistuisivat. Tämä ei kuitenkaan auta juuri nyt.

On todennäköistä, että mahdollinen velkakriisi nytkin kohdennetaan etupäässä rahoitusongelmana. Tämä se tietenkin onkin lyhyellä aikavälillä. Vähänkin pidemmällä aikavälillä kyse on kuitenkin valtion kyvystä ja halusta varmistaa, että sen kulut vastaavat realistisesti odotettavia tuloja.

Valtion on nykyisen EU-perussopimuksen valossa itse vastattava siitä, että sen poliittisesti ja yhteiskunnallisesti suosimien tulojen ja menojen summat kohtaavat. Jos tukeutuu toisten apuun velkaantumalla tai tulonsiirroilla on EU:ssakin viime kädessä muiden armoilla. Avun loppuessa ovat usein edessä romahdus, konkurssi ja raskas pakkosopeutus. Käytännössä yhteisvaluutta-alueet ovat aina vaatineet tulonsiirtomekanismin, jota euroalueellakin on kovasti rakennettu.

Suomi uppoaa

Valitettavasti Suomi on viime vuosina muuttunut pohjolan Italiaksi. Valtionvelkaa on paljon, sitä tulee jatkuvasti lisää eikä ole suunnitelmia velkaantumisen lopettamiselle. Budjettialijäämää vielä kasvatetaan lahjoittamalla muille maille rahaa. Taloudellinen kasvu on alhainen verrattuna muihin maihin, eikä ole selvää suunnitelmaa sen nostamiselle. Hallituksemme vaikuttaakin elävän talouden mielikuvitusmaailmassa, jossa velalla ei ole väliä.

Asenteilla perusteltuja toimia rasittavat kansalaisten elintasoa, jota jo koettelee pysyväksi pyrkivä nopea inflaatio. Suomi tarvitsee välttämättä ja pikaisesti todellisuuteen eikä unelmiin perustuvaa selviämisohjelmaa.

Artikkeli on kirjoitettu yhdessä Peter Nybergin kanssa.

+33
tmalinen
Sitoutumaton Helsinki

Taloustieteen dosentti, Helsingin yliopisto. Kiinnostuksen kohteita: makrotaloustiede, talouskasvu, talouskriisit, maailmanpolitiikka.

Disclaimer: Täällä esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu