Devalvaatioiden historia on synkempi kuin luulinkaan – Suomi ei oikein osannut elää markan kanssa

Mainitsin dosentti Malisen blogikirjoituksen  ”Pakko, koska EU?” kommenttiosiossa Suomen devalvaatiohistorian olleen synkkä. Malinen vastasi tähän:

”Siinä mitään synkkää ole. Joka kerta vientisektori nousi uuteen kasvuun. Nyt nähdään mitä käy kun niin ei tapahdu.

Kukaan ei myöskään nykyään devalvoi, vaan valuutat kelluvat.”

Oma muistikuvani rajoittuu tuonne 1970-luvulle ja kirjoitin ensimmäisen avauksen ajasta jonka muistan melko hyvin: vakaan markan kokeilusta:

Devalvaatiokierre ja vakaan markan politiikka

Käsittelin tässä myös jonkin verran sodanjälkeistä devalvaatiokierrettä. Nyt pureudun vielä vähän vanhempiin aikoihin. Löysin dosentti Antti Kuusterän kattavan selvityksen markan historiasta:

KAK21997Kuustera.pdf (taloustieteellinenyhdistys.fi)

Kuusterän selvitys kattaa myös markkaa edeltäviä aikoja. Suomessa käytettiin rinnakkain Venäjän ruplia ja Ruotsin kruunuja. Kaupankäynti Ruotsiin oli ylijäämäistä ja Venäjälle alijäämäistä. Siksi ruplien määrä supistui ajan myötä ja kruunujen määrä liikenteessä kasvoi. Mutta tästä enemmän lähdeaineistossa.

Julistus markasta 4.4.1860

Erilaisia nimiä uudelle valuutalle esitettiin, kuten sataikko, äyri, sampo ja muru. Markkaan kuitenkin päädyttiin ja sitä alettiin käyttää yksinomaisena valuuttana vuodesta 1863 lähtien. Markka oli sidottu ruplaan siten, että yksi markka oli 1/4 ruplaa. Markan voidaan katsoa ”itsenäistyneen” vuonna 1865, kun se irrotettiin ruplakytköksestä ja sidottiin hopeaan. Markka oli ruplan mukana menettänyt arvoaan ja kytkös päätettiin tehdä alkuperäisellä kurssilla, mikä tarkoitti 20 prosentin revalvaatiota. Seurauksena oli mittavat konkurssit ja omaisuuksien uudelleenjako.

Erityisesti revalvaatio iski vientikauppahuoneisiin ja Lounais-Suomen rautaruukkeihin. Vahvan markan miehen Snellmanin mukaan revalvaatio oli vain kestettävä.

Hopeakannasta kultakantaan

Hopeakannasta siirryttiin muodin mukaisesti kultakantaan jo 1878.  Koska hopean kurssi oli laskenut, jouduttiin taas tekemään  10 prosentin revalvaatio. Tämä ei aiheuttanut taloudessa yhtä suurta tuhoa ja omaisuuksien uusjakoa.

Kultakanta loppui ensimmäiseen maailmansotaan

Kultakanta murtui ensimmäiseen maailmansotaan, kun sotaa käyvät valtiot eivät suostuneet enää lunastamaan seteleitä kullalla. Kulta ja valuutat virtasivat puolueettomiin maihin ja näissä ylikuumeneminen pakotti luopumaan kultakannasta. Yhdysvallat jäi ainoaksi kultakantavaluutaksi ja syrjäytti Englannin maailmantalouden johtavana valtiona.

Saksalla ja Suomella karkasi mopot käsistä

Vuodesta 1914 Euroopan valuutat kelluivat. Saksa sai aikaan 1200 prosentin inflaation kymmenen vuoden aikana. Suomi onnistui valuuttansa tuhoamisessa lähes yhtä tehokkaasti: kymmenen vuoden inflaatio oli 955 prosenttia. Yhtenä syynä tähän oli kansalaissodan aikana kärsitty lama.

Iso-Britannia ja Ruotsi pitivät valuuttansa vakaina,  ja meitä kurinalaisemmin toimi jopa Italia.

Kun kellutus ei toiminut, palattiin kultakantaan

Paluu kultakantaan nähtiin ainoana mahdollisuutena. Kurinalaiset maat Ruotsi, Iso-Britannia, Tanska ja Norja palasivat kultakantaan vanhan pariarvon mukaisin kurssein. Valuuttansa romahduttaneista maista Suomen markka oli laskenut eniten, 87%. Saksa oli kuitenkin omassa luokassaan. Inflaatio kiihtyi hyperinfaatioksi, joka oli jopa tuhansia prosentteja kuukaudessa. Saksa saatiin autettua kultakantaan Yhdysvaltain tuella.

Suomi kutsui asiantuntijaksi ruotsalaisen taloustieteilijä Eli F. Heckscherin, jonka mukaan toteutuneen inflaation hyväksyminen merkitsee loukkausta säästäjiä kohtaan, ovat nämä kohtuuttomuudet vähäisiä verrattuina niihin kohtuuttomuuksiin, joita monivuotinen deflaatiokuuri merkitsisi pankkisektorille ja elinkeinoelämälle.

Heckscher esitti siirtymistä kokonaan uuteen valuuttaan, jotta pesäero vanhan ja uuden järjestelmän välillä olisi selvä. Tämä ei kuitenkaan vielä silloin toteutunut.

1929 pörssiromahdus ja 30-luvun lama luhisti toisen kultakannan

Toisen kultakannan romahdus alkoi Itävallasta ja Italiasta. Englannin keskuspankkikin lopetti kullan lunastamisen 1931. Samana vuonna Suomen pankki joutui nostamaan kätensä pystyyn.

Kellutuksen aikaa kesti runsas vuosi, jonka aikana markka devalvoitui 40% suhteessa Yhdysvaltain vuoden 1926 dollariin. Kellutus päättyi markan sitomiseen puntaan.

Suomen markan historia on kilpailijamaat ylittävän inflaation historiaa… 

Suomen inflaatio ylitti kilpailijamaiden inflaation yli sadan vuoden ajan lähes yhtäjaksoisesti.

… Ja devalvaatioiden historiaa

Tämän rakenteellisen inflaation korjaamiseen tarvittiin aika monta devalvaatiota, kuten alla näkyy.

Onko oikein sanoa, että Suomen devalvaatiohistoria on synkkä?

Minusta on. Suomi ei osannut elää kiinnitetyn markan kanssa. Kilpailijamaat ylittävä inflaatio pakotti toistuviin devalvaatioihin. Suomi ei osannut elää myöskään kelluvan markan kanssa. Poikkeuksena oli lyhyt kellutus 1992-1996, jolloin näytti siltä, että olisimme oppineet jotakin historiasta.

Toisaalta Suomen kasvu ei olennaisesti poikennut verrokkimaiden kasvusta. Tarkastelujaksolla 1920 – 1938 kasvu jopa ylitti verrokkimaiden kasvun selvästi. Arvaukseni tähän on alhaisempi lähtötaso ja pienempi altistus vuoden 1929 pörssiromahdukselle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu