Elvytysrahastoa varjostaa ennennäkemätön pelottelukampanja

Perustuslakivaliokunnan tiistaisen ratkaisun perusteella elvytysrahaston hyväksymiseksi edellytetään kahden kolmasosan enemmistöä eduskunnassa. Ratkaisuun päädyttiin valiokunnassa yhden äänen erotuksella, ja käytännössä se vahvistaa elvytysrahaston edustavan taloudellisen päätäntavallan siirtoa kansalliselta tasolta Euroopan unionille. Huvittavana sivuvaikutuksena ratkaisu vaikuttaa syösseen kokoomuksen suoranaiseen kognitiiviseen dissonanssiin.

Kokoomuksen kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen esitti Twitterissä elvytysrahastokeskustelun ympärillä pyörivän informaatiovaikuttamista, jota hän kuvaili ”massiiviseksi vyörytykseksi”. Samankaltaisen johtopäätöksen teki Helsingin kaupunginvaltuutettu Otto Meri, joka syytti elvytysrahaston vastustajia anonyymeiksi venäläisiksi trollitileiksi.

Kenties kokoomuspoliitikkojen turhautuminen on ymmärrettävää. Olihan puolueessa varmasti laajalti toivottu, että elvytysrahasto voitaisiin hyväksyä eduskunnassa määräenemmistöllä. Tällöin kokoomuksen kanta ei olisi vaikuttanut äänestyksen lopputulokseen, ja puheenjohtaja Petteri Orpo olisi voinut antaa puolueen kansanedustajille vapaat kädet äänestää rahastosta omatuntonsa mukaan.

Vaan toisin kävi. Perustuslakivaliokunnan ratkaisun seurauksena käyttöön oli otettava suunnitelma B. Kokoomus siis varmistaa rahaston läpimenon äänestämällä tyhjää, lunastaen itselleen kuitenkin oikeuden huomauttaa vaalitenteissä, ettei puolue muodollisesti äänestänyt rahaston puolesta. Menettely on valitettavan läpinäkyvä, ja näyttää siltä, että vuosi äänestäjien kosiskelua varovaisella elvytysrahastokritiikillä valui ratkaisun myötä viemäriin.

Siitä huolimatta väite venäläisistä trollitileistä on suorastaan loukkaava. Elvytysrahasto muodostaa vaarallisen ennakkotapauksen, joka johdattelee unionia yhteisvelan tielle ja murentaa sen legitimiteettiä kansalaisten silmissä. Tätä taustaa vasten on uskottavaa, että valtaosa rahaston vastustuksesta kumpuaa aidosta tyrmistyksestä, eikä vieraan vallan vaikuttamisyrityksistä. (Toki väite vastustuksen alkuperästä voitaisiin helposti todentaa kansanäänestyksellä, mutta tämähän ei tietenkään tule kysymykseen).

Sen sijaan suurinta pelottelu- ja disinformaatiokampanjaa vaikuttavat ylläpitävän elvytysrahastoa kannattavat tahot. Jopa Eurooppa-neuvoston oikeuspalvelun taholta näytetään painostavan Suomea rahaston hyväksymiseen puhumalla ”ennennäkemättömästä mainehaitasta”. Välitön mielleyhtymä on elokuvista tuttu, suojelurahaa ystävällisesti pyytävä mafioso.

Mediassa rahaston mahdollista kaatamista luonnehditaan ”EU-jäsenyyden ajan kovimmaksi iskuksi Suomen arvovallalle EU:ssa”. Onko arvovalta suure, jota kasvattaa ovimattona toimiminen ja joka nollaantuu päätöksestä kieltäytymällä? Mitä virkaa arvovallalla on, jos sitä ei selvästikään voi käyttää muuhun kuin merkityksettömiin kosmeettisiin muutoksiin?

Vai seuraavan talouskriisin koittaessako arvovaltamme on viimein kasvanut niin suureksi, että voimme sanoa rajan tulleen vastaan?

Kuten unionin yhteisvelkakin oli kymmenen vuotta sitten ehdoton, ylittämätön raja.

Kenties disinformaatiota haettaessa etsintää ei ole tarpeen laajentaa vieraihin valtoihin, sillä kotimaisten poliitikkojen julkilausumistakin löytyy aineistoa aivan riittämiin. Viime vuoden tapahtumat paljastavat systemaattisen kehityskulun, jossa Suomi askel askeleelta turrutettiin ajatukseen elvytysrahaston peruuttamattomuudesta.

Maaliskuussa 2020 keskustan silloinen puheenjohtaja Katri Kulmuni linjasi, ettei yhteisvelkaa tulisi lisätä kriisin varjolla. Tiistaina keskustan eduskuntaryhmä teki yksiselitteisen täyskäännöksen tukemalla juuri tällaisen esityksen hyväksymistä.

Toukokuussa 2020 niin Petteri Orpo kuin eurooppaministeri Tytti Tuppurainenkin halusivat elvytysrahaston koostuvan pääasiassa lainarahasta suorien avustusten sijaan. Lopullisessa muodossaan avustusten osuus jäi yli 60 miljardia lainaosuutta suuremmaksi.

Kesän koittaessa useat hallituspuolueiden edustajat toivoivat, että syksyllä käytäisiin laaja kansalaiskeskustelu Euroopan unionin perusluonteesta. Rahaston laajemman merkityksen pohdinnan sijaan sen vastustajat leimattiin kuitenkin koko unionin vastustajiksi. Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä esitti, että kansanäänestyksen järjestäminen rahastosta tarkoittaisi Suomen eroa unionista. ”Kenen pussiin te pelaatte”, kysyi Tytti Tuppurainen rahaston vastustajilta syyttäen heitä unionin yhtenäisyyden murentamisesta.

Avartavaa pohdintaa useasta näkökulmasta. Varsinainen kansalaiskeskustelu.

Suomella ei ollut uskallusta ilmaista ylittämättömiä rajojaan jo neuvotteluvaiheessa, ja nyt elvytysrahaston läpimeno eduskunnassa näyttää väistämättömältä. On epätodennäköistä, että kokoomuksesta löytyisi riittävästi kapinallisia uhmaamaan puolueen linjaa ja painamaan ei-nappia – ja vaikka näin kävisikin, voisivat puolueen rahastoa kannattavat edustajat tasapainottaa vaakakupit äänestämällä kyllä. Pandoran lipas on auki, ja eurobondit ovat tehneet paluun kaikissa merkityksissä paitsi nimellisesti. Suomi ja Eurooppa lähtevät yhteisvelan tielle.

Mitä löytyy tämän tien päästä? Realistiselta vaikuttaa ainakin unionin kehittyminen jonkinlaiseksi liittovaltion kevytversioksi. Seuraava askel voisi olla luopuminen vaatimuksesta päätöksenteon yksimielisyyteen, jota esimerkiksi ALDE-ryhmän entinen puheenjohtaja Guy Verhofstadt on ehdottanut. Tai kenties tyytymättömyys unionin jäsenvaltioissa ehtii saavuttaa kiehumispisteensä, ja erilaiset populistiset liikkeet vetävät maansa ulos unionista repien sen hajalle.

Kumpikin tulevaisuudenkuva vaikuttaa varsin surulliselta päätepisteeltä toisen maailmansodan jälkeiselle unelmalle euroopanlaajuisesta kauppaliitosta ja yhteisestä sisämarkkinasta.

+3
ToniMikkonen

LuK. Seurailen joskus politiikkaa ja kirjoitan havaintojani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu