Henrikssonin ja Anderssonin kielipoliittinen harhautus

Keskustelu toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuudesta on jo kauan kulkenut kehää, jossa se vaipuu horrokseen muutamaksi vuodeksi ja pulpahtaa takaisin pinnalle uudella voimakkuudella. Iltapäivälehtien otsikoista päätellen olemme jälleen saavuttaneet jälkimmäisen vaiheen.

Tätäkin ampiaispesää on sohaistava aiheen nostattamista kuumista tunteista huolimatta. Kannatan mallia, jossa oppilas voisi valita B1-kielen vapaasti useiden koulun tarjoamien kielten joukosta. En koe minkäänlaista antipatiaa ruotsinkielisiä suomalaisia kohtaan, eikä tätä kirjoitusta ole tarkoitettu fennomaaniseksi puuskahdukseksi. RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henrikssonin ja opetusministeri Li Anderssonin viimeaikaiset kommentit vaativat kuitenkin kriittistä tarkastelua.

Nykyinen keskustelu juontaa juurensa edellisin hallitusneuvotteluihin. Kun Antti Rinne julkisti viiden puolueen koalitiohallituksensa hallitusohjelman, löytyi siitä kohahduttava kirjaus. Siinä nimittäin vaadittiin toisen kotimaisen kielen palauttamista pakolliseksi kokeeksi ylioppilaskirjoituksissa (koe oli ollut vapaavalintainen vuodesta 2005).

Kirjaus keräsi paljon kritiikkiä, ja esimerkiksi Suomen Lukiolaisten Liitto perusteli vastustustaan – mielestäni vahvoin perustein – opiskelijoiden uupumuksella. Kesään 2022 mennessä oli selvää, että tehty kirjaus jää hallitusohjelman kuolleeksi kirjaimeksi. Loppumetreillä RKP:n Henriksson vaikutti jäävän jossain määrin yksin jopa omiensa joukossa.

Pettymyksestä toivuttuaan Henrikssonin oli neuvoteltava kannattajakunnalleen lohdutuspalkinto, ja tässä hän onnistuikin: hallitus päätti, että B1-kielen opetusta yläkoulussa lisätään yhdellä vuosiviikkotunnilla. Kertauksena B1-kielen tuntijakoon sisältyi aikanaan 9 vuosiviikkotuntia; vuonna 1995 määrä väheni 6 vuosiviikkotuntiin. Toteutuessaan muutos siis nostaisi vuosiviikkotuntien määrän seitsemään.

(Hauskana kuriositeettina on mainittava: Henriksson perusteli tuntimäärän lisäämistä sillä, että B1-kielen alkamisajankohdan aikaistaminen 6. luokalle loi yläkoulun tuntimäärään puutteen, joka nyt on täytettävä lisäopetuksella. RKP itse oli kuitenkin kannattanut opetuksen aikaistamista, vaikka juuri tällaisestä sivuvaikutuksesta oli annettu varoittavia lausuntoja.)

No. Päätös tehtiin, ja se todennäköisesti astuu voimaan kahden vuoden kulutua. Luonnollisesti päätös nostatti myös vastareaktion, jonka voimakkaimmat äänet kuuluivat perussuomalaisten suunnalta. Puolue julkisti sarjan kielipoliittisia kannanottoja, joiden joukossa vaadittiin koko toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuudesta luopumista.

Toki kielipoliittisen ohjelman sisällyttäminen otsikon Suomalaisuusohjelma alle ja kaunaiselta kuulostavien argumenttien käyttö tekivät ohjelmasta helpon maalitaulun nykymallin kannattajille. Vapaaehtoisuuden perustelu sillä, että toisen kotimaisen kielen opetus hiritsee suomenkielisten kielellistsamastumista ja minäkuvaa kuulostaa todella erikoiselta – etenkin, kun vapaaehtoisuuden puolesta löytyisi myös vankka ja kiihkoton taloudellinen argumentti.

Joka tapauksessa Henriksson julkaisi Twitterissä seuraavan viestin:

”Olemme rakentaneet isänmaatamme rinta rinnan vuosisatojen aikana. Maamme kaksikielisyys on osa identiteettiämme ja tärkeä osa pohjoismaisuuttamme. [Perussuomalaisten] suomalaisuusohjelma, on jotain aivan muuta. Ei jatkoon!”

Henriksson käyttää kielikeskustelun ikiaikaista olkiukkoa, jossa opetuksen pakollisuuden vastustaminen samaistetaan itse kaksikielisyyden vastustamiseksi. Perussuomalaisten ohjelma sisältää omat oikkunsa, mutta totuuden nimissä on muistutettava, että kysymys oli ruotsinkielisten palvelujen toteuttamisesta ilman kaikkiin suomalaisiin kohdistuvaa opiskelun pakollisuutta, ei siis ruotsinkielisten palvelujen lakkauttamisesta.

Merkitysero on tärkeä, sillä Henrikssonin lausunnossa käännetään yksilön oikeuksien laajentaminen (oikeus valita B1-kieleksi ruotsin sijasta saksa tai ranska) yksilön oikeuksien kaventamiseksi (ruotsinkielisten suomalaisten oikeus elää Suomessa omalla kielellään). Ensimmäistä kun on paljon mukavampaa kannattaa kuin jälkimmäistä.

Samankaltaisen kannanoton teki opetusministeri Li Andersson, joka aloitti neliosasen viestiketjunsa:

”Taas yritetään määritellä Suomea ja suomalaisuutta joksikin sellaiseksi, mitä se ei ikinä ole ollut. Maassa on aina puhuttu ja tullaan puhumaan myös jatkossa useita eri kieliä. Kahden virallisen kielen lisäksi meidän tulee tukea saamen kielten ja vähemmistökielten asemaa.”

Niin. Myöskään Anderssonin mielenmaisemassa kyse ei ole vain opiskelun pakollisuudesta luopumisesta, vaan uhattuna on koko maamme kaksikielisyys. Väite on tietysti järjetön. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asuu noin 288 000 henkilöä, joiden äidinkieli on ruotsi. He olisivat oletettavasti täällä edelleen, vaikka kielten opetuksen valinnaisuutta lisättäisiinkin.

Ehkä on aihetta historialliseen pohdintaan Suomen kaksikielisyyden luonteesta. Kielten opetuksen nykymallin kannattajat vaikuttavat pyrkivän mielikuvaan, jossa pakollinen opetus on muuttumaton monoliitti, joka on aina ollut ja on aina oleva. Onko toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuus todella erottamaton perusta, jonka murtuessa romahtaisi koko kaksikielisyyden olemassaolo?

Ei tietenkään. Harva muistaa, että vasta vuonna 1968 säädetty Laki koulujärjestelmän perusteista teki toisen kotimaisen kielen opiskeusta pakollista, ja keskuudessamme on edelleen useita kansakoulun käyneitä suomalaisia, jotka eivät ole saaneet ruotsin kielen kouluopetusta lainkaan. Eivätkä monet heistä ole vielä edes kovin vanhoja.

Jos tulkitsemme Suomen historian alkavan vuonna 1323 solmitusta Pähkinäsaaren rauhasta, käsittää nykymuotoinen toisen kotimaisen kielen opetus kokonaista 7,7 % annetusta aikajanasta. Silti maamme säilyi elävästi kaksikielisenä myös loput 92,3 % ajasta.

Eikä koulutuspolitiikka ole ollut arvostelun yläpuolella edes vuoden 1968 jälkeisenä aikana. Vielä vuonna 1990 jopa kokoomuslainen opetusministeri Riitta Uosukainen uskalsi julistaa, että ”ei halunnut perata negatiivisia asioita, vaan poistaa ne”! Yritettiinpä kyseisenä vuosikymmenenä pakollisuudesta luopua jopa kolmesti. Kahdella ensimmäisellä kerralla, 1990 ja 1992, hanke kaatui hallituksessa olleen RKP:n vastustukseen. Vuonna 1993 opetuksen puolesta vetosi jopa Ruotsin silloinen pääministeri Carl Bildt, ja kompromissina syntyi edellä mainittu vuosiviikkotuntimäärän väheneminen yhdeksästä kuuteen. Tätäkin tulosta Bildt valitteli, todeten (mielestäni hieman epäasiallisesti) ettei kysymys ”koskenut ainoastaan suomenruotsalaisia vaan koko pohjoismaista yhteistyötä”.

Takaisin nykypäivään. Andersson jatkaa:

”Meille ruotsinkielisille Suomen kaksikielisyys tarkoittaa mahdollisuutta opiskella, lukea uutisia, käydä teatterissa ja saada apua lääkäriltä omalla äidinkielellä. Nämä palvelut ovat olemassa. Kaksikielisyys on todellisuutta, vaikka se ei jokaisen arjessa näkyisikään.”

Åbo Akademi, Hufvudstadsbladet tai Svenska Teatern tuskin vapaan kielivalinnan seurauksena toimintaansa lopettaisivat, joten keskitytäänpä jälkimmäiseen paikkaan eli lääkäriin.

Suomen perustuslain 2. luvun 17. pykälässä kirjoitetaan seuraavasti: ”Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan”. Pykälän tulkinta koko väestöä koskevaksi opetusvelvoitteeksi on niin suuren mittakaavan ylilyönti, että kansainvälisiä vertailukohtia saa etsiä mikroskoopilla.

On erittäin vaikea nähdä, miten laajempi alueellinen harkinta terveydenhuollon kielitaitovaatimuksissa rikkoisi lain kirjainta. Esimerkiksi kaksikielisiin hyvinvointialueisiin kuuluvissa yksikielisissä kunnissa vaatimus siitä, että koko henkilökunta hallitsee molemmat kotimaiset kielet, lienee tarpeeton. Myös paljon pienempi kielitaitoinen henkilöstömäärä pystyisi turvaamaan saman palvelutason.

Jo se, että murto-osa kuudennen luokan aloittavasta ikäluokasta valitsisi B1-kielekseen ruotsin, tuottaisi valtavan määrän ruotsin kielen taitoisia suomalaisia. Toisen kotimaisen kielen ylioppilaskoe pysynyt valinnaisena jo 17 vuotta, vaan silti ruotsin kirjoittajien määrä on edelleen yli kolminkertainen suhteessa yhteenlaskettuun vieraiden kielten kirjoittajien määrään (englanti poislukien). Niitä julkisen hallinnon tehtäviä varten, joissa tarve toisen kotimaisen kielen taidolle on ehdoton (esimerkiksi tuomioistuimet), voitaisiin järjestää ammattisanastoon keskittyvää täydennyskoulutusta.

Se, ettei rautjärveläinen sähköasentaja osaa ruotsia tai närpiöläinen kalastaja suomea, tuskin muodostaa kaksikielisyydelle kohtalon kysymystä. Ja miksipä 3 ruotsinkielisen rautjärveläisen tulisi muutenkaan olla eriarvoisessa asemassa verrattuna 1 755 bengalinkielisen helsinkiläisen.

Andersson jatkaa:

Kaikki suomalaiset opiskelevat koulussa molempia maan virallisia kieliä. Tämä on osa yleissivistystä. Toisen kielen opiskelu myös tukee muiden vieraiden kielten oppimista ja antaa hyvän pohjan jatko-opinnoille.

Kaikkien on siis hallittava toinen kotimainen kieli, sillä se on keskeistä yleissivistystä, sillä kaikkien on jatko-opinnoissa hallittava toinen kotimainen kieli. Olemme kehittäneet ikiliikkujan.

Loppukevennyksenä RKP päätyi vielä julkaisemaan puhuttelevan mainospalan. Videolla nähdään liuta eri kansallisuuksia ja kulttuureja edustavien ihmisten kasvoja kauniin sanoman saattelemana: ”Kieli ei ole uhka, se on mahdollisuus”. Video päättyy toivotukseen ”Välkommen till SFP” – tervetuloa RKP:seen.

Niin. Edustaako tätä mahdollisuutta yksinomaan ruotsin kieli, vai tulkitaanko myös muut kielet mahdollisuudeksi? Ylioppilaskirjoituksissa saksan, ranskan, espanjan ja italian kaltaisten maailmankielten kirjoittajien määrässä voidaan puhua suoranaisesta romahduksesta. Tästä on tietenkin tarpeetonta syyttää toisen kotimaisen kielen opetusta, mutta on vaikea uskoa, että vapaa kielivalinta voisi ainakaan kaventaa maamme kielivarantoa.

Kenetköhän RKP mahtaa toivottaa tervetulleeksi puolueeseensa? Puolueesta on nähty pyrkimyksiä profiloitua yleistason liberaalipuolueena, mutta lähtemättömän yhden asian liikkeen leima pitää sen kannatuksen vuodesta toiseen tutuissa neljän prosentin lukemissa.

Löytyykö mainoksen takaa seuraavanlainen kolmen kohdan suunnitelma: 1) assosioi valinnanvapauden kannattaminen oikeistopopulismiin, 2) asemoi itsesi edellämainitun oikeistopopulismin vastustajaksi ja 3) muiden puolueiden sosiaaliliberaalit kannattajat siirtyvät sankoin joukoin riveihisi? Yksinomaan kielikysymyksen pohjalta äänestäviä suomenkielisiä on äärimmäisen vähän – vaikka suomenkielinen kannattaisikin opetuksen nykymallia, painaa kielikysymys hänen vaakakupissaan paljon vähemmän kuin politiikan muut osa-alueet.

Jottei hallituksen edustajien nostattama savuverho hävittäisi alkaneen yhteiskunnallisen keskustelun ydintä, on pystyttävä muistamaan: kysymyksessä on B1-kielen valinnanvapaus, ei maamme kaksikielisyys tai jokin eksistentiaalinen uhka ruotsinkielisille suomalaisille. Halpahintaisten heittojen sijaan keskiössä tulisi olla se, millaiset taidot oppilasta parhaiten palvelevat tulevaisuuden yhteiskunnassa – tämän äidinkieleen katsomatta.

+13
ToniMikkonen
Kokoomus

FM. Seurailen joskus politiikkaa ja kirjoitan havaintojani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu